Asioita joihin täytyy puuttua – tapa jolla kirjoitat muista, kertoo sinusta itsestäsi sen oleellisen

Jos minun kirjoittajahistoriaani ajattelee, niin en minä ole se mikään herttaisten höttösten puhuja ollut kai koskaan, mutta muutamia asioita minunkin pienessä päässäni sentään on suht selvänä aina ollut.

Ensinnäkin: asiasta saa mielestäni aina sanoa, nimenomaan asiasta ja muistaa se loppuun asti, että tässä on kyseessä asia josta ehkä aika monella on mielipide, eikä välttämättä mikään niistä samanlainen keskenään, mutta se ei tarkoita että se asia ikään kuin henkilöytyy ja saat yhtäkkiä pilkata sitä (ketä vaan keskustelussa tai asian ympärillä olevaa) henkilöä ihmisenä miten sattuu. Esimerkki: joku poliitikko sanoo mielipiteensä vaikkapa työttömyysasiaan. Saatat olla erimieltä hänen sanoistaan, saatat jopa ajatella, että onko lie ikävä ihminen muutenkin kun moisia suustaan päästelee, mutta henkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien haukkumiselle sinulla ei ole mitään oikeutusta. EI, vaikka hän kylpisi rahoissa. EI, vaikka hän olisi etuoikeutettu kaikin munkin tavoin. EI, EI ja EI. Jos näin teet, niin olet – onneksi olkoon – juuri ryhtynyt kiusaajaksi. Katsokaas, kun kiusaamista tapahtuu myös toisinpäin, ihmisellä ei tarvitse olla mitään varsinaista alisteista asemaa tullakseen kiusatuksi. Härregyyd kuinka moni somenkäyttäjä on tämän unohtanut!

Toiseksi: Jos nyt yllämainittua on päässyt tapahtumaan, koska ihmisiä me kaikki kai ollaan ja jopa ammattisomettajilla on varmasti aina kasvunvaraa omissa jutuissaan, niin tee hyvänen aika asialle jotain! Jos on aikaa ja tilaa postata pilkkaa, on varmasti aikaa ja tilaa osoittaa katumisensa. Edellyttäen tietenkin että sitä on ilmassa. 

Minä luen netistä melko lailla sellaisia tekstejä, joiden kirjoittaja osaa tuoda näkokulmansa esiin taitavasti – täysin riipumatta siitä onko se mielipide lähelläkään omaani. En todellakaan ymmärrä ihmisten tynnyrissä-kasvamisen-logikkaa, jossa hengataan vain samanmielisten kanssa eikä edes kuunnella (paitsi korkeintaan röhönaurulla) niitä toisenlaisia kantoja mihinkään asiaan. Sanomattakin selvää, että sellaisen ihmisen kehitys ei mene ainakaan eteenpäin. En myöskään allekirjoita ollenkaan sitä, että monet bloggaajat sanovat etteivät lue juurikaan muiden blogeja. Siinäpä se kirjoituskehityksen nousu ja tuho sitten onkin valmiina graafisena linjana, sillä jokaisella, jopa sillä tuhansien seuraajien bloggaajalla, on varaa olla vielä vähän parempi ja oppia jotain uutta. Ja sellaista ihmistä ei olekaan jolta ei jokainen meistä jotain oppisi. Senverran pitää kirjoituskuningattarienkin olla nöyremmällä asenteella liikkeellä. Somevaikuttamisessa on aina se kääntöpuoli myös, vaikka hetken aikaa onkin niin valtavan hienoa, kun saa vaan valita yhteistyökumppaninsa ja sitä tuntee olevansa jollakin tapaa tärkeä osa heidän markkinointitiimiään – niin odotapas vaan kun se kääntyykin sinua vastaan. Kun jokin yritys saa tarpeeksi palautetta, että nyt tällä ja tällä asialla onkin negatiivinen vaikutus heihin brändinä, niin siinä tuskin säälille tai selityksille on varaa. (vrt Audi-mies)

Miksi minä sitten kirjoitan tästä? Koska olen huolissani siitä hiljaisesta hyväksymisen kulttuurista joka tuntuu täällä somessa vallitsevan joidenkin kirjoittajien kohdalla. Ei uskalleta sanoa, että nyt menit vikaan ja pahasti, hupsistarallaa. Mikä sekin olisi vielä hyvin hyvin helppo korjata oikeaan suuntaan. Jotkut tosin yrittävätkin sanoa, mutta valitettavasti he eivät saa sanomisilleen mitään järkevää vastinetta kohteelta, koska mihinkään tällaiseen kriittiseen tarkasteluun ei välttämättä olekaan kykyjä. Ja kyllä, sitä kriittistä ajattelua mitataan myös sillä miten osaa suhtautua muiden antamaan kritiikkiin, ei vaan siihen että itse tuo itsestään esille niin sanotusti löytämiään vikoja, joita sitten haluaa siinä julkisesti korjailla.

Ja mitä enemmän sinulla on seuraajia missäkin kanavassa, sitä enemmän vastuusi kasvaa siinä minkälaista käyttäytymistä juuri sinä pidät hyväksyttävänä ja toisaalta mihin haluat ehdottomasti muutosta. Esimerkki: Jos haluat kunnioitusta tuoda esiin juuri oman ammattisi edustajana, niin ole älykäs ja aktiivinen keskustelija muutenkin. Jalkaa maahan polkeva kiukuttelijaharvoin tulee kohdelluksi aikuisen tavoin.

Minulla ei täällä miljoonien kirjoittajien keskuudessa ole oikeastaan minkäänlaista vaikutusvaltaa, mutta sehän ei minua silti estä tuomasta kantaani esille. Itse kyllä olen aina kannattanut sitä taktiikkaa, että jos jostakin asiasta on sanomista, niin se sanotaan sille kohteelle suoraan siinä käsillä olevassa tilanteessa luonnollisesti, eikä näin yleisten kirjoitusten kautta, mutta kaikki eivät ole valmiita vastaanottamaan palautetta, joiden vuoksi joutuisi omaa kantaansa edes vähän miettimään uudelleen. Siksi näin.

 

20180519_174203

P.s. Ai niin, jos tässä on kovastikin kirjoitusvirheitä, niin kirjoitan tätä ulkona ja aurinko kyllä tekee kaikkensa jotten näkisi mitään tältä ruudulta! *ihanaa*

Toinen P.s. Mitä minä haluan että tämä kirjoitus kertoo minusta? Vaikka että minulle tasa-arvo on asemasta riippumatonta mielipiteiden arvokkuutta. Että koen yleisen lynkkausmielen esim tässä tapaus Susanna Koskessa hyvin epämiellyttävän alhaiseksi  sivistymättömien huuteluksi, joukolla yhden kimppuun käymiseksi ja omien julkisuusasemien näin väärin käyttämiseksi . Ja sehän ei tarkoita silti todellakaan että mitä mieltä olen Susanna Kosken mielipiteistä. Moniko on edes ajatellut mitä hän on siellä sanonut oikeasti? 

