Että mitähän hitsvittua

Kyllä, tämä pakerrus puserretaan tänne suomeksi. Koska nyt ei riitä muunkieliset ärrinmurrinsanat tämän tuulen esille tuomiseen.

Tiedättekö, kun joskus vaan ei niin kuin mene. Ei lähde, eikä mene. Ei putkeen , eikä muihinkaan paikkoihin. Ei irtoa, mutta jumituttaa kyllä senkin edestä. Tämä kirjoittaja olis just niin kuin in-the-middle-of semmosessa. Niih.

Esimerkiksi, menet kauppaan. Kauppaan! Yksinkertaista ja usein tehtävää toimintaa. Luulis nyt blondin selviävän siitäkin ilman mitään. Ahhhahh, sallitte varmaan mun nauraa.

Ensiksikin, ilma oli kuin mistäkin kotoisin silloin. Kylmä, harmaa ja tuuli suoraan Putinin peräkamarista. Senverran olin nenääni laittanut ovesta aikaisemmin, että osasin pukeutua sään mukaisesti. Kyllähän minä nyt senverran! Vaan unohdin täysin että meidän auto on vähintäänkin kummallinen – ei mennä nyt niihin pitkiin yksityiskohtiin – ja puhaltaa pelkkää kuumaa ja täysillä eikä reagoi mitenkään mihinkään himmennysnappuloihin. En sitten tiedä, sitä edelliset kaksi viikkoa se puhalsi aivan hyytävän kylmää, niin että hengitykset huurusi auton sisällä, kun ulkona oli se ilmastonmuutoksen aiheuttama toinen kesä. No jokatapauksessa, hiki oli kun kauppaan päästiin.

No jonkinmoisesta flunssasta (Kerpele sitäkin! Taasko se alkaa! Viime talvi oli niin kamala, etten enää ikinä halua sellaista kokea ja taas ollaanko menossa hyvää vauhtia sitä kohden? Minä niin en tule tätä kestämään…) kärsineenä tartuin hedelmiin hyvinkin päättäväisen pontevasti, vaikka olimmekin lähikaupassa jossa hedelmiä joskus on, joskus taas… no on niitä silloinkin , mutta ei tee mieli ottaa. Jos ymmärrätte? Me ostetaan hedelmät melkein vallan citymarketista, mutta nyt siis olin keskellä pientä kyläkauppaamme, ihan liian paljoissa talvitamineissa, ihan liian hikisenä ja tungeskelin isoja punaisia omenoita siihen pussiinsa. Ja kas kehveliä : omppua lykkäs pussin toisesta päästä vallan rivakasti pihalle siinä vaiheessa kun sain sen just ääriään myöten täyteen. Ihan pikkasen sviduddi. Kyykin ja konttasin keräilemässä joka suuntaan karkailleita hedelmiä ja hihkuin tukka hiessä jälkikasvulle, josko odottaisi vähän kun menee hiukan odotettua kauemmin tässä nyt ja väistelin tietysti muita asiakkaita jotka yrittivät siinä tulla ja mennä , mutta minä näytin kovasti haittaavan sitä liikennettä siinä omine touhuineni. No, sitkeä emäntä kun olen, otin toisen pussin ja toiveikkaina hedelmää sitä kohti. JA KOKONAINEN KYLKI PUSSISTA HALKI, huomasin, kun sain taas omenaa sinne sisällytettyä. Tiedättekö. Melkein, niin likellä oli, että melkein jätin ne vaan kaikki ihan sinällään siihen ja kävelin pihalle. Mutta, jotenkin keräsin kuitenkin hikisen sitkeyteni rippeet ja pakersin ne hiton omenat kolmanteen pussiinsa. Ja sitten jatkamaan hienosti alkanutta kauppakierrosta! Mieliala oli ainakin jo mitä mahtavin.

Pianhan sitä olikin jo sitten äidillä poikineen kärrit täynnä sitäjatätä (silti unohdin pari juttua, sehän on vakio) ja päästiin vihdoin kassalle. Lapattiin tavaraa hihnalle ja pakattiin ja mitä kaikkea siinä onkaan tapana tepparoida. Pikkuiset pikkuisen auttoivat. Hiki oli edelleen ja ruuhka vasta olikin. Bonuskortti noin masiinaan ja sitten pankkikortti maksua varten. Mitä hemmettiä. Ei toimi. Hinkataan ja puhallellaan olemattomia roskia pois, ei toimi. “Kyllä siellä rahaa on” tekee mieli huutaa, mutta en nyt muista huusinko. Ei vaan toimi. Jumankauta ja viisi kassillista tavaraa. Onneksi ihmeen kaupalla sattui olemaan käteistä. Ruuhkan kasaantuessa hoitelen omistussuhteeni tavaroihin siirtyväksi sen avulla ja autan pakkaustoimenpiteissä kieppuvaa jälkeläistä. Ja yllätys, kun tartun kassiin, niin nouseehan se siitä lattiasta, mutta tavarat sensijaan jäivät hyvinkin sinne jalkoihini levälleen. Meni sitten muovikassikin rikki. Mikään muu ei tainnut hajota (ihme) , mutta kirsikkatomaatit päätti pyörylöidä siinä pitkin lattiaa ja viisivuotias keräili niitä sitten heitellen toiseen kassiin kuin karamelleja. Nonniin. Se niistä tomaateista, minä se hiton hiki päässäni mietin ja tungin ostoksia jälleen uuteen pussiin.

