Kirjoitelma

Voi maailma, minkä teit. Tai elämä, joku jumala, se kuuluisa korkeampi voima, kohtalo, sattuma, mikä nimi sillä nyt onkaan – sillä joka kaiken tämän säätelee.

Moni ei näe, jos kukaan, että tämän pinnan alla on aivan valtava prosessi käynnissä. Myrsky. Lamaantuminen. 

Kun en riittänyt.

Kun mikään ei riittänyt. Ei aika, omistautuminen, mikään. Kun olen minä ja se ei olekaan tarpeeksi. Kun olet siinä hetkessä jossa huomaat tämän, se on ehkä maailman kylmäävin tunne ikinä. Kun tajuat, se valtava möykky vaan kasvaa kasvamistaan kurkussa. 

Sitten kaikki leviää. 

Joka tapauksessa joskus, ainakin.

 

 

Sananen siitä kun ei nukuta

Kolme vuotta sitten kirjoittelin aiheesta ja nyt kun olen ollut yöllä vielä kello kaksi täysin valveilla ja taas heti kello viisi jo odottamassa silmät kirkkaina kellon soittoa (kello kuudelta), niin miltäs luulette että tuntuu juuri nyt. Olen silti tässä kyennyt ihan olemaan emäntä, tarjoillut aamiaiset ensimmäistä koulupäivää viettäville lapsille, pessyt pyykkiä, haudutellut riisipuurot, laittanut lounasta ja nyt olisi vielä muutama pellillinen sämpylöitä paistoa vailla. Ei sillä että laiska töitään vaan tässä lukis, vaan sillä, että ymmärrätte varmaan, että jos ja kun pysähdyn niin kamelin selkä se ottaa lepoa välittömästi lähes varmaan sinne katkeamiseen asti.

”Kun uni ei tu!

Unettomuus on ihmisille yleisesti äärettömän vaikee asia käsittää. Jos ja kun mainitsen, että joo kun mulla siis on tätä unettomuutta, että kato en saa nukuttua että siks vähän ny väsyttää ja haukottelen täs niin että leukapielet paukkuu – niin mitä nää ihmiset yks toisensa perään järjestänsä sanoo?

-mee aikasemmin nukkumaan (joo, siis unettomuus tarkoittaakin oikeesti sitä etten vaan ehdi nukkua!)
-älä juo kahvia (en ookaan itte tajunnu tota, onneks koko maailman unettomuusongelmat on nyt ratkastu, täänks!)
-joo ei kaikki tarvii sitä unta, mää en pystyis kyllä tohon (öhh, jaa, kun mää oon ollu huomaavinani, että varsinaisesti mun ei oo annettu valita)
Oikeesti, ette uskois kyllä, mutta oon ollu tosi hienovarainen kaikkia kommentoijia kohtaan. Vaikka ne kuulostaakin tökeröiltä varmaan ittensä norsunkin korvissa, niin silti mää oon vaan nätisti hymyilly että hmmm joo hihhii, tarttee varmaan niin. Kun kuka esmes sanois jalkansa katkasseelle, että emmää vaan pystyis oleen. Ai? No lakkaisiksää olemasta jotenkin siinä hetkesä vai? Vai aatteliksää että joku mietti mielessäns ett hei mää varmaan muuten hyvin pärjäisin jalka katkenneena että laitetaanpas tästä näin riks ja räks nooooin? Ekkai nyssentäs.

Meitä unettomia on varmaan yhtä montaa laatua kun on valvojiakin, mutta yleisesti sen määritelmäks vois kai sanoa että vaikka ihminen haluais nukkua ja on niinku nukkumassa, niin ei vaan pysty. Toiset ei saa unta alotettua, toisilla se katkee lyhykäsen alun jälkeen eikä tuu uudestaan vaikka kuija yrittäs. Kuulun itte noihin jälkimmäisiin.

Se on sitte yks riiva kans, voin sanoo! Kummeet nukkuu, niin yheksänkytyheksän prosenttisesti tiät että heräät parin tunnin päästä, hyvällä lykyllä menee kolme neljäkin tuntia. Viis tuntia on yleensä jo määrä, josta vois sanoo että oot nukkunu yös!

Sitten siinä on semmonen seikka, tieroks vaan kaikille, että ei auta nin mitään meeks nukkuun yheksältä vai kaheltatoista yöllä. Mutta mieti itte, jos meet yheksältä nukkuun ja heräät yheltätoista valvoon aamuun asti. Että haluisikko sää siittä niinku alottaa päiväs vai? Siks määkin yritän venyttää illalla nukkuun menon aina jonnekin kymmeneen, joskus yhteentoistaki. en kyllä jaksais aina, enkä jaksakka, mutta yritän. Yli kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen sen oon omalla kohdallani havainnu parhaimmaks näistä huonoista vaihtoehdoista. Parasta olis jos jaksasin johonki yhteen ehkä, mutta en kyllä tasan muista ees vuotta jollon olisin sinne asti pystyy valvoon!