 

Olen äiti myös silloin kun lapset eivät ole luonani

 

20180505_173311
Kahvihetki ulkona, elämän pieniä iloja

 

Nykypäivinä vuoro(viikko)vanhemmuus taitaa olla yhä lisääntyvä suuntaus lastenhoidossa sen jälkeen kun vanhempien tiet ovat lähteneet maantieteellisesti eri suuntiin –  ja sitä mukaa myös sanastoon tulleet muutamat uudet ilmaisut, kuten ”lapsivapaa” tai ”lapsiviikko”. Näillä yleisesti taidetaan siis tarkoittaa sitä milloin lapset konkreettisesti ovat ilmaisua käyttävän vanhempansa luona – tai eivät ole. Selkeää ja informatiivista, kun asiaa ajattelee ihan pelkästään tiedonjaolliselta kannalta.

Mutta auta armias kun joku kyseisessä tilanteessa oleva menee käyttämään jotakin noista väärässä paikassa. Väärään äänensävyyn. Väärällä ilmeellä! Silloin lapsivapaa kuulostaa samalta kuin olisi joku hirviöäiti (tai -isä) kyseessä , joka odottaa kärsimättömänä hiekkalaatikonreunalla ruopien koska siitäkin piinasta pääsee ja voi alkaa elämään ”sitä normaalia elämää”. Njooh. Myönnän, että itsellenikin se sana on särähdellyt korvaani niin, että vähintään hammasta on vihlonut sen seuraksena, jos ei jopa hermoakin.

20180505_173336

Silti, ymmärrän kyllä aivan täysin sen , kun vaan menen oman (muka!) ”jalomman” ihmisluonteeni ulkopuolelle ja mietin näiden ihmisten elämäntilannetta. Jos kerran on olemassa esimerkiksi juuri viikko ilman lapsia, niin sitähän se on, eikä se muuksi muutu vaikka kuinka sitä yrittäisi muulla tavalla ilmaista. Itkun ja potkun ja rääkymisen kera asia pysyy silti ihan samana. Ihmiset eivät vaan meinaa erottaa toisistaan sitä faktaa, että heitä todellisuudessa ärsyttää se että joku vuoroviikkovanhempi riemuitsee ja ilakoi tai jollain muulla paheksuttavalla tavalla osoittaa odottavansa aikaa jolloin lapset ovat sen toisen vanhemman luona. Eihän se nyt käy päinsä. Eihän kukaan ns. ydinperheessä eläväkään saa odottaa vaikka firman pikkujoulua tai treffi-iltaa sen oman puolisonsa kanssa. Ei. Sitä pitää itkeä mieluusti jo viikkoja ennen ja varsinkin kertoa kaikille vastaantulijoille, että mullon tossa toi teatteri illalla mutta en kyllä yhtään haluaisi mennä, enkä kyllä aio nauttia pätkääkään siis ja en varsinkaan laita sosiaaliseen mediaan mitään päivitystä siitä, että olisin hetkenkään verran hymyillyt. Nihkerta. Koska vanhemmuus.

 

20180504_081251
Luoja paratkoon näitä on tarvittu hahhhahh

 

Niin, eli  ennen kuin tuomitset, niin mieti edes hetki. Vuoroviikkovanhemmuus on mitä luultavimmin (vähintään) kahden ihmisen keskenään tekemä sopimus. Eli toisin sanoen, on sovittu että näin toimitaan ja perusteluina mitä ilmeisimmin se, että lapsilla on vanhempien yhdessäolostatuksesta huolimatta kaksi vanhempaa edelleen ja arki ja elämä molempien vanhempien kanssa jatkuu ilman mitään sen kummempia mutkutteluja. Ainahan tämä ei onnistu, joskus käytännön (esim. välimatkojen) syistä tai sitten joistakin sellaisista, joista me muut ihmiset emme voi (eikä meidän tarvitsekaan) tietää. Emmehän me ulkopuoliset mene ns. ydinperheidenkään huusholleihin nenä pitkällä katsomaan kuinka kauan kukakin siellä lapsia huoltaa ja missäs se toinen oikein mahtaakaan oikein luurata. Ja millä mielellä! Miksi meidän tehtävämme olisi millään tavalla puuttua näihin asioihin silloin, kun parisuhdestatus jossakin perheessä on muuttunut?

20180505_211014

Meissä on jokaisessa ”statusryhmässä” varmasti niitä jotka tuntevat välillä pakokauhua siitä kotonaolosta, oli siellä sitten lapsia tai ei, jotkuthan tuntevat ahdistuvansa kahdestaan parisuhteessakin, jotkut taas eivät kestä yksinoloa yhtään. Tätä ei pidä millään tavalla sekoittaa siihen, että eron jälkeen lapsia hoitaa edelleen molemmat vanhemmat, omilla vuoroillaan.

 

20180430_182329
Ohops. Korkki oli tiukalla, no… ei ole enää!

 

Sillä vanhemmuus jatkuu silloinkin kun ne lapset ovat jossakin muualla, tietenkin! Ihan kuin ydinperheen isä lähtee työmatkalle , niin hän on kyllä isä sen matkankin aikana, ei pelkästään ollessaan konkreettisesti läsnä siellä missä lapsensakin. Tai kun äiti lähtee aamulla töihin ja lapset ovat sen aikaa hoidossa tai koulussa, äitiys jatkuu edelleen, vaikka joku toinen niiden lasten perään välillä katsoisikin. Moni taitaa unohtaa tämän asian vallan ja käsittävät lasten luonapidon määrittävän myös vanhemmuuden jaksottuvan pelkästään noille ajanjaksoille?

Minun henkilökohtaisessa elämässäni ei ole vuoroviikkosysteemiä käytössä, eikä oikeastaan mitään muutakaan ”systeemiä”, mitä tulee lastenhoitoon. Lapsia hoidetaan edelleen yhdessä, niin kuin hoidettiin ennenkin. Molempien vanhempien työ on vaatinut ja edelleen vaatii matkustamista, joten läpi aikojen on ollut luontevaa olla välillä erilaisin kokoonpanoin pelkästään kotona. Se on myös opettanut alusta asti olemaan itsenäinen ja ikään kuin pärjäämään omine nokkineen, oli se parisuhdestatus sitten ollut milloin mikä tahansa.

 

20180501_115303
Lasten kanssa eletään ja luodaan muistoja vaikka sateessa

 