Ihme, että päästiin pihalle ja kotiinkin ilman tämän enempää. Hiki oli ja hermot tietenkin tiessään, lapset huuteli ensimmäisenä haluavansa keksejä joita olin ostanut ikään kuin jälkiruuaksi enkä suinkaan miksikään heti siitävaan vedeltäviksi. Kieltäminen aiheutti vastareaktion ja mäkätyksen aalto tulvi läpi talon. Sitähän mä just halusinkin kuunnella siinä niin, edelleen ihan helvetin kuumissani, tukka joka suuntaan sojottaen, nenä tukossa ja kahvia vailla. Tsekkasin nettipankista tilin vielä varmuudeksi, ettei minua mitenkään kyberryöstetty oltu ja siellähän sitä rahaa nökötti nätisti tilillä. En ymmärtänyt miksei kortti toiminut ja aivoonhan se otti tietenkin ihan kaikki siihen liittyvä ajatuskin. Että menen seuraavana päivänä kaupunkiin asti asiaa selvittämään, kokeilenko toimiiko se läpyskä muualla ja jos toimii niin voiko siihen luottaa, pitääkö mun nyt aina käyttää käteistä vai tässä korttien luvatussa maailmassamme ja muutenkin, minkä takia tässä kylässä ei ole enää mitään! ? Ei pankkia, ei pankkiautomaattia, ei bensa-asemaa, ei edes toista puotia tahi kiskaa jossa vois kokeilla onko vika siinä kortissa vai kyseisen kaupan laitteessa.

Keitinpä siinä sitten itselleni semmoiset kahvit, että pelkästä hengitysilmastakin olisi saanut varmasti kofeiinia suonistoonsa ja kulutin loppuillan (kaiken muun näpräilyn ohella tietenkin) katselemassa mitä asuntotarjontaa olisi ihan missä vaan muualla, paitsi tässä periferiassa. Toiminta on aina hyvää lääkettä kaikkeen tällaiseen ärjytykseen. Talttuu se hurjempikin hurmutus siitä, kun aikansa siinä selaa. 

Ja jos ei siinä ollut vielä tarpeeksi, niin ainoa sosiaalisen elämäni lähde (kauppareissun lisäksi ja mehän jo tiedetään miten se ei mennyt niin kuin Strömsössä) eli puhelin sekosi ihan melkein vallan viimeaikaisten päivitysten sekopoltsimisten seurauksena. Tuuttasi ilmoitusta tulemaan viesteistä jotka olin saanut jo ikuisuudet sitten , mutta mihinkään uuteen ei meinannut sitten mitenkään reagoida. Asentelin ja poistatin appseja moneen kertaan joka suuntaan ja aina viiden minuutin onnen ja autuuden jälkeen sama (huitha)pelleily jatkui. Argh!!! Ja vielä viimoiseksi , ihan niin kuin hyviksi öiksi ja silleen, joku örlönvöntti oli laittanut viestiä että mitä sä lähettelet sun kuvias tännenäin. No öh, koska en lähetä? En tiedä voinko olla enää enempää ihmeissäni. Että mitähän hsvittua nyt. Joku täysin tuntematon. Että joku jostain vissiin ottanut huvikseen mun kuvia ja laitellut niitä menemään. Voin kertoa, että en jaksanut edes kulmakarvaani kohottaa, – olkoot! Ja kaiken kruunuksi, jos ei vielä tuolla tullut hyvät unet, niin, niin luin ystävällisesti minulle toimitetun arvostelun meikäläisestä, joka kuului näin: ” You look expired. No ass and a gallon face.” Tänks! Kyllähän tässä jo sitten olikin!

Että mites teillä? Onko mennyt yhtään paremmin?