Mutta siis mun yö menee tavallisesti niin, että meen kymmeneltä nukkuun (siis nykykymmeneltä, koska kelloja siirrettiin, se olis sitä kesäaikaa yheltätoista), nukahdan kyllä kun tukki sillä siunaamalla kun pääni tyynyyn laitan vaan, että siinä ei oo mitään hankaluuksia torellaka. Sitte herään sillai BING. Siis silmät vaan aukee ja mää killitän siinä (pimeetä). Kaik uni on tipotiessään ja siin oon. Ennen kattoin kelloo, jokku lukee kirjaa (haloo, niillä ei taira nukkua siin samas kamaris ketään muita) ja jokku lähtee juomaan kuumaa maitoo ja tekeen sanaristikoita. Joo, oon sevverta kuunnellu vertaistukee että tiän että meitä on niin monenaisis elämäntilanteis ja – vaiheis että voi sitä kirjoa! Mää yritän olla ja olenki, ajattelematta mitään, en laita mitään valoja, oon peittäny kelloradion numerotki paidalla, etten rupee tuijottaan niitä numeroita ja stressaan kuinka aamu tulee ja uni sensijaan ei. (voin kertoo, että pikkasen ehkä joskus otin kierroksia kun tiesin että täytys jaksaa skarppina olla/mennä/toimia seuraava päivä pitkälle iltaan ja unta takana jokku kolme tuntia!) Siin mie makkaan ja vaan ootan sitä unta. Useimmiten nään kunkatuvalot kaukana syttyy, aamu alkaa valkeneen ja kellonsoitto lähestyy. Jep. Siin vaihees oon usein jo ollu tuntikausia hereillä ja energiatasot on sitäluokkaa, että tekis mieli alkaa itkeen. Vaan eip auta! Ylös kun muutkin kerran herää ja sitte kahvit naamaan, päivä vauhtiin ja sillailla. Hyvin menee, useimmiten. Mutta alkuillasta se iskee jo viideltä-kuudelta, se tajuton uupumus kunei jaksais ees kättänsä nostaa. Pakko jaksaa. Uni tulis heti jos maate menis mutta ei pal auttas herätä saman päivän puolella uuteen päivääns niinku. Sitte vaan sinnittelen ja tsemppaan ja koitan tehdä energiabuusteja ittelleni kaikilla ihme ulkona-piipahtamisilla tai muilla hassunhauskoilla jutuilla. Ja illalla vetkutan unille menoo taas kilttinä tyttönä, jotta saan ne muutamat uneni tunnit sijotettua sinne oikeeseen kohtaa vuorokautta ninkus. Tai ”oikeeseen” tän ympärillä pyörivän maailman mukasesti, mun vuorokauteni olis varmaan ihan erilainen jos saisin olla ja elää oman sisäisen unikelloni mukaan.

Ollaan meinaan vertaistuessa jutskattu, että kummeitä nyt vaan on niinki paljon, että ehkä jotkut ihmiset (eli me) ollaan vaan tehty erilaiseen rytmiin! Voisin meinaan hyvinki kuvitella nousevani kolmelta yöllä peseen pyykkiä, imuroimaan tai leipomaan. Tai ulkoilemaan. Mutta sitte olisin varmaan aamupäivällä unien tarpeesa ja sitte nukkusin. Sitte taas heräisin toimimaan minänä perin kummalliseen vuorokaudenaikaan.

Sitä on kans pohdittu, että miksei unettomuutta voi niinku parantaa. Kun ne jokka ei saa illalla alkuunkaan nukahdettua, saa helposti lääkäriltä kyllä lääkettä siihen. Se ei vaan millään tavoin auta sitä ihmistä seuraavana iltana ja uus lääke on kuulemma otettava. Mun tapasille keskellä yötä – tai niinä suden hetkeks kutsuttuna aikoina herääville on järjestäns tarjottu niinki hienoo ratkasua, kun nukahtamislääke siihenkohtaan – ja aamuks piristävä sitte, kun muuten ei jaksais alottaa sitte sitä päivää sillon kun muutkin. Minä en ole halunnu edes kokeilla, jotkut tuntemani on kokenu sen aika turhauttavaks ja epäluonnolliseks, minkä hyvin ymmärrän. Sitähän se onkin.

Miten unettomuuden kans sitte ollaan? Ihan normaalisti. Kukaan uneton ei oo sen superihmisempi kuin kukaan komiasti nukkuvakaan. Siihen vaan tottuu, siihen väsymyksen sietämiseen koska se on niin tavallista. Ihan niinku ihmine tottuu kipuun, ei se sitä kipua poista mutta se mikä ensmäiset kuukaudet häiritti hirveesti, häirittee vaan sitte vähempi vähän myöhemmin. Koska vaihtoehdot on ny aika kehnot jos saan sanoa ja sanonki: kun on niinku joko sopeuduttava ja koitettava vaan jaksaa, tai sitte lopetettava olemine. Kummansää ny sitte valkkaisit? Veikkaisin ensimmäistä.

Unettomuudes on sellanen hauska sivujuonne aika monen, ja munki, kohdalla, että välillä ihan yhtäkkiä ilman ennakkovarotuksia sää nukukki. Heräät puolen vuoden valvomisen jälkeen kaheksan tunnin unilta ihan pönttö sekasi ja kädet puutuneina. Ja sitte se alkaa. Se tekemine! Se energiamäärä meinaa minä ihmiseen sillon iskee on ihan sanoin kuvaamaton. Mää oon yleensä sillon suursiivonnu koko huushoollin, siis oikeesti, koko huushollin. Leiponu kahta eri asiaa samaan aikaan sitte siinä siivoomisen touhinas ja vielä illalla vetäny jonku puolentoista tunnin lenkin. Ja ollu niin sosiaalinen tietty koko päivän! Jokane ystävä saanu kilautuksen multa ja viestejä on lähteny meinaan ilosin mielin. Ilman noita päiviä mää luultavasti masentusin, koska luulisin että tää mun oleminen unettomana olis niinku mun luonteenpiirre. Mää luokittelisin itteni siis semmoseks rauhalliseks veteläks hiipijäks, jonka ajatus saattaa olla välillä vähän hidas koska sillä ei vaan leikkaa. Ison osan aikaa mää oonki tommone! Mutta sitte kun se uni on tullu ja ollu, niin mää nään sen omimman itteni joka mää oon aina ollukki. Energinen, spontaani, reipas, puhelias, sosiaalinen. Semmonen hääräri.