Kun tärkeimpänä mielessä pitää tällaisissa tilanteissa ihan niitä perusjuttuja: että lapset voi elää arkeaan luontevasti ja huoletta edelleen molempien vanhempiensa kanssa, niin oikeastaan ei voi kovin pieleen mennä vanhempana, oli se oma tapa olla ja elää sitten mikä tahansa (muiden silmissä, lähinnä, missä se kai eniten taivasteluja aiheuttaakin). Sen kun vielä muistaa, että etummaisena on lasten oikeus molempiin vanhempiinsa ikään kuin rajattomissa määrin, eikä niinkään vanhemman oikeus saada olla lastensa kanssa tietyn aikaa kuukaudesta/viikosta/vuodesta/elämästä, niin säästyy paljolta turhalta fundeeramiselta ja usein muiden tilanteista kuuluvilta ”meneekö kaikki nyt tasan ihan varmasti” – vänkytyksiltä. Iloitsen siitä, että meilläkin arkipäivän asiat jaetaan edelleen molempien kesken, eikä kummastakaan vanhemmasta tule sitä ”hauskaa vapaa-ajan leikittäjävanhempaa” ja toisesta pelkästään sitä joka komentaa ajoissa nukkumaan ja läksyjen tekoon. Kun nämä kuuluu molemmille vanhemmille, niin lapsetkin kokevat että vanhemmuus on edelleen meidän molempien juttu. Tällaiseen tilanteeseen ei kuitenkaan pääse ihan niin vain luulemalla, että kun minä nyt mietin näin niin varmasti me toimimme myös näin ja ai että kun ollaan esimerkillisiä erovanhempia ja näin sitä ratsastetaan auringonlaskuun ilman minkäänlaista huolenhäivää lallallaa , vaan se vaatii kyllä paljonkin sellaista oma-aloitteista asettumista toisen ihmisen asemaan, omien henkilökohtaisten tunteenpurkauksien ihan oikeata sivuuttamista ja muutenkin: sellaista villaisella painamista p a l j o n . Eikä tässä olla itse kyllä yhtään sen jalompia kuin ketkään muutkaan (jos nyt menitte niin luulemaan), kyllä ne aina ja ikuisesti sinne toiseen paikkaan unohtuneet hanskat ja saappaat ja ulkohousut ja tiesmitkä saavat otsasuonen pullistumaan täälläkin ja joskus ei vaan millään meinaa jaksaa ikään kuin kantaa vastuuta  vielä siitäkin miten ne romppeet sieltä toisesta huushollista kotiutuu taas takaisin. Mutta kun asiaa ajattelee ihan vaan asiana, niin hakemallahan ne asiat korjaantuu ja luojalle kiitos siitä toisesta vanhemmasta joka varmasti myös se otsasuoni pullottaen hammasta purren jaksaa ajella ees taas niitä jälkikäteen palautellen.  Pieniä ovat nuo harminjyväset tässä maailmankaikkeudessa kuitenkin ja toisaalta, ei se vanhemmuus ole aina / koskaan ydinperheenäkään pelkkää sulaa sujua ja löydössäolevia lastenvaatteita (todellakaan!), joten miksi ihmeessä se olisi sitä muulloinkaan. Tällaisten yksinkertaisten asioiden hyväksyminen on alku siihen, että osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Jos ei ihan heti välittömästi, niin ainakin hetken henkeä vedettyään.

 

20180505_155428
Minusta on tullut grillimaisteri, ihan, melkein, kohta

 

En nyt halua todellakaan tässä olla mitenkään neuvomassa ketään … eikäkun haluanpas, mitä sitä kieltämään hahhah, kyllähän minä ihmettelen miksei aikuiset ihmiset vaan kerta kaikkiaan voi ymmärtää, että kaikenlaiset vihanpidot ja muut ”lasten luovuttamiset toiselle vanhemmalle jonkun kolmannen osapuolen avustuksella, koska ei voida hengittää ilmaa samoista kuutiometreistä edes viittä minuuttia” osoittavat vaan kuinka keskenkasvuisia sitä aikuiset ovatkaan. Oli syy eroon mikä tahansa, mikä tahansa, niin sitä voi itse päättää laittaako kättään kokoajan uudelleen sahan syötäväksi vai antaako vaan olla. Jos haluaa oman reaktionsa jostakin tehdä sille toiselle osapuolelle selväksi, niin se sallittakoon, mutta lapset eivät ole sitä parisuhdetta aloittaneet eivätkä siis myöskään päättäneet. Kaikenlainen mielenosoittaminen  joka vaan jatkuu ja jatkuu on muutenkin kovin epäkypsää (tyhmää), vielä epäkypsempää (tyhmempää!) kun se useimmiten vaikuttaa kuitenkin niihin lapsiin, joita jokainen vanhempi on kuitenkin velvollinen suojelemaan kaikelta, oli itse sitten tullut miten tahansa vaan kohdelluksi . Kunpa kaikki muistaisivat, että eron syyt eivät oikeuta yhtään ketään, petettyä tai jätettyäkään, olemaan yhtään sen yhteistyökyvyttömämpi vanhempana. Vanhemmuus on sellaisen ulkopuolella täysin.

Siinähän sitä onkin se vanhemmuuden vaikein polku kuljettavana, helppoahan se on silloin täyttää keskustelupalstat hurskastelulla itsekkäistä vuoroviikkovanhemmista ja lapsivapaista ja ties mistä, kun omat murheet eivät ole kurahanskoja kummempaa luokkaa. Sitten kun oikeasti joudut laittamana itsesi (esimerkiksi) äitinä ja naisena täysin eri lokeroihin ja käsittelemään ne lokerot aivan erillään toisistaan, niin siinähän ne jyvät todella erotellaan akanoista. Kun itsellesi olet kuitenkin kokonaisuus. Ja tokihan sitä olet edelleenkin, mutta niin vaan täytyy osata kaivaa ne oikeanlaiset tunnereaktiot kohtaamaan sitä osa-aluetta mitä mikäkin asia koskee.

Ero on siis kuin onkin kasvun paikka henkisesti vanhempana, vaikka parisuhde päättymisineen onkin tavallaan siitä täysin erillään oleva asia.

Tätä mieltä minä ainakin olen.

EDIT: Ja siis kun on näitä isojakin lapsia, niin eihän sellaista hetkeä olekaan etteikö joku olisi tulossa tai menossa täällä kotona. Ettei joku nyt luule että ihan tyhjän pesän syndroomaa tässä jouduttu kärsimään!

20180504_073913

20180417_135823
Apua, äiti yksin  – ja vielä hotellissa.  ”Koirat ne haukkuu, mutta karavaani se vaan kulkee…”

 

 

 

 

 

 

 

 

Raikas tuulahdus suoraan perheestä

Olen saanut kuulla miehiltä suoraan, kuinka raikas tuulahdus olen naisten joukossa, koska minua kiinnostavat muutkin asiat kuin lapset ja että en ole ”tiineenä” joka vuosi.” lltalehti.fi , 28.4.2018 

Tässähän ihan tuli herättyä blogikoomasta ja kavuttua tänne ihmisten ilmoille älisemään. Tuosta kyseisestä lauseesta joka tuossa on lainattuna (ja joka minusta kertoo vain ja ainoastaan siitä yhdestä ja ainokaisesta lauseen sanojasta, ei todellakaan naisista yleisesti, eikä muuten miehistäkään) voisin tietysti sanoa kaikenmoista, mutta lähdenkin nyt vaan kertomaan oman kantani asiaan.

Meinaan en ole kertaakaan kohdannut työelämässäni sellaista hetkeä, että kukaan sanoisi tai edes antaisi ymmärtää että äitinä olisin jotenkin elähtäneempi tuulenpuuska siinä ah niin mukavassa aftersheivintuoksuisessa harmaapukuisessa ukkoporukassa joka miesvaltaisella alalla elää ja hengittää minunkin työympyröissäni. (Kahdeksankertaisen) äitiyteni myötä en ole koskaan myöskään menettänyt kiinnostustani muuhun maailmaan asioineen – sen seitsemänsataatuhatta kertaa toki olen muuten niitä kommentoimasta kaihtanut mutta en sen vuoksi ettei ne äitinä minua kiinnostaisi – eli kun sellainen rehellisen kiinnostava asia vaan tulee eteen, niin edelleen olen tuntosarvet törröllään sitä kaivelemassa ; eikä siihen vaikuta se olenko päästänyt itsestäni pihalle maailmaan ihmisenalkuja tai en. For real.