Kyllä, olen ottanut kovat panokset käyttööni!! Tyrni, kaikki luotto on nyt sinussa. Tämän syksyn ja talven jälkeen tiedetään siis, onko nämä kaikki vaan ihan huijausta, vai onko tämä todella sellainen vitamiinipommi kuin väitetään. Maistuu ainakin ihan p*skalta. Joten siinä mielessä vois ollakin , että auttaa jopa. Mikään hyvähän ei ikinä tehoa mihinkään. *doh*

Numerous numerals ( The Real life edition , lol )

Saw this on a blog ( Optimismia ja Energiaa ) and thought immediately to (avoid all work… ) participate, because…  why not?

Basically it`s about numbers of your life. I don`t know if numbers have any kind of specific importance in my life but here are some, now.

person and one person only defines me and my life decisions , and that`s me. A bit of a rough start, but hey, that is how it is no matter how you wanna put that onto words.

chances are given free, that`s my minimum and about begin to be the maximum too, I guess. Being in my life is the first chance for you to be real, you mess up once and I might and possibly most likely will give you a second chance. After that… wouldn`t be so sure.

rd life era has started for me. Am thrilled. I am, honestly. 

seasons, please, for me. Or no seasons and all summer. Got that, Mother Nature?

th month is mine. I am the child of May and I wouldn`t want it any other way. I think I would love May anyway (even if it wasn`t mine ), because it is so moody – like me, yeah! I know, that`s what you thought too. It can begin with a nice summerish feeling or with snow, you never know, but it will end up with leaves on trees and all the surroundings green _no matter what_. Something in May is inevitable and that`s somehow calming to know when stumbling through the month.

th sense is definitely existing in me. You can figure it out by yourselves what it really means, am sure you all know that we have these five commonly known senses : sight, hearing, taste, smell and touch. The sixth is up to you. 

would be my lucky number , if  I`d had a lucky number.

kids and can`t even think how miserable I would be without having them. I would be a absolute brat, too, so we all win with this.

years ago I lost both my parents within days. Life is about that, folks. Once you are and then you are not.

9,5 was the score I gave to the most painful pain I have ever experienced. The Dr asked why the half, why not ten? I (hardly , with  only a little voice) replied that I can still talk a bit. It would be ten if I was all silent. And it wasn`t during any of my child births, just to let you know. I wasn`t any near to be quiet during them I`d say !!!

10 points to good service, friendly advices, tasty menus, smiley faces. It is not that difficult to give a positive feedback! Try! 

12 o`clock is my fave, because always loved midday and midnight. There`s magic in them. Or lunch…

16 year old me took a train to the east and left to pick some (straw)berries as a summerjob in Suonenjoki , far away from home, just leaving a note to kitchen table. That was how we did when there was no selfphones and your mother was at work, you kids. 

19 (or 91, either way) I graduated that age and that year and took my bags  (again) and went to United States of America. Saw New York for the first time and got the absolute awakening that I was made for being on the move. Like a rolling stone…

24 ( th of December), Christmas Eve, always the most important day of the year. It means everything.

29 is a symbol that only one person in this world along with me knows the meaning of it.

30 was the one single plan I had for my life, to have my all kids (if any) done by the age of 30. Oh how little did I know *ahhh hahh*. Only half of them I had til that. Haven`t done plans like that ever since. Doing great without them.

36 is the total number of countries my blog readers comes from. Most of you of course are from Finland, but the pretty good rival is USA, which am shocked kind of ! Yay you americans (or perhaps finns living in there…?)! And the third is UK, if you want to know.

40 (41) I thought I would be de.. vastately oldish by then,  but instead I got a baby and a grandkid little after that. Was the best of the bests!

45 minutes aboutish was my quickest child births. From the moment I woke up at home having that feeling and when actually arriving to the hospital and having the newborn into my arms. That was the loudest too, I would say. Said quite many cursing words within those 45 minutes.

46 my current age. That is so complicated to other people (read: to men) , because younger think it is apparently so appealing but hey, the biological clock has stopped so damn woman!, –  and older one think you are so fresh and cool but wtf this little kid phase is, please call me when they are past that will ya. Just making a point here in general. I may or may not have my own experiences of that. Ha. Ha.

50 *sighs* Okay, lied to you about the plans. I have a plan to see the Africa latest when turning fifty. Am keeping that one. 4 years to go. Omg! I mean, yay.

50s – 60s music is hitting me. I mean, I don`t know the lyrics of the finnish most popular songs from the radio playlists (that can be on every day in my house, year in year out) but hell yea I know the lyrics of Buddy Holly`s or Eddie Cochrane`s songs. Dah! 

72 my year of birth. Also a title of a Anssi Kela Song (1972).

90s disco beats are always flowing through my veins. Was on a perfect age then and had the greatest time , too. Even my kids are liking that music now. Can`t blame them, it`s the coolest!

100 % will be given when am serious. That is me.

491 followers on Twitter.

2016/17 Obama…. and then Trump. God help us.