Se mitä muut ajattelee, on oikeestaan ihan yks lysti unettomalle, ainaki mulle, koska mulle tärkeintä on itteni hyväksymine – se mitä mää ajattelen ittestäni. Että mää myönnän jot tää on mun elämääni ja näillä mennään. Milloin vain ottaisin kunnon yöunet, jos valita saisin, mutta kunei täs maailmas tapahdu asiat niinku me halutaan aina. On mentävä niillä eväillä jokka on annettu ja nää ois niinku tän eväät sitte *virn*. Vaikka unettomuus on ihmiselle suuri terveysriski, riskit sairastua muunmuas sydänperäisiin sairauksiin on suuremmat kun hyvin sikeensä vetävillä, niin silti tästäki on otettava se ilo irti mitä nyt voi. Siks minäkin oon ollu unitutkimukses mukana, saanu mahtavaa vertaistukee ja lohduttautunu kaikki nää vuodet sillä, että aika moni kirjailija on kai kärsiny unettomuudesta. Sitte ne on noussu kirjottaan keskellä yötä ja nukkunu kun uni on seuraavaks tullu. Me ollaan siis luovia hul…vattomuuksia kaikki vähän ja sekös jos mikä on huisia!

P.S. ”Suden hetki” on toss aamuyösti, joskus kolmesta etteenpäin (klo 3-5 öbaut). Mää joskus luulin että hahhhah sillon sitä ulvoo kuin susi unettomuuden tuomaa tuskaans mutta joo ei, sillon ihmine on niinku heikoimmillaan, kaikkeist haurain niinkun. Ja sudet kulkoo saalistamas (sitte meitä heikkosia , tai siis TEITÄ, koska määhän oon hereillä ja näinollen pelastun. Tsiisus määhän kekkasin just että oon vaan niin hyvä, siks mää en nuku! Mullon vaistot tallella!). Oikeesti mulle on tuonu aina vähän jotai lohtua toi suden hetki- käsite, kun se on semmonen vähän mystinen. Ja sekkii, että sillon kun mää killittelen siel pimeyden kattoo tuijotellen, niin jossain joku muukin valvoo ja jossain muuallaki ja jossain muuallaki. Maailma ei lepää koskaan ja semmosta se ny vaan on. Deal with it ja sillai. ”

On se nyt kumma

Kun mikään ei voi mennä sillä tavalla kerralla putkeen. Mikä siinäkin on.

En saa nukuttua, vaikka olen koko ajan väsynyt. Joku siellä nyt viisastelee, että johtuisiko siitä etten nuku. No shit, Sherlock! Mutta nukupa siinä, kun kello puoli kaksi yöllä olet virkeimmilläsi ikinä, voisit mennä lenkille (paitsi ettet voi, koska pieni pellavapää tuhisee kainalossa tyytyväistä untaan), voisit siivota (paitsi ettet voi, koska niin, ne muut nukkuu ja se yleensä tapahtuu hiljaisuudessa) , ja niin edelleen.

20180807_171845
Joo, rätti se siinä keskellä mun sisustustani. Oliko edes yllätys…

Juon kahvia, olen juomatta kahvia, sama saakelin ylikierroksilla pyöriminen tulee silti käymään kun iltalamput ja mitkä ne nyt onkaan, kaikki maailman himmelihommelit, sammuu.

Jumppaan tahi olen rentona pieruverkkareissa sohvapottuna, sama homma. Käyn haukkaamassa happea tai loikoan illan päätteeksi saunassa, sama homma. Luen kirjaa tai katson elokuvaa, sama homma.

Että mitähän helkkaria, oikeasti, universumi?

20180803_175949
Makkoilua

Ja entä sitten tämä valmistautuminen tulevaan. Koululaisten lukuvuoteen? Juu ei olla harjoiteltu ajoissa nukkumaan menemistä. Ajattelin, että aloitetaan tänään (toim huom peruskoulut alkaa huomenaamulla). Kouluvaatteita (siis vaatteita jotka ovat edes ensimmäisenä koulupäivänä ehjiä ja sen näköisiä ettei niitä ole kieputettu pihkassa ja metsänpohjassa) haettiin jossain vaiheessa kesää, enkä kyllä enää muista puoliakaan että missä ne on ja mitä pitäisi edes lähteä etsimään. Reput, penaalit ja kynät sentään on, eikö se ole jo jotain? Osa lapsista on vieläkin kesälaitumilla muualla, kotiutuvat tänään sillä tavalla viime tipassa. Hunsvontteilemme siis lahjakkaasti ihan viimeisille metreille kun kerran ollaan sille tielle lähdetty.

Ja ei voi ihmisen sosiaalinenkaan elämä mennä niin kuin elokuvissa. Ei tietenkään. Aina jotain jurnutusta jossain päin ihmissuhdekarttaa ja meinaa ihan mennä rauhalliselta ihmiseltä hermo! En tiedä mitä Luoja ajatteli, kun maailman itsepäisimmän ihmisen mun tyköni toi. Hitto on kuin peiliin katsoisi. (älkää sanoko mitään, älkää vaan sanoko mitään…)

20180807_153937(0)
Auttaiskohan…

Ja sori ystävät, tää kaikki häsellys on vienyt mun aikani ja nukkumattomat yöt ne viimeisetkin energianrippeet , että on jäänyt poikkeilut vähemmälle. Silti mä teitä ajattelen ja jos jaksatte sinnitellä, niin toivotaan nyt että nähdäänkin tässä.

P.S. Isoja juttuja tulossa. Tai sitten ne kaikki kaatuu. Lupaan päivittää tänne jos ja kun mitä tapahtuukin. Instagram kertoo kans tätä mun tarinaa, vähän tiuhempaan tahtiin vaan. Joko seuraat?

