Piteletkö sinä näitä?

 

Sanotaan, että suomalaisilla riittää asiaa aina säästä. Se on joko hyvä tai huono, sitä on liian vähän tai liikaa, tai oli sitten mitä näistä tahansa, niin ainakin väärään vuodenaikaan.

20170220_165321

Minä olen varmaan yksi niitä hulluimpia suomalaisia (kaikkien pohjoisessa osassa maata asuvien lisäksi), joka rakastaa juuri sitä, että vuodenajat vaihtelee. Jos toivoa saisin, en haluaisi ainaista kesää. En kyllä ainaista talveakaan, mutta sopivalla vaihteluvälillä ne ovat molemmat ihan niitä suosikkejani. Syksy on kaunista siihen asti kunnes kura ja muu kurjuus alkaa (ja jatkuu jatkumistaan forever and ever) ja kevät nyt on ihanaa heti ensimmäisestä lämmittävästä auringonsäteestä lähtien. Kyllä kyllä, näillä puheilla voisi ajatella, että Suomi on minulle juuri passeli paikka olla ja asustaa. Niin kuin toki onkin.

Mutta kysynpä vaan, onko ilmastonmuutos todella niin suuri ja juuri tässä käsillä meneillään näin kovana, että meillä täällä näin ei ole enää kunnon talvia? Siis sitä sellaista talvea, joka puskee päälle viimeistään marraskuun ensimmäisinä hetkinä ja irrottaa otteensa vasta, kun ulkona voi olla ilman pipoa ja hanskoja kaunista päivää viettelemässä? Minä haluan hiihtää, minä haluan luistella ja minä haluan tehdä lumitöitä. Lapsenikin haluavat, paitsi tuota viimeistä. Tai no teinit ei halua kyllä hiihtääkään, mutta ei mennä nyt siihen.

Täällä on ollut koko talven, tai ”talven” kyllä nyt paremmat kelit kuin joskus taannoin, kun vettä vaan satoi syyskuulta juhannukseen asti. Olen toki iloinen pikku pakkasista aina silloin tällöin, jotka ovat pitäneet pihamaan kuivempana (ja näin ollen koirien tassutkin ja näin ollen kotini lattiatkin), mutta kyllä se metrinen hanki vaan olisi niin hienoa kuulkaa! Nyt sitä lunta on ollut niin vähän, että suksen päälle jos aikuinen ihminen menee, niin mitkään voiteet ei kyllä niitä sivakoita liikuta. Jossakin päin on lunta kasattu latupohjiin ja päästy jopa ladulle asti, mutta en minä täällä meillä. Voi kun minä niin muistan vielä muutama vuosi sitten, kun viereinen peltoaukea oli umpilumessa ja keväthangilla kopertui ihan jäätävän sileäksi katteeksi – hankikannoksi, kantohangeksi. Siinä oli kuulkaa alppimaista tunnelmaa, kun aurinkorasvat naamassa ja paljain käsin pisteli suksilla menemään koko pitkän päivän ihan vaan päivää paistatellen ja vauhdin hurmasta nauttien. Osa lapsista ajoi jopa pyörällä siinä hangen päällä ilman että se rikkoutui.

Oi niitä aikoja, siis.

Tällä hetkellä lumen rippeet on sulaneet vesisateen jäljiltä viimeksi viikonloppuna, kun taas eilen lunta tulla tuprutti ihan kuin koko taivaan täydeltä. Kyllä on monimutkaista, en yhtään kadehdi koulun opettajien sarkaa siinä, kun yrittävät suunnitella etukäteen jotakin liikuntaa! Onneksi meidän lapset on kuitenkin sen verran ponnekkaina olleet aina heti, kun ilmassa on milloin sitten mitäkin (pakkasta, lunta, jäätikköä, sulaa) ja heitä on pyöritetty luistelujäillä ja pulkkamäissä kyllä ihan onnistuneesti. Olisi kuitenkin ihan kivaa , jos ei kaikkea tarvitsisi harrastaa aina kuin viimeistä päivää, vaan voisi käydä vähän joka päivä nauttimassa talven riemuista.

Meidän oma piha oli ihan kaljamolla näillä keleillä (kuka muu sanoo kaljamo, kelle on tuttu sana ennestään- kai joku nyt sentään?) ja nyt kun siihen roikaa lunta päälle kunnon kerroksen, niin taas saa olla varuillaan missä sitä keikkuu ja koikkaroi tuolla kulkiessaan. Kaljamo tarkoittaa siis sellaista vetistä jäätikköä, joka on liukkaista liukkainta, verrattuna esimerkiksi todella kovan pakkasen aikaiseen hieman kitkaisempaan jäänpintaan.

Lapsuudessani, jonka vietin siis tällä samalla paikkakunnalla, tosin toisella puolen jokea, oli talvisin aivan tolkuttomasti lunta. Sitä vaan oli. Enkä edes kultaile näitä muistojani, siitä on monelta vuodelta kuvatodisteita kyllä olemassa, että näin kyllä on. Ja muistan minä vielä kymmenisen vuotta sittenkin, ihan tässä nykyisessä kodissa,  kun lunta tuli yhden kerran (yön aikana vielä) niin, että aamulla ei päästy ulko-ovesta pihalle. Piti mennä ihan takaovesta ja lapioida sitten etuovikin näkyviin. Oi, todellakin oi, niitä aikoja!