20180425_081252

Ihmisenä toki olen muttunut ajan myötä ja sen mukana myös asiat jotka eniten koskettavat saattavat olla muuttuneet. Kummallista olisi jos ei, eikös? Ja toki myös äitiys on tuonut elämääni paljon lisää erilaisia aihepiirejä, jotka tottatiikerissä ovat ajankohtaisia jos itsekin siinä huiskeessa elän.

20180429_201443

Minulla on varmasti myös ihan naisena tietynlaiset asiat joskus enemmän kiinnostavina mielessä kuin esimerkiksi miehillä: niin kuin vaikka joka kuukausittaiset perkelöitymispäivät ja vaikka miten helkkarissa ne oikeankokoiset rintaliivit oikein itselleen löytääkään, ettei kokoajan ole laskemassa kellontikityksiä siihen hetkeen että saa päästää itsensä pois siitäkin piinasta siivosti ihmisten ilmoilla vietetyn rupeaman päätteeksi. En tiedä henkilökohtaisesti yhtäkään miestä joka olisi erityisesti halunnut keskustella jossakin taukokahvilla juuri näistä aiheista oma-aloitteisesti.

Toisaalta. Jottei mennä liian sukupuoliohjautuviin ajatusmalleihin, niin minua ei silti välttämättä kiinnosta alkuunkaan ne asiat mitkä taas reskontran raijaa tai mammakerhon mallua. Vaikka kuinka ollaankin naisia kaikki.

Että mikä sen kiinnostuksen asioita kohtaan sitten kaiken kaikkiaan määrittääkään? Sukupuoli? Perhestatus? Ammatti? Ikä? Lapsuus? Harrastukset? Luonne???

Sitä voi miettiä jokainen omalla kohdallaan. Luulen, että se on kuitenkin aika monen sattuman summa, meillä jokaisella sellainen ihan omanlaisensa.

Alkuperäinen Iltalehden juttuhan ei koskettanut muuten millään tavalla sitä miten naisia ikään kuin moitittaisiin noissa työympyröissä, vaan tässähän oli pointtina todellakin äitiys. Tällainen momsheimaus on kyllä harvinaisen tökeröä, sillä se tiineenä oleminen (herranjestas mitä sanankäyttöäkin vielä, onko ne isät sitten siementäjiä vai mitä) nyt vaan sattumoisin tapahtuu naiselle eikä miehelle ihan biologisista syistä ja jos yhtään haluaa ihmisiä tähän maailmaan lisää, niin jonkun nekin raskaudet on kannettava. Ei ole muuten jokaiselle naiselle sitä unelmien aikaa, saati hehkuvaa hedelmällisyyden jumalattarena olemista, vaan joskus se on tuhannen vaivan kestämistä kaiken palkitsevaa lopputulosta ajatellen. Ihan vaan halusin huomauttaa. 

20180428_072844

Mutta jos mennään takaisin tähän itse asian ytimeen, joka tuolla tölperöitä suustaan päästäneellä miehelläkin on ollut ehkä ajatuksenaan alun perin,  niin se että nainen haluaa – tai tarvitsee – sekä työnsä että vanhemmuuden , on ihan vaan järjestelykysymys. Tarkemmin sanottuna uudelleenjärjestelykysymys.  Tottakai siinä tulee katkosta uraan tai vaikka koulutukseen, uuden ihmisen saattamisesta maailmaan. Tottakai siinä tulee varmasti joillekin vaikeitakin valintoja eteen, jos kotitilanne mistä tahansa syystä vaatii voimia sen verran enemmän, että vaikkapa normipäivien lisäksi ylimääräisiä tunteja joka viikko haukkaava asema ei olekaan enää mahdollista toteuttaa sillä samalla intensiteetillä kuin ennen. Ihmiset tekevät valintoja.

Mutta tämä kaikki on ihan normaalia, eikä muuten kosketa pelkästään äitejä. Isätkin ovat väsyneitä valvottujen öiden jälkeen ja kokevat etteivät pysty antamaan ihan kaikkea mitä heiltä ehkä odotetaan. Isillekin on vaikea lähteä työmatkalle ja olla erossa lapsistaan vaikka kuinka ammatti velvoittaisi. Isätkin haluavat vertaistukea ja puhua perheessä jyllänneestä sitkeästä flunssasta ja auttaako se käsienpeseminen siihen ihan oikeasti, ihan siinä missä äiditkin. Ei äidiksi – tai isäksi – tuleminen yhtäkkiä tyhmennä ihmistä millään tavalla, vaan pikemminkin siinä näkyy kuinka epäitsekkäästi ja toisaalta luonnollisesti sitä toimiikaan, vaikka mikä olisi asema tai elämänvaihe. Presidenttikin puhui vaipanvaihdosta! 

Itse olen yhden ainoan kerran, siis yhden ainoan, joutunut kuulemaan kuinka äitiys olisi muka jonkinlainen este jollekin mitä nainen tekee. Ja tämä tuli esille paikallispolitiikassa, kun eräs herrashenkilö sanoi minulle, että politiikka ei ole pienten lasten äidin hommia lainkaan. Ikään kuin se kokoonpano mitä minulla on kotona vaikuttaisi kykyyni tehdä päätöksiä jossakin kokouksessa tiettyyn kellonaikaan. Johan sen sanoo ihan pelkkä maalaisjärkikin, että nimenomaan kaikenlaisia ihmisiä kaikenlaisista elämänvaiheista tarvitaan päätöksentekijöiksi, jotta saadaan mahdollisimman laaja näkökulma asioihin , eikö vain?

Sama pätee muuten työmaailmassa. Meitä kaikkia tarvitaan ja meillä kaikilla on paikkamme. Joskus meillä on jopa useita ja kaikenlainen muutos aiheuttaa ihmisessä aina vähän sellaista hakemista ja epävarmuutta, vaikka kuinka olisikin kyseessä ihan positiiviset asiat.

Sinänsä muuten ironista, että juuri tällä hetkellä olen ihan jäätävän väsynyt kahden viikon työreissuistani ja maanantaiaamun (kyllä, vappuaaton!) tarkastuslautakunnan kokous tuntuu aivan valtavalta voimainponnistukselta jo nyt etukäteen, kun tuntuu ettei ajatus luista senkään vertaa mitä ennenkään. Työmatkat meni sinällään siis hyvin, oli kiireistä eli se on siis aina ehdottoman positiivinen asia , mutta tuo itse matkan tekeminen on kerta kerralta vaan työläämpää. No fyysisesti on taas toivuttu liian lyhyestä sängystä jonka pääty tuli minun jaloilleni aivan liian äkkiä vastaan ja siiten että joka aamu heräsin jalat krampissa ja vähemmän levänneinä. Selkä taitaa olla jo niin turta kaikkeen siihen kävelyyn jota tuli tehtyä sitten se koko päivä siitä aamukuudesta kellonympäri, että ei se kai ota enää nokkiinsa mistään, joten kaipa sitä kropan kanssa mennään ihan hyvässä kohtaa jo vaikka herrajjestas mää tarttisin lenkkiä ja keveempää ruokaa huomasin tuossa kun pöhöttynyttä peilikuvaani katsahdin. Mutta se on oikeastaan ihan asia erikseen jo taas se.