20180731_200823
Tämä passi on ainakin nähnyt maailmaa. Ja taas mennään!

 

50 SATUNNAISTA ASIAA MINUSTA

Screenshot_20180725-1535211.Eksoottisesta etunimestäni huolimatta olen syntynyt Suomessa.

2.Olen 46-vuotias.

3.Kun olin ihan pieni, minua kutsuttiin nimellä Lali.

4.Olen tavallaan asunut aina samalla paikkakunnalla, vaikka paikkakunnan nimi onkin muuttunut matkan varrella jo kolmanteen ulkoasuunsa! (Kiikka – Äetsä – Sastamala )

5.Asun joen rannalla. Joki on Kokemäenjoki ja se virtaa tuolta ”kaupungin keskustasta” Poriin asti, jossa se kohtaa meren.

6.Olen 172cm pitkä.

7.Musiikkimakuni perusta on luotu seitsemänkymmentäluvulla , jolloin kuuntelin isoveljeni soittamia levyjä vähän olosuhteidenkin pakosta ja lopulta siksi, että eihän parempaa musiikkia oikeastaan olekaan. Edesmennyt äitini vielä yli 70-vuotiaanakin oli sitä mieltä, että Hurriganesin ”Get on” on ihan paras biisi, joten oltiin vissiin kaikki vähän musiikillisesti sinnepäin suuntautuneita.

8.Soitan pianoa. Omaksi ilokseni lähinnä nykyään, mutta joskus muillekin.

9.Minulla on yliherkkä oksennusrefleksi. 8 raskautta meni joka suuntaan yökkäillessä lähes taukoamatta (pardon vaan, että mainitsin, mutta hyperemeesinkin kokeneena se on edelleen vähän liiankin elävänä mielessäni) ja edelleen kun joku meillä oksentaa, niin voi kiesus kun minulta tulee välittömästi perään myötätuntoyrjötys.

10.Minulla on pitkät jalat ja lyhyt selkä. Suhteessa siis kaikkeen. Eritoten toisiinsa.

11.Löysin vasta pitkällä aikuisiällä osan sukulaisistani, jotka asuvat eri puolilla maailmaa. Ollaan silti niin samaa maata, ettei meinaa erottaa kuka on kuka.

12.Minulla on tapa omaksua jonkun toisen puhuma murre helposti omakseni. Koitan kotimaassa parhaani mukaan välttää sitä (sillä onko nolompaa vastata vaikka savolaiselle kauppiaalle kunnolla viäntäen ja kun sitten ilahtuneena kysytään mistäpäin savoa olet, niin joudutkin vastaamaan että kun en ole..). Ulkomailla englanninkielessä asiassa tietenkin hyviäkin puolia: brittienglanti tai amerikanenglanti alkaa kulloisenkin ympäristön mukaan pyöriä melko hyvin – ainakin sen verran että aina joku kysyy neuvoa jonnekin, kuin olisin paikallinen hyvinkin. Tai välttämättä se nyt ei ole aina hyväkään puoli, kun olen vähän kova itsekin eksymään!

13.Minulla on omituinen kiintymyssuhde puihin, eritoten kuusiin. Olen oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana oppinut tykkäämään männyistä. Mutta siis havupuut on jotenkin kiehtovia, mitä suuremmat ja vanhemmat, sen mielenkiintoisemmat. Sanomattakin lie selvää että suorastaan rakastan metsiä.

14.Tykkään meristä ja joista, järvet pelottavat minua, koska vesi ei ikään kuin vaihdu, se vaan on paikoillaan. Pelottavaa.

15.En pelkää pimeää.

16.Pelkään kaupungeissa joskus ihmisiä. Siis niitä hulluja siellä jossain kujilla.

17.Pelkään ampiaisia. Ihan hulluna. Aivan sama vaikka olisin missä ja vaikka kuka olisi läsnä, jos ampiainen lähestyy, niin minusta lähtee ääntä ja vauhtia kun pakenen.

18.En pelaa mitään pelikonsolipelejä enkä muita vastaavia. En ole mitenkään niitä vastaankaan, mutta ei vaan oikein ole kiinnostanut edes kokeilla. Yhden kerran pelasin Wii`llä tennistä ja huitaisin lapseni alas penkiltä. Sittemmin en ole kokeillut uudestaan.

19.En ole kiintynyt tavaroihin oikein koskaan. Ennemmin minulle merkitsee maisemat ja luonto siinä tavaroiden ympärillä kuin mikään taulu tai maljakko.

20.En voi käyttää oikein mitään koruja ihosairauksieni vuoksi, koitan nyt sitten opetella koristautumaan kynsilakalla ja esimerkiksi huiveilla.

21.Seuraan jalkapalloa, en kotimaista, mutta Champions liigaa ja tietysti nyt kun oli MM-kisat, niin melkein kaikki pelit tuli katsottua. Suosikkejani oli Belgia ja Ranska. Muuten kannatan Manchester Unitedia ja Real Madridia.

22.Aamulla kun herään, laitan ensimmäisenä aina radion keittiössä päälle. Illalla viimeisenä sammutan sen. Yleensä kuuntelen Kiss-kanavaa.

23.Tanssin kun teen ruokaa hellan ääressä.

24.Luen kirjoja, paljon. Myös englanniksi.

25.Olen horoskoopiltani Härkä.

26.Olen tyypiltäni ruualla rakastaja. Tykkään tehdä paljon ruokaa läheisille ihmisilleni. Sieluani vihloo jos joku on nälkäinen talossani.

27.Rakastan leipoa, mutta en ole silti mikään pipertelijäkondiittori. Teen sellaista ronskinnäköistä, mutta helkkarin hyvän makuista jälkeä.