2017 was a watershed in my life,in so many ways.

2018 is a year of foundation what will be.

32:1 Is the verse in Deuteronomy that I like.

5135513 my childhood home phone number. Could easily type couple of my closest friends numbers too from those days. But I have no idea of even my kids current phone numbers at this very moment. What a world, ha?

26 208 views in my blog, last time I checked.

1 000 000 butterflies at least making my stomach feel restless and heart beat of excitement. Cheesy, I know, but a girl can be little cheesy at a times, can`t she…

I don`t honestly know if am done here yet, but gotta go do some other things. So, see you later and if you do this too, let me know and I will pop by for a visit! (Can be done anywhere in social media, so no worries if not having your own blog).

Ta-ta!

Music: Italo brothers “Summer air” !!

linkedin

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

It` s a new dawn, it´s a new day, it´s a new life for me – and I´m feeling good*

Click  to *Song by Michael Bublè  : “Feeling Good”

Desided to blog this time in English – because… why not. When writing with my own language, I did (on purpose) few grammar “mistakes” by using my artistic (lol) freedom, but this time I am sure by using English the mistakes are not that artistic anymore or even made on purpose… But who really cares anyway? Not me. Nor you.

So. There was this summer remembrance thing going on on some blogs and I thought doing that as well. I think it was supposed to be done in at least two phases, gathering the good things in one and not-so -good thigs in to another – but I am feeling not only good like Michael Buble there wisely said, but also rebellious , so I will put them all here. You just have to deal with that, okay?

When talking about this year 2018 summer here in Finland we have to point out first the fact that we actually had one.  And a real one. And it was a long one. It started on May and some think it might not be over yet (but I think it is, the nights are cold and the crop has been harvested from my next door field, so its over guys, let it go). So naturally the best thing was it existed and it was a proper one. 

Screenshot_20180829-121134_Gallery

Screenshot_20180829-121003_Gallery

I went through some of my previous updates from my social media (thanks to that random person who liked my Instagram picture from April the 8th so I had to check that too and saw my update there “First bbq for this year” and I was totally surprised that we actually had that spring feeling then already. Awesome! No wonder this summer felt so long. It was!

Screenshot_20180829-104224_Instagram

We had so many good moments out there in the garden – mostly around eating of course, because that`s what we do in this household when we wanna have fun, but surprisingly I also did some sunbathing too and that was and still is a bit confusing to me. Because: I dont ususally just lie there, mostly because I have had some little kids to watch or huge pregnant belly to deal with. That has been my summer tradition for years – even when on holidays somewhere there has always been someone to look after so no opportunities to relax and do nothing  with my eyes closed. But that changed this year and boy it was strange. The littlest of the kids were already so old (if you can say that of a five year old) that he played nicely around me , or just enjoyed the sun like his mom next to me and it was all new and all fun. Loved it. And. Got tanned. (I know and I have already written about that earlier in finnish though that sun is not always that good , I know I know, but when you have a skin disease like psoriasis it can be a better option than using constant medications that won`t even work ). We enjoyed it.

Screenshot_20180829-110519_Photos

Screenshot_20180829-110418_Photos

Screenshot_20180829-110226_Photos

Screenshot_20180829-113754_Gallery

Screenshot_20180829-113715_Gallery

We also, as known, went to swim so many occasions that I just wonder there hasn`t appeared any fins (or other fishy marks) to kids backs, lol. We splashed into a lake , the river and a sea and once even on a spa  (Nokia Eden) , too. We just love being around water and this summer was just perfect for that. We also will always remember one particular trip to the lake when on our way I popped by on a local shop to get some snacks with us and I got into middle of a robbery. That was… well… hopefully once in a lifetime experience for me (or for anyone) I`d say.

Screenshot_20180829-115258_GalleryScreenshot_20180829-114006_Gallery

Screenshot_20180829-120417_Gallery

When asked the kids what was the best thing about this summer, they said that going on the Ritajärvi natural park for a picnic one day. I was surprised to get that as an answear even though I know they love to be outdoors like I do. But I thought: well, we went to the Särkänniemi Amusement park one day so they probably pic that one . Or: We practically live in the middle of the woods, so what could be so excited to go to another woods for a walk and some lunch. But it was and I have to agree to that. It was spontanious idea to go there (aren`t they always the best ones?), it`s not that far away from where we live and the weather had been almost too hot and uncomfortable almost for so many weeks, so I couldn`t imagine it to get any worse from that. And it didn`t. The air was even cooler there by the lake walking those paths on the shadows and some how there was no bugs at all either. Thank God for that!  We finalised the successful trip for going to an ice cream bar on our way home and it was really a memorable day for us.