20180423_100904

Toiseksi, kuinkas sattuikaan, tuli vähän väännettyä tästä työelämän rankkuudesta nainen versus mies juurikin tässä omassa pienessä elämässäni juuri tässä näin (juu, saa nauraa nyt tässä kohtaan, tiedän itsekin kuinka osuvasti tulikin juuri tähän saumaan, mutta minkäs sitä elämälle voi!) mutta siinäkin on varmaan saatu asiat jo ihan mallilleen taas. Kun minähän en mikään feministi ole, siinä mielessä kuin minä feminismin ymmärrän ja sitä sanaa käytän. Minulle kaikki ovat mitä on, biologia ja jotkut muut asiat määrittävät paljon asioita meissä ja siinä missä suurimmalle osalle naisista esimerkiksi hoivavietti on luontaista niin suurimmalle osalle miehistä taas sellainen mitensennytsanois insinöörimäinen ajattelu. Eikä tämä lausahdus todellakaan poissulje miesten hoivaviettejä tai naisten insinöörimäisyyksiä, jotkut asiat vaan esiintyvät ikään kuin etulinjassa enemmistönä juuri tietyllä sukupuolella – ja hyvä niin.  Ei siinä mitään väärääkään ole!

Silti vähän ottaa sielunpäälle, kun minun odotetaan olevan välillä ihan kaikkea niin hälvetin luontaisesti, että sitä ei melkein lasketa edes miksikään! Kyllä se vanhemmuus naisillekin aivotyötä vaatii, vaikka kuinka olisikin emokoodeja piukassa , joten se myös stressaa ja uuvuttaa yhtäläillä meitä äitejä, vaikka tietenkin tuo ihan samalla mitalla ja jopa enemmänkin iloa ja voimaakin, niin kuin kaikille vanhemmille lapset nyt vaan voi tuoda.

20180408_200829

Itse koen olevani jotenkin tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, että mitä tahansa sitten teenkin, niin yleinen mielipide on että jotenkin ihailtavasti jaksan ja olen jotenkin maagisella tavalla ylimääräistä energiaa täysi tämän kaiken handlatakseni. Ikäväkseni täytyy ilmoittaa, että olisinkin. Ihan samoilla unilla, väsymyksillä, pms-oireilla, ketutuksilla, laiskottamisilla, epävarmuuksilla ja stressaantumisilla minunkin vaan täytyy tämä kaikki viedä läpi. Yleensä, kun olen sellaisen moton itseeni iskostanut, saan ikään kuin kaikesta kokoajan jotakin muuta myös takaisin niin paljon, että vaikka se viekin mukanaan jaksamista ja unia, niin olen ikään kuin balanssissa, kun takaisin virtaa innostusta ja onnistumisen hetkiä ja saan kehitettyä jotakin asiaa eteenpäin tai mitä näitä nyt on, ilonaiheita jokapäiväisessä työelämässä. Ei tarvinne varmaan edes luetella mitä kaikkea perhe tuokaan elämääni , sitä kaikkea hyvää ja ihanaa, ihan määrättömästi .

Silti joskus, kuten vaikkapa nyt, sen balanssin pitäminen vaatii välillä vähän siirtymäaikoja, pitää saada sohvakoomailla ja koota itseään , ajattelematta juurikaan mitään makaronilaatikkoa vaativampaa ja vaan olla. Valitettavasti en jaksa aina olla kovin seurallinen näinä aikoina, ilman että se mitenkään johtuu erityisesti kenestäkään henkilöstä itsestään.

20180429_141703

Ja nyt on ilmiselvästi aika mennä nukkumaan, kun alkuperäinen punainen lanka on totaalisen hukassa! Hah! Good night, sleep tight! 

 

 

 

 

 

 

Ikinä en ota asukuvia ja taas otin!

Jokainen minut tunteva tietää kuinka vähän välitän siitä mitä milloinkin ihmisillä on päällä – itseni mukaan lukien, heh. Tokihan olisin mieluusti aina sellainen siisti ja asianmukaisesti pukeutunut mitä mihinkin tilanteeseen tulee, mutta todellisuus nyt vaan on vähän toista (valitettavasti), koska ensinnäkin kiinnostukseni vaatteiden hankkimista kohtaan on jotakuinkin nolla ja toiseksi minulla nyt vaan pruukaa elämä menemään vähän niin, että sitä on jo jossain kun alkaa vasta funtsimaan että mitä täällä olisi pitänyt olla päällä. Hupsis. Työreissuissa minulla onkin juuri tämän krhm luonteenpiirteeni vuoksi mukana vain siistejä työvaatteita. Aika hyvä sähläri saa olla jos onnistuu enää tuossa tilanteessa pukeutumaan jotenkin väärin… (tosin olisiko sekään ihme, minulle). No viimeiset pari kertaa olen jopa uskaltanut ottaa mukaan sellaista makaan tässä hotellihuoneeni sängyllä kuin ellun kana ja haluan että vaatteet ei kiristä eikä purista eikä varsinkaan rypisty – vetimiäkin, enkä ole siis epähuomiossa ainakaan vielä läpsytellyt menemään hotellin aamiaiselle pelkissä trikoissa. Ehkä minäkin siis kehityn..

Tuossa toissavuonna kun tänne metsänperukoille (tai, no, tuonne kymmenen kilometrin päähän, mutta siis ihan liki kuitenkin) ilmestyi vihdoin Citymarket, niin olin varmaan kaikista iloisista ihmisistä iloisin sillä hetkellä. Tiedättekö mikä taivas avautuu tälläiselle vaateshoppailua kammoksuvalle ihmiselle, kun niitä pakollisia ruokaostoksia tehdessä voi samalla ostaa räjähtäneiden housujen tilalle uudet siitä niin vain. Ahh! Ja niin olen kuulkaa tehnytkin, ihan häpeilemättä ja peittelemättä, vaikka kuulenkin kahvipöytäkeskusteluissa useinkin sellaisia vähätteleviä taivasteluja ihmisiltä, että kuka ostaa vaatteensa siis jostain Citymarketista. Minä. Esimerkiksi. Ja koska olen kaikenlisäksi vielä huono sijoittamaan yhtään mitään niihin (kuitenkin pakollisiin) vaatekappaleisiin, niin miettikää mikä ajan säästö siitä syntyykään, kun ei tarvitse lähteä erikseen tarjouksia kyttäämän vaan sitä ruislimppua hakiessa voi katsoa näkyykö jotain edukasta tohvelia tai hanskaa.  Ihan älyttömän kätevää.

 

20180324_155704
Nämäkin pökät paikallisesta Citymarketista.

Ja sitten jotain ällistyttävää: hankinpa samalla, kun kävin vohveliraudan sieltä kohlimassa kainalooni, jotakin ihan ylimääräistä. Tätä ei tapahdu kohdallani kovinkaan usein, joten täytyihän siitä ihan erikseen tulla kirjoittamaan!

Ostin mekon.

20180403_104842

20180403_104658

20180403_094811

Kyllä, pieni (no, suuri…) ihminen voi tulla iloiseksi ihan tälläisestäkin. Kolttu maksoi reilu parikymppiä koska oli viimeinen kappale joka oli jäljellä ja ilahduttavaa on jollakin kieroutuneella tapaa, että tämä on jopa vähän iso minulle. Mekko on Janina Fryn mallistosta Citymarketille, pehmeää joka suuntaan joustavaa kangasta ja aivan ”mun värinen”. Amerikka varmaan kans riemuitsee, koska olen pukeutunut kuin… no…. niiden lippu…. Ovat tunnetusti niin isänmaallisia, että.