28.Lempivärini on musta (vaatteissa), mutta voimavärini on keltainen. Ehdottomasti.

29.Jos minulla olisi varaa tai jaksamista olla turhamainen, niin olisin laukkujen ja kenkien suhteen. Muut asustekappaleet ei oikein jaksa innostaa.

30. Tykkään kynttilöistä ja peileistä. Erikseen ja yhdessä.

31.Haluaisin maalata enemmän tauluja. Mutta kynnys on kova (ei ihan niin kova kuin laulamisessa, mutta aika liki).

32.En tiedä huomaavatko ihmiset, mutta annan itsestäni aika vähän henkilökohtaista tietoa niin vaan. On asioita joista olen avoin, mutta joitain asioita ei tiedä kuin ehkä yksi tai kaksi ihmistä maailmassa.

33.Olen tanssinut balettia.

34.Tykkään murtomaahiihdosta. Tykkäsin myös koulussa (olen varmaan Suomen ainoa ainakin mitä ihmisten kokemuksia kuuntelee…)

35.Lempiruokani on paistettu kala (silakat esimerkiksi ovat aivan mahtavaa herkkua) ja perunat. Jos saa valita, niin raakaa sipulia ja jotain tomaattia siihen kylkeen vielä lisäksi.

36. Tykkään talkkunasta. Se sekoitetaan piimään, päälle vähän sokeria.

37.Minulla on kolme tytärtä ja viisi poikaa.

38.Perheeseen kuuluu mm. myös meillä ollut italialainen vaihto-oppilas, vaikka nykyään nähdäänkin melkeinpä tuolla maailmalla, mutta yhteyttä pidetään puhelimella tiiviisti.

39.Tykkään ihan valtavasti olla kotona. Mutta tykkään myös ihan valtavasti olla reissun päällä ja nähdä maailmaa.

40.Siideri vai olut? No olut, kiitos!

41.Rakastan perinteitä. Sellaisia yleisiä ja sitten perheiden omia. Ihan parhautta.

42.Tykkään enemmän housuista/shortseista kuin hameista. Nyt kun on ollut aivan tajuttoman hikinen hellekesä, niin välillä olen jopa minäkin hameen laittanut, kun sellainen liehuva helma vähän ikään kuin tuulettaa mennessään ja luo mielikuvan muka vilpoisemmasta olotilasta.

43.Tykkään katsoa telkkarista jotain brittidekkareita ja pohjoismaisia vastaavia.

44.Rakastan auringonkukkia. Ja yleensäkin keltaisia kukkia.

45.En oikeastaan syö kaupan omenoita ollenkaan, mutta kun oman puutarhan omenat kypsyvät, niin puputan niitä kokoajan.

46.Voisin elää tuoreella ananaksella ja melonilla. Tässä asiassa kallistun niiden maiden puoleen, joissa näitä on tarjolla pikkurahalla joka nurkkapuodissa.

47.En millään kestäisi sellaista kertakäyttökulttuuria, että ostetaan joku vaate tai tarvike sillä ajatuksella, että parin kuukauden päästä se heitetään pois ja hankitaan uusi erilainen tai erityylinen. Jahkaan ja harkitsen vähän liiankin pitkään joskus jotain ihan pientä hankintaa, mutta yleensä minulla on ne sitten vielä käytössä monen vuodenkin päästä.

48.Olen tajuttoman huono muistamaan nimiä. En oikeastaan edes tajunnut tätä ominaisuuttani ennen, mutta nyt kun olen siellä täällä kulkiessani tavannut ihmisiä tasaisena virtana, niin huomaan että tunnistan kyllä kasvot pitkänkin ajan päästä mutta nimi ei tule sitten millään mieleen.

49.Vaikka olenkin kevään lapsi ja toisaalta syksykin on ihanaa aikaa, niin silti tykkään ihan jokaisesta neljästä vuodenajasta. En siitä syksyn kurasta enkä siitä talven liian pitkästä pimeydestä, mutta silti tykkään että vuosi rytmittyy luonnon kierrolla.

50.Olen kävelijä. Voisin kävellä vaikka maailman ääriin. Kun käyn kaupunkilomilla saatan kävellä useita kymmeniä kilometrejä enkä edes huomaa. Sen kyllä huomaan jos jonain päivänä en pääse liikuttelemaan näitä kinttujani.

ja kerta kiellon päälle:

51.Miehessä minuun vetoaa äly ja huumori. Yhdessä. Aivan mahtava kombinaatio!

 

 

Bloggaamisen (ja vähän elämänkin) ihanuudet ja kurjuudet

Voi elämä. Tässä istun katselemassa Helsinki Summittia televisiosta hiki otsalla (ja joka puolella muuallakin mistä ette halua että mainitsen…) ja muistelen ihanaa päivää Särkänniemen huvipuistossa tämän pesueeni kanssa. Hiki oli ja tuli, mutta nyt ei ollut valinnan varaa! Onhan tämä aivan uskomatonta, että täällä meillä Suomessa on menossa helleaalto joka vaan kestää ja kestää. Johan se oli jo toukokuussa, sitten välillä paleltiin (ihan oikeasti, ei vain millään ylidramatisoidulla äänellä sanottuna, vaan täällä oli meinaan välillä k y l m ä ) ja taas on ollut yli kolmekymmentä astetta joka päivä jo viime perjantaista asti! Mitä ihmettä, kysyn minä? No mutta ei sen väliä, minä olen hyvinkin tyytyväinen vaikkakin hämmentynyt. Ja todellakin, koska helteiden loppumisesta ei ole tietoa niin lähdettiin sitten sitä uhmaten tänään humputtelemaan Tampereelle. Ja vaikka lähes joka välissä tankattiin kylmää (ja vieläkin kylmempää jäähile- ) juomaa ja vaikka syötiin ja vaikka mitä koitettiin, niin yhdellä tuli hetkellisesti heikko olo (viittä vaille ruokalautanen nenän edessä, onneksi velipoika kiikutti ruuan sitten huilaavan eteen ja tilanne korjaantui) ja kaikilla muillakin oli jossain vaiheessa fiilis, että nyt ei jaksa kyllä jonottaa kun jono on auringonpaisteessa. Laitteisiin meno valikoitui siis suurinpiirtein sen mukaan missä oli varjoisinta olla jonossa , mutta kaikilla oli silti ihan huisin kiva päivä! Olen niin ylpeä kyllä näistä lapsistani, jotka osaa olla ihmisten ilmoilla ja niiden kanssa voi mennä minne tahansa. Ihan älyttömän hienoja tyyppejä!