20180829_120505

Screenshot_20180829-120534_Gallery

Screenshot_20180829-111134_Photos

The summer included also sweet and sunny little travels that I hold in my heart for eternity with their awesomeness. I met new people, I met people I knew already and it was all fun and laughter as well as farewells and tears too. That´s life and I certainly didn`t live through that without feeling every part of it.

20180829_122128

The graduation of my daughter certainly made me cry a little! It was a beautiful day for our beautiful young woman.

This camping trip to our garden, on the other hand, made me laugh so much. These little boys were in such a hilarious mood and they did some rapping and dancing in that tent for hours, entertaining me as well as the neighbours, I guess. Hah.

So now… while reaching inevitably the end with this  “the + `s and the -`s of the summer” post here , I can see I didn`t put that much of the negative sides of it here. If at all. There sure was some hard moments, because life has that kind of a habit that it`s not all rosy for any of us , but somehow I don`t even remember them right now . That`s a good thing I guess, right? ! If I have to say something , it would be the bee (wasp) attacks that got us little panic once in a while but we just had to adjust that phenomenon and live the summerlife anyway – everyone that knows me well understands how much that is from me to say. I have the biggest fear of bees, I do, but if they come between me and my life joys, then they are doomed! Hahha!

So, after a little period of school – and also a little period of kids being sick already – I would say the summer was one to remember and this autumn will be too. Can`t wait. Just hold on, I have so much to tell you at some point *wink* ! I better go make some memories to share with you then…

Here`s to the summer 2018!

Screenshot_20180829-113927_Gallery

 

 

Kirjoitelma

Voi maailma, minkä teit. Tai elämä, joku jumala, se kuuluisa korkeampi voima, kohtalo, sattuma, mikä nimi sillä nyt onkaan – sillä joka kaiken tämän säätelee.

Moni ei näe, jos kukaan, että tämän pinnan alla on aivan valtava prosessi käynnissä. Myrsky. Lamaantuminen. 

Kun en riittänyt.

Kun mikään ei riittänyt. Ei aika, omistautuminen, mikään. Kun olen minä ja se ei olekaan tarpeeksi. Kun olet siinä hetkessä jossa huomaat tämän, se on ehkä maailman kylmäävin tunne ikinä. Kun tajuat, se valtava möykky vaan kasvaa kasvamistaan kurkussa. 

Sitten kaikki leviää. 

Joka tapauksessa joskus, ainakin.

 

 

Sananen siitä kun ei nukuta

Kolme vuotta sitten kirjoittelin aiheesta ja nyt kun olen ollut yöllä vielä kello kaksi täysin valveilla ja taas heti kello viisi jo odottamassa silmät kirkkaina kellon soittoa (kello kuudelta), niin miltäs luulette että tuntuu juuri nyt. Olen silti tässä kyennyt ihan olemaan emäntä, tarjoillut aamiaiset ensimmäistä koulupäivää viettäville lapsille, pessyt pyykkiä, haudutellut riisipuurot, laittanut lounasta ja nyt olisi vielä muutama pellillinen sämpylöitä paistoa vailla. Ei sillä että laiska töitään vaan tässä lukis, vaan sillä, että ymmärrätte varmaan, että jos ja kun pysähdyn niin kamelin selkä se ottaa lepoa välittömästi lähes varmaan sinne katkeamiseen asti.

“Kun uni ei tu!

Unettomuus on ihmisille yleisesti äärettömän vaikee asia käsittää. Jos ja kun mainitsen, että joo kun mulla siis on tätä unettomuutta, että kato en saa nukuttua että siks vähän ny väsyttää ja haukottelen täs niin että leukapielet paukkuu – niin mitä nää ihmiset yks toisensa perään järjestänsä sanoo?

-mee aikasemmin nukkumaan (joo, siis unettomuus tarkoittaakin oikeesti sitä etten vaan ehdi nukkua!)
-älä juo kahvia (en ookaan itte tajunnu tota, onneks koko maailman unettomuusongelmat on nyt ratkastu, täänks!)
-joo ei kaikki tarvii sitä unta, mää en pystyis kyllä tohon (öhh, jaa, kun mää oon ollu huomaavinani, että varsinaisesti mun ei oo annettu valita)
Oikeesti, ette uskois kyllä, mutta oon ollu tosi hienovarainen kaikkia kommentoijia kohtaan. Vaikka ne kuulostaakin tökeröiltä varmaan ittensä norsunkin korvissa, niin silti mää oon vaan nätisti hymyilly että hmmm joo hihhii, tarttee varmaan niin. Kun kuka esmes sanois jalkansa katkasseelle, että emmää vaan pystyis oleen. Ai? No lakkaisiksää olemasta jotenkin siinä hetkesä vai? Vai aatteliksää että joku mietti mielessäns ett hei mää varmaan muuten hyvin pärjäisin jalka katkenneena että laitetaanpas tästä näin riks ja räks nooooin? Ekkai nyssentäs.