20170220_164939

Yksi toinen (luen lisäksi, eh heh) talven merkki on tuo meille on rantautunut flunssa, toiseksi nuorimmainen (6v) on poissa eskarista yskänsä ja pienen kuumeensa kera ja nuorimmainenkin (3v) tuhisi tukkoisena koko yön, että tätä on nyt sitten varmaan tiedossa meillä jonkin aikaakin. Isossa perheessä sairastaminen on sillä tavalla isompi projekti aina ja joka tapauksessa, oli tauti sitten massiivinen itsessään tahi ei , että kun tällainen leviämiskyvyltään ärhäkämpi tapaus leiriytyy paikalle, on sitä sitten suurin piirtein jokaisessa meistä jossakin muodossa ainakin, seuraavien viikkojen aikana. Toki, olemme välttyneet kaikilta muilta tautivyörytyksiltä koko talven, yksi mahatauti-koettelemus oli pienemmissä vain, mutta muuten ollaan oltu pöpövapaita, joten olihan se jo ilmeistäkin että jossain vaiheessa meilläkin sairastellaan.

Lasten kyky olla kipeinäkin silti niin uskomattoman positiivisia, on kyllä uskomaton asia. Kovin usein tuntuu siltä, että aikuinen sitä ennemminkin makaa ja valittaa kohtaloaan, vaikka tietääkin ettei se mitään auta edes, kun taas lapset ottaa välillä pikku torkkuja ja jatkavat sitten jollain lelufiguurilla mielikuvitusleikkiänsä vaikka kuinka minimaalisin liikehdinnöin, ilman ääntäkin. Kysyin tuolta meidän Rafaelilta (tämä 6v) eilenkin, että onko tylsää (kun velipojat melskasi pihalla pienessä lumisateessa niin että riemu kuului sisälle asti) niin hän vastasi ettei suinkaan, kun oli hyvät leikit menossa. Minun silmiini hän näytti vain pitävän lelua tyynyllään, mutta minähän en ollutkaan leikissä sisällä, joten en voinut tietää…

20170221_093132

Jossakin päin Suomea vietetään jo koululaisten talvilomaa, meillä se on ensiviikolla ja suunnitelmia on tasan nolla. Eikä edes pelota! Lapset ovat toivoneet etukäteen muutamia asioita, jotka aiotaan tietenkin toteuttaa: makkaranpaistoa ja vaahtokarkkien kuumentamista nuotiolla (omassa pihassa), yhdessä leipomista (hyydykekakku oli toiveena, olen kerran aikaisemmin tehnyt sellaisen ja silloinkin yhdessä tämän saman pojan kanssa) ja 9-vuotias pyysi saada tehdä jonain päivänä koko perheelle ruuan, niin että minä vain tarvittaessa avustan. Suoraan sanoen olen tällä hetkellä todella helpottunut, että toiveet ovat tuota luokkaa, sillä noitahan pystyy tässä kotosalla toteuttamaan siitä huolimatta vaikka joku olisi kipeänäkin (ja luultavasti onkin).

Muuten, jos ajattelette nyt, että olen täällä siis Äiti Teresana vallan ja punon koreja ja riimitän runoja lasteni kanssa kaiket päivät, koska olen niin osallistuva ja tiedostava äitinä, niin ikävä mutta ainoa velvollisuuteni on romuttaa tuokin harhakuva. Toki koitan olla läsnä oleva ja lasteni tarpeet tunnistava, mutta kyllä minä ihan suoraan sanoen välillä koen helpommaksi (laiskalle äidille) koko porukan viemisen jonnekin jossa he viihdyttyvät ihan ”itsestään”, niin kuin elokuviin tai johonkin lasten-huvitus-paikkaan. Siinä pääsee niin paljon helpommalla ja (nämä maalaiskylän jokivarren pusikossa kasvaneet) lapset ottavat ilon irti yleensä jo siitä, että ollaan lähdössä johonkin, omaa pihaa pidemmälle siis. Sitten ollaan taas ihan kaikki niin onnellisia kun päästään kotiin ja kaikki tutu jututkin tuntuu hetken, ainakin tunnin hehe, niin hienoilta ja mahtavilta. Kuulostaa aika säälittävältä noin kirjoitettuna, mutta niin se vaan menee! Itse olen ihan samanlainen omissa menoissani, ei tarvitse uimahallia pidemmällä käydä, kun on jo olo kuin olisi ollut kauankin poissa ja yhtäkkiä kotona keitetty kahvi ja kurkkuleipä on niitä elämän hienoimpia asioita.

Ensi viikolla minun pitää siis kuitenkin tarttua laiskuuttani niskasta kiinni ja tehdä lasten kanssa niitä keittiöhommia, niin kuin toivoivat. Tietysti, kun itse teen ruokaa parikin kertaa päivässä ja kaikki muut ruokkimiset siihen päälle, tulee mieleen, että vois sitä joskus olla äitikin lomalla siitä huoneesta – mutta lasten kanssa tekemisessä on sellainen hieno puoli, että heidän innostuksensa vie mukanaan ja sitten sitä on vain tyytyväinen että tuli ryhdyttyä. Vähän kuin pullataikinan tai sämpylätaikinan teko! En tiedä miten teillä menee, mutta itsestäni se tuntuu ajatuksena aina etukäteen niin halvatun työläältä ja pitkäkestoiselta hommalta, että melko usein koko halu saada jotain tuoretta leipomusta tyssää siihen. Mutta kun vaan oikeasti ryhtyy siihen taikinan tekoon just silloin kuin ensimmäinen ”ehkä” pälkähtää päähän, niin sitä huomaa jo tehneensä sen ja edessä onkin kohotuksen jälkeen enää se helpoin osuus eli leipominen.

Aika simppeliä, niin kuin elämäkin, ainakin välillä!

P.S. Kääntäjä-nappi on sivupalkissa, mutta testasin sitä eilen ja sen käännökset oli kyllä vähän hassuja, aina välillä! Mutta sehän luo vaan pientä lisäsärmää koko bloggaamiseen, eikö? Saa antaa palautetta, jos joku asia jää mystisen epäselväksi!

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s