Ja nottei kukaan nyt luule, vaikka eihän kukaan, niin kyseessä ei tod ole yhteistyöpostaus.  Minä vaan olen niin iloinen, tässä perheenäidin arjen keskellä, kun yläkerrasta kuuluu oksentamisen ääniä ja oma perskannikka tuntuu sairaan kipeältä edes istua, kun eilen tein pari liian rivakkaa ilmaan viuhtomis-liikettä, kun meinasi jalat lähtee tuolla kelissä alta. Sanottakoon, että siis en edes kaatunut, kunhan vaan meinasin, mutta silti onnistuin jonkun vaivaisen pakaralihakseni pelästyttämään pahan päiväisesti nähtävästi.

Onneksi on tätä lohtua…

IMG_20180402_210513_433

Taidan muuten olla lännen viimeisin joka vasta nyt hankki vohveliraudan. Lämpenen vähän hitaasti kaikelle uudelle tekniikalle nähkääs… Seuraavaksi hankin varmaan leipäkoneen, God help me from that. Mutta olishan se nyt kätevää! Aamulla herätä tuoreen leivän tuoksuun, vai mitä ne nyt lupaileekaan.

Ja jos nyt joku ajattelee, että on sillä nyt taas niin vaikee elämä, että oikein pahaa tekee katsoa. Että paistellaan vohveleita ja sovitellaan mekkoja. Niin voin kertoa, että kyllä tässä saa kaikkea – kuten esimerkiksi sitä sorvia – vääntää ihan tarpeeksi kyllä, jotta tämän kaiken saa pyöritettyä.

20180402_190824

Voikaa hyvin, antakaa auringon koskettaa poskia, sanokaa rakkaille, että ovat ihania.

 

 

Onko yksin kotona samanlaista kuin yksin maailmalla?

Kun reissaan työkseni pitkin niitä maita ja mantuja, niin melko usein olen niillä reissuillani yksin , jos ei kollega ole matkassa mukana. Muistan hyvinkin ensimmäisen lentomatkani yksin, jota jännitin ehkä enemmän kuin mitään muuta koko pitkän ja monimutkaisen matkani vaihetta.

20171006_101144

En pelännyt että eksyn. En pelännyt että mokaan jotenkin ja päädynkin jonnekin minne en olisi edes matkalla. En pelännyt kokemattomuutta tai uusia tuntemattomia lentokenttiä. Pelkäsin miten kestän muutaman tunnin lentomatkan ilman että puhua pälpätän yhtään kellekään mitään! Näin puhuvaiselle ihmiselle sellainen antisosiaalisuus on kauhistuttava pelkkänä ajatuksenakin ja mietin ihan vakavissani etukäteen, että varmaan sekoan.

No, kuten arvata saatatte, en seonnut. En edes tehnyt vierustoverista seinähullua keskustelemalla väkisin yhtään mistään, sillä senverran olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä ja kehonkieltä oppinut lukemaan, että jos toinen tunkee tulpat korviin ja laput silmille ennen kuin kone on edes liikahtanut parkistaan lentokentällä, niin ehkä siinä viestitään ettei olla just nyt millään juttutuulella. Asiasta kuudenteen muuten, yllättävän moni ihminen ei sano edes hei tai helou, vaikka kuinka heitä tervehtisi sillä meiningillä, että sanotaan nyt edes moikat kun seuraavat tunnit kyynärpäämme ovat kiinni toisissaan ja luultavasti jompikumpi meistä joutuu toisen takia punkemaan itsensä irti vöistä ja eteen-ylös-sivulle , jotta se toinen jompikumpi pääsee hyyskään. No mutta, senKIN olen oppinut, että jotkut vaan on. Semmosia.

Alkuun kun pääsin yksin reissaamisessani, niin opin hyvin pikaseen miten ihanaa se on, myös. Toisen kanssa matkustaminen kun on ihan omaa luokkaansa, kun voi keskustella maisemista, nähtävyyksistä, kokemuksista, ihan mistä tahansa – vaikka lukkiutuneista korvista – , miettiä ääneen ruokapaikkoja, kielenkäännöksiä, suuntimia, kaikkea mahdollista. Mutta kyllä sitä yksinkin kokee hyvin paljon. Rakastan lukea paljon, kuuntelen musiikkia, kuuntelen ihmisiä ympärilläni, valokuvaan, kirjoitan muistikirjaani. Yksin tehdyt reissut on ihan omanlaisiaan, mutta eivät enää millään tavalla pelottavia, vaan ajatuksella ”kysymällä selviää” pääsee aika pitkälle tässä maailmassa, varsinkin jos kysyy tarpeeksi monta kertaa! Jotenkin myös sellainen tarkkailijan rooli antaa ihan erilaisen kuvan siitä ympäristöstä missä sitä sattuu milloinkin yksinänsä kulkemaan. Minä tykkään, kovastikin! Ja kaikenhan kruunaa tietenkin se, kun saa päivän päätteeksi kerrata kaiken tapahtuneen kotiväen kanssa puhelimen välityksellä.

IMG-7c0a1ce4f446a066c3cdd1f6a1e3319b-V

Mutta entä sitten, kun yksin olemisen ympäristö onkin se oma koti. Kun ne pienemmät lapset on toisen vanhemman luona ja isommat omilla menoillaan, niin sitä onkin ihan uunona haahuilemassa pitkin omaa pirttiään ja miettimässä mitä ihmettä sitä oikein tekis. Ja ehei, tekemisestä ei varsinaisesti ole pulaa, todellakaan, mutta se sellainen ryhtyminen kaikkeen ottaa vähän omaa aikaansa. Yli kahteen vuosikymmeneen arjenpyöritykseen lasten kanssa kuului niin vahvasti se, että sitä teki kaiken tarpeellisen silloin kun siihen sopivan pituinen aikaväli jostain löytyi. Lasten syömiset, nukkumiset, kuskaamiset, kaikki se jaksotti jokaista päivää niin ettei tarvinnut lainkaan miettiä sellaista kuin että teenpä tämän sitten kun mulla ei ole muuta tekemistä. Hah. Sitä päivää olis saanut odotella tänne asti.

20180401_194208

Nyt kun sitten onkin päivät ikään kuin vailla sitä rytmittäjää, niin kaiken mahdollisuus onkin yhtäkkiä aivan mahdotonta. Hyvä kun syödä muistin alkuunsa, kun yksikseni seiniä täällä katselin ensimmäisiä kertoja. Onneksi isommat lapset kuitenkin pitävät edelleen äidinkin edes jonkinmoisessa elämänkulussa kiinni ja alun jälkeen ollaan onnistuttu luomaan jo ihan kivat yhteiset ruuanlaittohetket sun muut tekemiset.

Tänään käytiin yhden tyttären kanssa Ikeassa, oltiin siellä ihan koko päivä ja syötiin muuten oikein maittava Pääsiäisruokakin seisovasta pöydästä. Jalat tokkuraisina ja selät kankeina saavuttiin tuossa alkuillasta kotia ja täälläpä olikin nuoriso leiponut sillä välin! Voin sanoa ettei ole kuulkaa kahvi ja kakku maistunut koskaan niin hyvältä kuin tänäpä maistui, kun sai huokaisten istua alas ja ihan vaan olla ja nautiskella.