Meitä unettomia on varmaan yhtä montaa laatua kun on valvojiakin, mutta yleisesti sen määritelmäks vois kai sanoa että vaikka ihminen haluais nukkua ja on niinku nukkumassa, niin ei vaan pysty. Toiset ei saa unta alotettua, toisilla se katkee lyhykäsen alun jälkeen eikä tuu uudestaan vaikka kuija yrittäs. Kuulun itte noihin jälkimmäisiin.

Se on sitte yks riiva kans, voin sanoo! Kummeet nukkuu, niin yheksänkytyheksän prosenttisesti tiät että heräät parin tunnin päästä, hyvällä lykyllä menee kolme neljäkin tuntia. Viis tuntia on yleensä jo määrä, josta vois sanoo että oot nukkunu yös!

Sitten siinä on semmonen seikka, tieroks vaan kaikille, että ei auta nin mitään meeks nukkuun yheksältä vai kaheltatoista yöllä. Mutta mieti itte, jos meet yheksältä nukkuun ja heräät yheltätoista valvoon aamuun asti. Että haluisikko sää siittä niinku alottaa päiväs vai? Siks määkin yritän venyttää illalla nukkuun menon aina jonnekin kymmeneen, joskus yhteentoistaki. en kyllä jaksais aina, enkä jaksakka, mutta yritän. Yli kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen sen oon omalla kohdallani havainnu parhaimmaks näistä huonoista vaihtoehdoista. Parasta olis jos jaksasin johonki yhteen ehkä, mutta en kyllä tasan muista ees vuotta jollon olisin sinne asti pystyy valvoon!

Mutta siis mun yö menee tavallisesti niin, että meen kymmeneltä nukkuun (siis nykykymmeneltä, koska kelloja siirrettiin, se olis sitä kesäaikaa yheltätoista), nukahdan kyllä kun tukki sillä siunaamalla kun pääni tyynyyn laitan vaan, että siinä ei oo mitään hankaluuksia torellaka. Sitte herään sillai BING. Siis silmät vaan aukee ja mää killitän siinä (pimeetä). Kaik uni on tipotiessään ja siin oon. Ennen kattoin kelloo, jokku lukee kirjaa (haloo, niillä ei taira nukkua siin samas kamaris ketään muita) ja jokku lähtee juomaan kuumaa maitoo ja tekeen sanaristikoita. Joo, oon sevverta kuunnellu vertaistukee että tiän että meitä on niin monenaisis elämäntilanteis ja – vaiheis että voi sitä kirjoa! Mää yritän olla ja olenki, ajattelematta mitään, en laita mitään valoja, oon peittäny kelloradion numerotki paidalla, etten rupee tuijottaan niitä numeroita ja stressaan kuinka aamu tulee ja uni sensijaan ei. (voin kertoo, että pikkasen ehkä joskus otin kierroksia kun tiesin että täytys jaksaa skarppina olla/mennä/toimia seuraava päivä pitkälle iltaan ja unta takana jokku kolme tuntia!) Siin mie makkaan ja vaan ootan sitä unta. Useimmiten nään kunkatuvalot kaukana syttyy, aamu alkaa valkeneen ja kellonsoitto lähestyy. Jep. Siin vaihees oon usein jo ollu tuntikausia hereillä ja energiatasot on sitäluokkaa, että tekis mieli alkaa itkeen. Vaan eip auta! Ylös kun muutkin kerran herää ja sitte kahvit naamaan, päivä vauhtiin ja sillailla. Hyvin menee, useimmiten. Mutta alkuillasta se iskee jo viideltä-kuudelta, se tajuton uupumus kunei jaksais ees kättänsä nostaa. Pakko jaksaa. Uni tulis heti jos maate menis mutta ei pal auttas herätä saman päivän puolella uuteen päivääns niinku. Sitte vaan sinnittelen ja tsemppaan ja koitan tehdä energiabuusteja ittelleni kaikilla ihme ulkona-piipahtamisilla tai muilla hassunhauskoilla jutuilla. Ja illalla vetkutan unille menoo taas kilttinä tyttönä, jotta saan ne muutamat uneni tunnit sijotettua sinne oikeeseen kohtaa vuorokautta ninkus. Tai “oikeeseen” tän ympärillä pyörivän maailman mukasesti, mun vuorokauteni olis varmaan ihan erilainen jos saisin olla ja elää oman sisäisen unikelloni mukaan.