No sitten tämän elämän ihanuuden ja kauneuden , tämän tärkeimmän, tämän niin niin lähellä minua ja sydämeni sisintä olevan alkukirjoituksen jälkeen vähän toisenlaisempiin asioihin. Sillä jotenkin olen taas niin täynnä näitä kaikenlaisuuksia, joita tämä nettimaailma välillä sysää minne sattuu, kuin joku itsepäinen tulivuori joka ei osaa päättää olisiko nukkumassa vai ei. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat vatvoa joidenkin tuntemattomien, tai vaikka tuttujenkin, asioita ja olemuksia niin kamalalla kielenkäytöllä, että en tiedä missä vaiheessa sukupolvien ketjua heidän kasvatuksensa on mennyt pahasti pieleen. Minäkin olen saanut lukea olevani muun muassa miehen näköinen, joka tietenkin automaattisesti on syynä ollut siihenkin, että olen aikoinani eronnutkin. ”Kuka tollaisen kanssa vapaaehtoisesti oliskaan”. Myöskin hymyilevien kuvien postaaminen on pelkkää feikkiä leveilyä, kuka sekin luulee olevansa! , mutta aidosta arjesta kertominen on sitten taas ainaista kitinää, eikö se muuta keksi että tulisi huomatuksi. V o i  h u o k a u s . Yleensähän vain hymähdän tuolle kaikelle, mitä aina silloin tällöin tulee, mutta tällä kertaa jotenkin nuita lukiessani olin vain liian väsynyt ja ehkä vähän tunteikkaassa mielentilassakin ja päästin pienen porun tapaisen. Jotenkin olen niin täynnä tätä maailmaa, jossa ei saa jumankauta elää rauhassa! Jokainen olkoon tyytyväinen omaan oloonsa , niin minäkin ja toivottavasti myös sinäkin ja kaikenlainen haukkuminen saa nyt kyllä pikkuhiljaa loppua! Leveät hartiat ja jykevä leuka saattaa tietysti jonkun mielestä olla syitä osoitella minua sormella ja vähätellä naisellisuuttani, mutta kerronpa ihan suoraan että en minä mikään kikatteleva tyttönen olekaan. Mieluummin istun äijäporukassa juomassa kaljaa ja puhumassa jalkapallosta kuin olisin jossain ällönmakea drinksu kädessä lisäämässä huulipunaa ja kyselemässä muilta näytänkö mää lihavalta tässä mekossa. Sori, ei sitten niin millään pahalla niin tekeviä kohtaan, vaan kuhan ilmoitin että jos valita saan, niin se jälkimmäinen ei ole minun paikkani. Silti se ei tee minusta yhtään vähempää naista. Tämä on vapaa maa ja minun tapani olla minä on kyllä ihan tasan riittävä.

Ja sitten sen enemmittä höpinöittä suoraan otsikon mukaiseen asiaan:

Siis niinkuin mitä? Ne miinukset…

-Ihmiset ajattelevat, että kun kerrot jotakin, kerrot kaiken. Kaikista. Ja sitä mitä ei mainita ei myöskään ole. Jos sitä kirjoittaa olevansa kipeä – ”aina sä olet kipeä”. Jos väsynyt – ”aina sä olet väsynyt”. Jos iloinen – ”olet kultalusikka suussa syntynyt kokkaripossu joka ei tiedä mitään elämisen rankasta puolesta”. ”Yhden lapsen kanssa liikkeellä kuvien perusteella? Ei kannattais tehdä niin paljon lapsia kun ei ne näköjään kiinnosta.” – todellinen syy kuviin ollessa vaikka sellainen, että kaikissa muissa kuvissa esiintyy ulkopuolisia/tuttavien lapsia joten en käytä niitä ,näin ollen valinnan varaa kuvissa ei välttämättä juurikaan ole, koska en kuvaa koskaan vain blogia varten. Kuvaan tätä elämääni ihan itselleni. Meidän perheelle. Mutta eihän se nyt voi pitää paikkaansa. Kaikkihan bloggaajat nyt kulkee joka puolella vain saadakseen hyviä blogikuvia (mikä sitten niin tekeville on tietenkin mainittu huonona asiana). On se nyt hitto! Mikään ei ole koskaan hyvä.

– Lukijat jotka tekevät selväksi ettei kiinnosta moista tylsää pa*kaa lukea, mutta lukevat kuitenkin. Tosin en ole ihan varma onko tämä kuitenkin sellainen positiivinen puoli *meh*.