IMG_20180401_182950_543

20180401_180242

Näinä yksin (no, ilman pienimpiä lapsia ainakin) olemisen viikonloppuina olen oppinut myös pikkuhiljaa siihen, että voin mennä nukkumaan milloin huvittaa, vaikka puoli kahdeksalta illalla jos uni sattuu silmään tulemaan (ja on sattunut). Monesti myös herään melko aikaisin edellisestä ajankohdasta johtuen, kukkelehdin siinä sitten tovin poikineen hereillä ja menen vielä takaisin nukkumaan. Ihan holtitonta menoa siis, vailla mitään ryhtiä tai selkärankaa. Ihan kivaakin.

20180401_091006

IMG_20180401_101402_203

Mutta silti se on aina yhtä ihanaa kun ne naperot tulee takaisin kotiin, levittää vaatteensa ja vähän muidenkin vaatteet minne sattuukin ja sitten on taas mölyä ja menoa tämäkin talo tulvillaan. Sitä parhautta.

20180401_191857

20180401_193707

Ikeassa oli mattoalennus. Kätevä emäntä laittoi käsipainot suoristamaan rullalle kääntyvät alkukankeat päät…

 

20180401_193832

Ja koska televisio ei enää oikeastaan juurikaan houkuta minua millään tavalla, niin tällaisen puuhakkaan päivän jälkeisen rauhallisen illan voi käyttää vaikka tekemällä hetkisen töitä kaikessa rauhassa. Huomenna on vielä onneksi lokoisa lomapäivä edessä , kurjaa lumipyry keliä ovat kyllä luvanneet, mutta mikäpä täällä ollessa tutussa ja lämpimässä ja ne ilon pipanatkin kun saapuvat kotiin sen lumipyryn mukana!

 

Eroja ja poruja – viittaus oikeaankin elämään tästä aiheesta

Etä-äiti kirjoitti blogissaan eron jälkeisestä vainoamisesta ja vaikka nyt en niin perustakaan enää ikävien vanhojen asioiden kaivelusta (tässä omassa blogissani), niin jotenkin tunsin tarvetta kertoa tästä kuitenkin.

Vainolla tarkoitetaan tässä keskusteluyhteydessä sellaista häiritsevää yhteydenpitoa, valheiden puhumista tästä kohde-henkilöstä, kyttäämistä, arvostelemista, julkista nöyryyttämistä tavalla tai toisella, negatiivissävytteisten yhteydenottojen ottamista – ihan sinne vakaviin uhkauksiin asti.

En tiedä mitään prosentteja kuinka monessa tapauksessa vainoaja on entinen puoliso ja milloin taas joku muu lähipiirin henkilö, mutta minun tapauksessani  entinen puoliso saa kyllä synninpäästön! Sen sijaan muutama entinen perhepiiriin kuuluva ei.

20180328_164151

Eikö olekin kummallista ajatella, että se ihminen joka yhdellä viikolla kutsuu torireissuille ja käy kahvilla, onkin yhtäkkiä -ilman että mikään muu on muuttunut kuin se että eroilmoitus on tehty selväksi ja julkiseksi myös sillä lisäyksellä että välit ovat hyvät jollei loistavat ja yhteinen vanhemmuus jatkuu kuten ennenkin – päättänyt että me emme ole missään tekemisissä keskenämme. Lasten puhelimet laulaa viestejä jotka on tarkoitettu minulle – tai kertovat minusta –, posti tuo samasta aiheesta jauhavia kirjeitä ja lehtileikkeitä, joissa kerrotaan ja vihjaillaan mitä mieltä ollaan elämästäni ja minusta.

Se että en reagoinut näihin muuta kuin äärimmäisellä hämmästyksellä ei tietenkään rauhoittanut tilannetta mitenkään. Kun minulta ei saatu haluttua raivoreaktiota niin arvostelu siirtyi pikkuhiljaa lapsiin, jopa se että ruuhkaisessa supermarketissa ei lapset ole huomanneet tätä ihmistä laisinkaan koska siellä oli niin paljon muitakin ihmisiä hyvänen aina poiki tietenkin viestejä moneen suuntaan joissa haukuttiin huonokäytöksiset lapset sekä tietenkin niiden äiti, josta kaiken nyt vaan täytyy johtua.

Lapsista tämä arvostelu laajeni sitten jo muihinkin ihmisiin, oikeastaan kukaan omaa elämäänsä omassa rauhassaan ja tyytyväisenä elävä ei ole jäänyt osatta tästä. Ja tässä kohtaahan me kaikki viimeistään ymmärrämme, että näiden ikävien ihmisten oma elämä on niin epävakaalla pohjalla, että kun se oma pää ei kestä edes sitä omaa olotilaa, niin sitä yrittää vissiin kaikkensa, että kukaan muukaan ei kestäisi omaansa.

No, me kyllä edelleen kestämme, ei ole aikomustakaan keikahtaa mihinkään suuntaan tuon vuoksi. Meidän perhekonseptimme on hyvinkin kokenut muodonmuutoksen tässä elämänvaiheessa, luonnollisesti, mutta se ei ole suinkaan muotoutunut millään tavoin huonommaksi. Ei todellakaan. Lapsilla on entistä enemmän heistä oikeasti välittäviä ihmisiä elämässään – ja niin on meillä aikuisillakin. Miten sellainen voisi olla millään tavoin huono kasvualusta kellekään! Ne jokaisen lapsen tarvitsemat juuret ja siivet muodostuvat tasan siitä minkälainen tunneilmasto heidän elinympäristössään on – ei siitä kuinka monta sukunimeä on postilaatikossa tai onko jollekin biologista sukua vai tahdon kautta yhtä ja samaa porukkaa.

20180324_093726

Vaikka sitä takana puhumista edelleen tulee vastaan harva se viikko niin meidän pesue se mennä porskuttaa eteenpäin iloisena, meluisana ja hyvin hyvin väkevästi jokaisen päivän elävänä.

20180328_165537

Joten meidän kohdallamme nujertaminen ei onnistunut, eikä koskaan tule onnistumaankaan. Valitettavasti yleisemmin katsottuna moni ihminen särkyy ja masentuu entisestään elämänmuutosten myllertäessä ja vielä sen mahdollisen tukiverkonkin puskiessa päin pelkällä paskasateella. Ihan oikeasti. Miettikää nyt aikuiset ihmiset miten hukkaan tekin heitätte ainutlaatuisen tilaisuutenne elää tätä elämää. Niin valitettavan moni kultainen ja aidosti hyvä sydän ei saa sitä mahdollisuutta, vaikka olisi tälle maailmalle pelkkä ilon ja valon tuoja.

20180102_210553

P.S. Jos sinusta tuntuu että et kestä eron jälkeistä tilannettasi , apua voit hakea mm. täältä tai muista Etä-äidin vilkkaammista paikoista jotka löytyvät hänen postauksestaan. Vaikka minä koinkin pärjääväni tässä tilanteessa ihan omineni, niin kenenkään ei tarvitse kestää epäasiallista kohtelua. Ei kenenkään. Vainoaminen on myös kriminalisoitu, joten kysessä ei ole todellakaan mikään ylireagoivien herkkänahkaisten itkuvirrenveisuu.