Ollaan meinaan vertaistuessa jutskattu, että kummeitä nyt vaan on niinki paljon, että ehkä jotkut ihmiset (eli me) ollaan vaan tehty erilaiseen rytmiin! Voisin meinaan hyvinki kuvitella nousevani kolmelta yöllä peseen pyykkiä, imuroimaan tai leipomaan. Tai ulkoilemaan. Mutta sitte olisin varmaan aamupäivällä unien tarpeesa ja sitte nukkusin. Sitte taas heräisin toimimaan minänä perin kummalliseen vuorokaudenaikaan.

Sitä on kans pohdittu, että miksei unettomuutta voi niinku parantaa. Kun ne jokka ei saa illalla alkuunkaan nukahdettua, saa helposti lääkäriltä kyllä lääkettä siihen. Se ei vaan millään tavoin auta sitä ihmistä seuraavana iltana ja uus lääke on kuulemma otettava. Mun tapasille keskellä yötä – tai niinä suden hetkeks kutsuttuna aikoina herääville on järjestäns tarjottu niinki hienoo ratkasua, kun nukahtamislääke siihenkohtaan – ja aamuks piristävä sitte, kun muuten ei jaksais alottaa sitte sitä päivää sillon kun muutkin. Minä en ole halunnu edes kokeilla, jotkut tuntemani on kokenu sen aika turhauttavaks ja epäluonnolliseks, minkä hyvin ymmärrän. Sitähän se onkin.

Miten unettomuuden kans sitte ollaan? Ihan normaalisti. Kukaan uneton ei oo sen superihmisempi kuin kukaan komiasti nukkuvakaan. Siihen vaan tottuu, siihen väsymyksen sietämiseen koska se on niin tavallista. Ihan niinku ihmine tottuu kipuun, ei se sitä kipua poista mutta se mikä ensmäiset kuukaudet häiritti hirveesti, häirittee vaan sitte vähempi vähän myöhemmin. Koska vaihtoehdot on ny aika kehnot jos saan sanoa ja sanonki: kun on niinku joko sopeuduttava ja koitettava vaan jaksaa, tai sitte lopetettava olemine. Kummansää ny sitte valkkaisit? Veikkaisin ensimmäistä.

Unettomuudes on sellanen hauska sivujuonne aika monen, ja munki, kohdalla, että välillä ihan yhtäkkiä ilman ennakkovarotuksia sää nukukki. Heräät puolen vuoden valvomisen jälkeen kaheksan tunnin unilta ihan pönttö sekasi ja kädet puutuneina. Ja sitte se alkaa. Se tekemine! Se energiamäärä meinaa minä ihmiseen sillon iskee on ihan sanoin kuvaamaton. Mää oon yleensä sillon suursiivonnu koko huushoollin, siis oikeesti, koko huushollin. Leiponu kahta eri asiaa samaan aikaan sitte siinä siivoomisen touhinas ja vielä illalla vetäny jonku puolentoista tunnin lenkin. Ja ollu niin sosiaalinen tietty koko päivän! Jokane ystävä saanu kilautuksen multa ja viestejä on lähteny meinaan ilosin mielin. Ilman noita päiviä mää luultavasti masentusin, koska luulisin että tää mun oleminen unettomana olis niinku mun luonteenpiirre. Mää luokittelisin itteni siis semmoseks rauhalliseks veteläks hiipijäks, jonka ajatus saattaa olla välillä vähän hidas koska sillä ei vaan leikkaa. Ison osan aikaa mää oonki tommone! Mutta sitte kun se uni on tullu ja ollu, niin mää nään sen omimman itteni joka mää oon aina ollukki. Energinen, spontaani, reipas, puhelias, sosiaalinen. Semmonen hääräri.

Se mitä muut ajattelee, on oikeestaan ihan yks lysti unettomalle, ainaki mulle, koska mulle tärkeintä on itteni hyväksymine – se mitä mää ajattelen ittestäni. Että mää myönnän jot tää on mun elämääni ja näillä mennään. Milloin vain ottaisin kunnon yöunet, jos valita saisin, mutta kunei täs maailmas tapahdu asiat niinku me halutaan aina. On mentävä niillä eväillä jokka on annettu ja nää ois niinku tän eväät sitte *virn*. Vaikka unettomuus on ihmiselle suuri terveysriski, riskit sairastua muunmuas sydänperäisiin sairauksiin on suuremmat kun hyvin sikeensä vetävillä, niin silti tästäki on otettava se ilo irti mitä nyt voi. Siks minäkin oon ollu unitutkimukses mukana, saanu mahtavaa vertaistukee ja lohduttautunu kaikki nää vuodet sillä, että aika moni kirjailija on kai kärsiny unettomuudesta. Sitte ne on noussu kirjottaan keskellä yötä ja nukkunu kun uni on seuraavaks tullu. Me ollaan siis luovia hul…vattomuuksia kaikki vähän ja sekös jos mikä on huisia!