-Epäolennaisuuksiin tarttuminen. Kirjoitat jostakin (itsellesi sillä hetkellä jollakin tapaa tärkeästä) aiheesta ja saat kommentteja taustalla näkyvästä (mitä ilmeisemmin huonosta) sisustusratkaisusta. Itse asiassa sekään ei niin ärsytä jos sen tekee ikään kuin normaalin inhimillisellä tapaa (tarkoittaa kehumista hahhhahhhah), mutta jos esimerkiksi päänsärkyyn tarjotaan ratkaisuksi ”kyllä munkin päätäni särkis noissa Ikean junttisohvissa”, niin öh, sitä vaan miettii, että kuinka paljon ihmisillä onkaan ylimääräistä aikaa, kun kerkiävät moisia kommentteja naputtelemaan. Get a life, tai jotain.

-Vähän tuohon ensimmäiseen viitaten , ihmiset jotka olettavat jotakin bloggaajasta ihan vain blogin perusteella. Varallisuuden, sosiaaliset ympyrät, ajatukset ja arvot, mielipiteet kaikesta mistä blogissa ei mielipidettä ole sanottu, ihmissuhteet. Oi voi, kun elämä on oikeastaan kaikkea muuta kuin blogia! Minä kirjoitan aika avoimesti joistakin asioista, kuten moni muukin bloggaaja, mutta jätän myös hyvin monta asiaa vallan omaan tietooni – kuten hyvin moni muukin bloggaaja. Niin se vain on, usko pois, lukija hyvä.

Screenshot_20180715-200221

Tietenkin ne ihan oikeista oikeimmat miinukset on ne todella pitkälle menevät loukkaukset, mollaamiset ja joka mahdollisimman tavoin vainoamiset. Mutta sehän on nyt selvä kaikille sanomattakin, eikö.

Miksi oi miksi minä rakastan tätä –  eli ne plussat!!

-Kun saa varovaisen viestin, että joku saa voimaa jostakin kirjoitetusta. Nauraa sen ainoan kerran viikossa masennuksen keskellä sitä että seison jalka roskakorissa kun Suomen hallitus kävelee ohi. Kun joku on rohkaistunut lähtemään reissuun luettuaan kuinka siellä blondikin pärjää kun vaan menee. Kun jonkun täytekakun pohja onnistuu ensimmäistä kertaa ikinä minun jakamalla ohjeella. Kun on voinut vaikuttaa ihmisten elämään positiivisella tapaa, niin se kaikki on sen arvoista!! 

– Ihanat spontaanit kohtaamiset! Ihmiset huikkaa jostakin kaupanhyllyn välistä ujosti hymyillen, että mä luen muuten sun blogia. On otettu yhteiskuviakin, minä tietenkin tilanteessa tyypillisen hämmentyneenä, mutta otettuna kuitenkin. Sellaiset suorat ”mistä tuo paita /lattia/tapetti/kello on?” – kysymykset, koska minä itsekin löydän paljon tietoa mistä vaan maailman asioista juurikin toisista blogeista. Mielelläni niitä omia kokemuksia siis jaan eteenpäinkin.

-Kaikki ne (te) lukijat, kommentit , sähköpostit, viestit, soitotkin. Kaikki ne jotka kertovat omia mielipiteitään, keskustelee, on kiinnostunut. Tai neuvoo jos teen jotain päin honkia. Tai olen tietämätön, kuten vaikka siitä että on oikeasti olemassa autonratinlämmitin. En tiennyt ja Luojan tähden sellaisen olemassaoloa jääkaappikylmässä autossani talvikaudella kaipasin ja rukoilin jotakin sellaista kehittelemään ja äkkiä. Kun ne hanskatkin tuppasi aina hukkumaan, ihme. Myös sellainen sanaton tsemppi on ihan parhautta, sellainen, ”täällä ollaan ja luetaan, kyllä sä tästäkin selviät” – tyyppinen. Joskus sitä melkein tirauttaa itkut sen vuoksi, kun ihmiset on niin ihania.

20180715_200548

Että kiitos kun olette! Ihan parhaita.

 

 

 

 

 

 

Kas kukas se täällä!

Ei voi olla totta, minähän se. Pitkästä aikaa *nääh*. Miten ihanassa tämä elämä onkin näin kaikenlaista täynnänsä, etten ehdi niitä ylös kirjata? Onneksi. Siitä aina tietää, että on niinsanottua joutilasta aikaa, kun tekstiäkin tuloo näytölle. Ja joutilaalla ajalla tarkoitan kyllä myös sitä tuikitärkeää elintärkeää kuhavvaan olemista, jota ainakin minun sieluni ja ruumiini ihan kipeästi välillä tarvitsee ilman mitään aistiärsykkeitä. Kun jos esimerkiksi makaa jossain ihanassa maisemassa, esimerkiksi palmujen alla ja sitten korviin leijailee esimerkiksi kaunis letkeä musiikki ja vielä sellainen pehmeä esimerkiksi merituuli hivelee silkkikätösin poskia… niin ehei ei ei ei, ei tule mitään tekstiä todellakaan, sillä se kaikki on niin paljon, että koko minun tuntoaistini on ihan täynnä sitä. Ikään kuin jonkun ihmisen puhevyöry, jonka väliin et vaan saa sanottua mitään vaikka olisit just päästämässä housuihisi tai no, tekemässä ihan mitä vaan kriittistä. Joskus jotkut asiat yllättävät aistit niin että kestää hetken päästä ikään kuin taas itsensä niskan päälle.