 

 

 

 

Ihastuttaa ja v… ihastuttaa

 

 

20180328_102106
Kotona töitä tehdessä on hyvä pitää kaikki tärkeimmät tarvikkeet aina hollilla 🙂

 

Olispa hienoa, kun aina olis vaan se kyky katsoa kaikesta ne positiiviset puolet. Se ei ole todellakaan (minulle) mikään itsestään selvänä automaationa tuleva luonteenpiirre, vaan se tarvitsee kyllä aktiivista työskentelyä koko ajan pysyäkseen yllä. Aina ei vaan löydy sitä intoa siihen työskentelyyn…

Ihanaa kun on kevät ja aurinko (melkein aina) paistaa. Mutta että kaikki, siis kaikki, ryönä ikkunoista oikein loistaa näkyvillä sen mukana pitkin sitä auringonpaisteista päivää. Ja ei, en ole mikään tehomuija joka klääpii ikkunat läpi talven aina kun niihin jotain pientäkin tirhamaa tulee. Ehei. En edes tajua, että siihen maailmanlopunpimeyden aikaan jotain ikkunoita edes on olemassaan, kun ei niistä valoa ainakaan sisälle tule.

 

20180324_194753
Nykymukulat piirtää netistä saamiensa ohjeiden mukaisesti , joten onko se sitten pahasta aina jos sieltä itselleen tekemistä etsiskelee, häh

 

Ihan kiva, kun on niin paljon kaikenlaisia sähköisiä menetelmiä, vempaimia ja yhteyksiä joilla voi tehdä mitä vaan ja missä vaan, mutta onhan se nyt yks perkele että niissä ei tarvitse edes olla mitään suurta vikaa, vaan ihan pelkkä hidas junnaaminenkin riittää ja jo on puolet tämän päivän hermojenkestävyydestä menetetty. Joskus kaikki sujuu kuin tanssi vain ja sitä liitellään liitetiedostoja ja lähetellään meilejä posket lommollaan pitkin maailmaa vaikka vessanpytyltä kännykän voimin. Sitten on taas näitä päiviä, että on kaikki mahdolliset koneet otettu avuksi ja silti ei meinaa mikään kulkea eteen eikä taakse. Että minä varsinkin tykkään näistä töksähdyksistä, kun joku sovellus ilmoittaa ettei ole jotakin asiaa tehnyt ja teet sen sitten raivokkaasti uudelleen (ja uudelleen…) ja arvaatte kai, olihan se sen tehnyt jo ihan ensimmäiselläkin kerralla. Tämä oli joskus se minun hätäisen luonteeni kompastuskivi tulostimien kanssa (tiedättehän, kun sitä ”tulosta” nappulaa on niin kiva klikkailla varmuuden vuoksi useampaan kertaan jos ei nanosekunnissa ala printteri rutisemaan ja hönkäilemään), useampikin kerta on tulostin sitten todellakin saanut hönkäillä henkensä edestä, kun sen seitsemänsataa painallustani on lähtenyt masiinasta tulemaan. Aika kauan kesti ennen kuin hoksasin etsiä ”keskeytä tulostus” -kohdan sieltä asetuksista…

 

20180324_173623
Uuden puhelimen tarkennustoiminnot vielä vähän hakusessa , kun ei sitten tarkentanut mihinkään

 

Ihanaa on sekin, kun pipottomuus saa päänahan huokailemaan onnesta ja psoriasiksen oireet ikään kuin lähtevät helpottamaan ja tasan samalla ryminällä siitä johdannainen (älkää kysykö miten, lääkäri sen ihan itse totesi) aikuisiän akne taas puhkeaa iloiseen keväiseen loistoonsa. Saakeli kun aina sattuu (kyllä, akne sattuu) ja aina näyttää läiskikkäältä. Joskus sitä vaan haluaa olla senverran pinnallinen, että toivoisi edes yhtä kokonaista viikkoa ihan normaalin ihon kanssa. Toiveajattelua.

Sitten on tämä valon lisääntyminen ihan muuten vaan. Ihanaa ja kamalaa. Huusholli näyttää kulahtaneelta, sohvanpäälliset kirjavilta, lattiat naarmuisilta ja aikansa eläneiltä, koko sisustuksen yritelmäkin ihan kamalalta. Toki sitä säästää sähkössä kun ei tarvitse valoja koko päivää loimotuttaa ja lämmityksessäkin , kun arska kuumottaa niiden likaistenkin ikkunalasien läpi huoneet tukalan kuumiksi.

20180320_114408

Mutta kun koiranpenteleeseenkin on iskenyt kevätvillitys (kyllä, juuri se missä on muijat mielessä ja nesteet liikeellä) niin tämä sisustus senkuin pelkistyy päivä päivältä, kun saan selkä vääränä kuskata rompetta pesuun, varastoon, jemmaan, roskikseen. Ihan ei meinaa hermot kestää kuulkaa niitä merkkailujälkiä pitkin poikin. Ei mulla tälläistäkään koiraa ole kyllä kuunaan ollut, mutta nytpä on.

Sitten on vielä tää ihana väsymykseni josta taisinkin jo avautua aiemmissakin postauksissa, ei paljoa helpota, että unettomuus iskee taas päälle kuin höyrylaiva. En tiedä montakokymmentä kertaa viime yönäkin olin hereillä, pienen hetken vaan, mutta sen verran kuitenkin että rytmi meni persauksilleen ja nyt olen selkä jumissa ja silmät puolitangossa.

 

20180328_094238
Tääkin rento hetki keskeytyi suurinpiirtein heti kuvan ottamisen jälkeen, kun sähkömies tulla tupsahtikin paikalle ilman oottelimisia!

 

No mutta kaipa tää tästä iloksi muuttuu, tai siis enhän minä tätä surunakaan pidä siis mitenkään, mutta jos nyt edes nukkua sais, niin aika hyvin olis jo. Siistimpi huusholli siihen, niin olisin jo ihan onneni kukkuloilla.

Mutta kuulkaa. Huomenna on yhden lapsosen synttärit täällä ja oon ihan fiiliksissä, tänään leivon vielä kakkupohjan ja huomenna sitten kaikki vaan laitetaan niin kuin kasaan ja esille. Illalla meen käymään yhdessä kokouksessa ja pari poikaa eilen ilmoitti, että he tekee ruokaa sillä välin. Aika mahtavaa! Se pikkunaskalien ottaminen mukaan köökkihommiin siis tuottaa ihan oikeesti  tulosta ja pienistä jauhelihan hämmentäjistä on kasvanut ihan peruskokkaukset handlaavia koululaisia. Kämpän kulahtaneeseen talvenjälkeisilmeeseen auttaa melkovarmasti Ikea, joten mikäs murhe meillä kellään nyt olis mistään.

 

20180327_085712
Lähikauppa, josta saa aina jotain, jos ei sitä mitä lähdit hakemaan niin varmasti jotakin muuta kuitenkin!

 

Vaan mikäpä auttaa siihen olotilatukseen, kun huomaat että ulkona pyryttää täysillä lunta juuri nyt!? Voi kevään kekkulit. No jos ei kahvi auta , niin sitten ei mikään!