P.S. “Suden hetki” on toss aamuyösti, joskus kolmesta etteenpäin (klo 3-5 öbaut). Mää joskus luulin että hahhhah sillon sitä ulvoo kuin susi unettomuuden tuomaa tuskaans mutta joo ei, sillon ihmine on niinku heikoimmillaan, kaikkeist haurain niinkun. Ja sudet kulkoo saalistamas (sitte meitä heikkosia , tai siis TEITÄ, koska määhän oon hereillä ja näinollen pelastun. Tsiisus määhän kekkasin just että oon vaan niin hyvä, siks mää en nuku! Mullon vaistot tallella!). Oikeesti mulle on tuonu aina vähän jotai lohtua toi suden hetki- käsite, kun se on semmonen vähän mystinen. Ja sekkii, että sillon kun mää killittelen siel pimeyden kattoo tuijotellen, niin jossain joku muukin valvoo ja jossain muuallaki ja jossain muuallaki. Maailma ei lepää koskaan ja semmosta se ny vaan on. Deal with it ja sillai. “

On se nyt kumma

Kun mikään ei voi mennä sillä tavalla kerralla putkeen. Mikä siinäkin on.

En saa nukuttua, vaikka olen koko ajan väsynyt. Joku siellä nyt viisastelee, että johtuisiko siitä etten nuku. No shit, Sherlock! Mutta nukupa siinä, kun kello puoli kaksi yöllä olet virkeimmilläsi ikinä, voisit mennä lenkille (paitsi ettet voi, koska pieni pellavapää tuhisee kainalossa tyytyväistä untaan), voisit siivota (paitsi ettet voi, koska niin, ne muut nukkuu ja se yleensä tapahtuu hiljaisuudessa) , ja niin edelleen.

20180807_171845
Joo, rätti se siinä keskellä mun sisustustani. Oliko edes yllätys…

Juon kahvia, olen juomatta kahvia, sama saakelin ylikierroksilla pyöriminen tulee silti käymään kun iltalamput ja mitkä ne nyt onkaan, kaikki maailman himmelihommelit, sammuu.

Jumppaan tahi olen rentona pieruverkkareissa sohvapottuna, sama homma. Käyn haukkaamassa happea tai loikoan illan päätteeksi saunassa, sama homma. Luen kirjaa tai katson elokuvaa, sama homma.

Että mitähän helkkaria, oikeasti, universumi?

20180803_175949
Makkoilua

Ja entä sitten tämä valmistautuminen tulevaan. Koululaisten lukuvuoteen? Juu ei olla harjoiteltu ajoissa nukkumaan menemistä. Ajattelin, että aloitetaan tänään (toim huom peruskoulut alkaa huomenaamulla). Kouluvaatteita (siis vaatteita jotka ovat edes ensimmäisenä koulupäivänä ehjiä ja sen näköisiä ettei niitä ole kieputettu pihkassa ja metsänpohjassa) haettiin jossain vaiheessa kesää, enkä kyllä enää muista puoliakaan että missä ne on ja mitä pitäisi edes lähteä etsimään. Reput, penaalit ja kynät sentään on, eikö se ole jo jotain? Osa lapsista on vieläkin kesälaitumilla muualla, kotiutuvat tänään sillä tavalla viime tipassa. Hunsvontteilemme siis lahjakkaasti ihan viimeisille metreille kun kerran ollaan sille tielle lähdetty.

Ja ei voi ihmisen sosiaalinenkaan elämä mennä niin kuin elokuvissa. Ei tietenkään. Aina jotain jurnutusta jossain päin ihmissuhdekarttaa ja meinaa ihan mennä rauhalliselta ihmiseltä hermo! En tiedä mitä Luoja ajatteli, kun maailman itsepäisimmän ihmisen mun tyköni toi. Hitto on kuin peiliin katsoisi. (älkää sanoko mitään, älkää vaan sanoko mitään…)

20180807_153937(0)
Auttaiskohan…

Ja sori ystävät, tää kaikki häsellys on vienyt mun aikani ja nukkumattomat yöt ne viimeisetkin energianrippeet , että on jäänyt poikkeilut vähemmälle. Silti mä teitä ajattelen ja jos jaksatte sinnitellä, niin toivotaan nyt että nähdäänkin tässä.

P.S. Isoja juttuja tulossa. Tai sitten ne kaikki kaatuu. Lupaan päivittää tänne jos ja kun mitä tapahtuukin. Instagram kertoo kans tätä mun tarinaa, vähän tiuhempaan tahtiin vaan. Joko seuraat?

20180731_200823
Tämä passi on ainakin nähnyt maailmaa. Ja taas mennään!