20180710_111656

Kesä on ollut kyllä niin hyvä ja …kuuma. Minäkin olen ruskettunut – ei sillä että se olisi mikään itsetarkoitus ollut, mutta tässä on ihan tarina takana, jos ette tienneet. Pienenä tytöntylleröisenä olin aina AINA ihan ruskea jo maaliskuussa viimeistään. Siis kaikilta niiltä osin mitkä ikinä voivat ulkoilman kanssa tekemisissä olla. Ihmiset aina kysyivät ihmeissään, että ootko sä käynyt ulkomailla. Ihmeissään siksi, että olin vähävaraisen yksinhuoltajan lapsi ja ei todellakaan käyty missään ulkomailla – ei edes kerran vuodessa missään isommassa kaupungissa täällä kotimaassakaan – ja kaikki muut perheenjäseneni olivat ihan kalposia. (Ja tällä en nyt vihjaa, että toinen vanhempani olisi jotenkin helpommin ruskettuva jonka vaan jättäisin tässä mainitsematta, ei hänkään ei ollut sitä). Hiukseni olivat vielä ihan vitivalkoiset ja arvaatte kai miltä näytin sitten, ruskettuneine nahkoineni. No siitä alkoi sitten vaan sellainen legendaarinen lause, että meidän Larissaan nyt vaan ottaa aurinko paremmin kiinni. Ja ottikin. En muista olisiko seitsemänkymmentäluvulla mitenkään rasvattu ihoa auringonsuojaksi, mutta ikinä en silti palanut – olin vain ruskea.

Yhtäkkiä jossain vaiheessa aikuisikääni huomasin – ja minulle huomautettiin myös tästä hyvin suoraan – että minuun ei ottanut sitten mikään väri millään tapaa kiinni. Ei auttanut Kanariat, ei mitkään. Pysyin sitkeästi sellaisena pölyisen valjun hiekan värisenä. Varmaan parikymmentä vuotta.

Ja nyt taas. Olin jo toukokuun alkaessa täynnä kellonrajoja ranteessa, silmälasin ympyriöitä naamassa, nilkat kenkien rajat paljastaen. Havahduin itsekin ja niin havahtuivat muutkin. ”Kuinka sä voit olla noin ruskea”. (Verrattuna siihen mitä olin aiemmin… siis).

20180708_081758

Olen todellakin siis palannut näköjään ainakin hetkellisesti siihen tilaan, jossa pilvisen päivänkin jäljiltä olen entistä pinttyneemmän ruskea. Ja todettakoon siis että käytän todellakin suurimpia suojakertoimia mitä voiteista löytyy, koska iho on minulle muutenkin suuren kompleksin paikka psoriasiksen takia. Yhden ainoan kerran tänä kesänä muuten kävi niin, että oli aivan valtavan kuuma, odotin bussia ehkä viisi minuuttia ja kietaisin siinä hiukset ponnarille (koska ne liimaantuivat kiinni nihkeään nahkaan ja se on niin yök!! ) ja sen jäljiltä olkapäähän tuli nirunarutopin raja hetkellisesti punoittaenkin koska nähtävästi siitä oli jäänyt rasva vähemmälle.  Muuten olen säästynyt ilman vaurioita onneksi. Saatoin myös hetkellisesti luulla että Yyterin aurinko otti peppuun liikaa, mutta ottikin ihan sopivasti loppujenlopuksi *virn*!!

Meille psoriaatikoillehan aurinko on katkeransuloinen kaveri. Se auttaa (yleensä) psoriasikseen, mutta toisaalta sitä miettii paljonko on liikaa sitten taas niiden kaikkien auringon vaarojen kannalta katsottuna. Itselläni vielä on ollut tämänkin kohdalla niin, että niinä vuosina kun aurinko ei muutenkaan ottanut kiinni, niin ei sitä toivottua apua ollut psorin oireisiinkaan. Itseasiassa yhden Teneriffa-viikon jälkeen oireet pahenivat! Lisäksi kun muutenkin käyt jatkuvaa taistelua seitsemänsadan erilaisen rasvatuubin kanssa, – että mikä auttaa, mikä ei auta, mikä pahentaa, onko tämä nyt enää hyvä ollenkaan, uskallanko kokeilla tätä – niin vielä siihen päälle aurinkorasvan lisääminen ja sen oikean löytäminen ei juurikaan ole kovin kiinnostava ajatuksena.

Viime kuukaudet on olleet oireiden osalta kovin yllättäviä omalla kohdallani. Toisaalta psorini on levinnyt, mutta toisaalta aurinko on helpottanut sitä valtavasti. Lisäksi kämmeneni palmoplantaarinen pustuloosi on nyt todella hyvänä *kop kop kop*.

Screenshot_20180715-135703
Niitä todellisia kuvia , reality when you have #psoriasis
20180715_140743
Parempaan päin menossa ❤

IMG_20180706_202726_613

En osaa yhtään kuin arvailla että mikä tähän kaikkeen mahtaakaan olla syynä. Yksi asia mikä on todella paljon erilailla tänä vuonna kuin muina vuosina elämäntavoissani on vitamiinit joita olen syönyt. C ja D.  Olen syönyt kerrankin niitä pitkään ja säännöllisesti enkä vain joitain satunnaisia kuureja silloin tällöin. Toisaalta, vitamiineista huolimatta olin talvikauden siinä helvetillisessä taudissa jota en halua enää ikinä kuunaan milloinkaan kokea. Ja niin onhan tietysti toinenkin asia mikä sellaiset kaksikymmentä vuotta tahditti elämääni kovin erilailla kuin nyt. Olinhan raskaana kahdeksan kertaa ja siihen sitten ne imetysajat päälle – kroppa oli taatusti kovin toisenlaisessa myllyssä kuin nyt. Tässä seesteisessä keski-iässä hahhhahhhah…

Miten teillä muilla? Onko siellä lukijoissa näistä sairauksista kärsiviä? Miten kesä on teitä hellinyt ihan muuten? Kertokaas kuulumisia!

P.S. Meinas hermot mennä. Kuvat ei sitten meinaa millään siirtyä, ei vaikka kokeilen mitä laitetta! Argh! Ja muuten, se case Ruokapäiväkirja, siihen palaan vieläkin myöhemmin. *syvä huokaus*