Terveisiä haudan takaa…

Kuten huomaatte, en ole kyennyt kirjoittamaan yhtikäs mitään, enkä totta puhuen kykenisi nytkään, mutta pakko jotain tässä yrittää, että muistaisin vähän hengitellä.

Joopa niin, joku himputin kurkkutauti kulkee meillä sitkeästi tyypistä toiseen ja on tietenkin kaikin tavoin ikävä ja kurja ja pitkäkestoinen kuin olla voi. Ensimmäinen sairastui yli viikko sitten sunnuntaina ja oli siitä koko seuraavan viikon kuumeessa aina yöt ja päivät sellainen puolikekkuli. Ja sitä yskän ja köhän ja kurkkukivun määrää! Ja sitten seuraava ja seuraava ja ja ja. ”Syömään”-huudolla lasketaan sairastavien pääluku ja tauteilun vaihe, sillä nälkä jos mikä on parantumisen varma merkki (sanon minä, joka syön aina niin mielelläni, paitsi juuri tällä hetkellä en voisi kivuliaampaa hommaa keksiä). Itselläni on ollut jo iät ajat suurinpiirtein joka toinen päivä kipeä olo ja sitten olen vaan tsempannut sen tiehensä, koska tiedättehän te äitien sairastamisen: jos ei ehdi niin ei ehdi. Siinä vaaditaan aika kova tauti, että perheenäiti antaa sen mitenkään hidastaa tahtiaan. Se siinä on tietysti myös kurjaa samalla, että niin ne pienemmätkin taudit pitkittyy ja pahenee ja sitä onkin puolikuntoinen yhtäkkiä ikuisuuksien ajan, kun aina vaan vähän siivoaa ja vähän käy hoitamassa asioita ja niin pois päin. Ja mitään ei auta sen asian tiedostaminen, ainakaan omalla kohdallani. Minä vaan odotan, että tauti kirjaimellisesti kaataa minut tai sitten ei. Niin kauan menen kun jalat käy. Ei ehkä mikään kansanterveysliiton suosittelema sairastamisen malli.

20170224_194748.jpg

Tässä sitä nyt sitten istun ja en kykene saamaan mitään ääntä suustani. Kurkussa on sellainen köntti, että meinaa oksennus tulla pelkästä ajatuksesta ja siksipä siis aloin kirjoittamaankin, vaikka päänuppi tuntuu olevan jossain laivankannella melkoisessa merenkäynnissä heilumisesta päätellen. Mutta koitan olla ajattelematta kurkkuani ja varsinkaan sitä oksentamista, sillä kahdeksan raskautta yrjönneenä tiedän kyllä kuinka herkässä se on sitten kun on tullakseen. *puistatus*

20170228_112243

Kaikin puolin on kyllä mälsää, että lapsiparat on kipeinä lomallakin, kun ne meidän suunnittelemat leipomisetkaan ei oikein luonaa, kun ei kukaan pysty juurikaan mitään nielemään. Paitsi se kuusivuotias joka sairastui ensimmäisenä nyt ehkä. Mutta se oli tossa viihdytellyt itseään syömällä vanukkaita yli sallittujen määrien , joten sillä kai on hauskaa ihan ilman jotain kakkuakin, olen huomaavinani.

Minä olen tietenkin paahtanut kaikki ne hommat mitä pitikin, siitä huolimatta että yöt on menneet kipeitä hoivatessa ja viime yö sitten omaa nenää niistäessä. Eilinen meni suurinpiirtein muuten paperihommissa (kaikkien kotijuttujen lisäksi) ja illalla kampasin vielä pääni ja painelin kokoustamaan, koska oli vähän pakkokin. Kotiin tultuani puoliso raportoi yhden uuden kuumeisen porukasta ja lähti vielä itse puurtaamaan sorvin ääreen, vaikka toki oli jo päivän siellä ollutkin. Kun ei meillä niin vaan niitä ihan koko perheen lomia ole. Että terkut vaan kaikille niille, joiden mielestä yrittäjät makaa laakereillaan ja syleksii kattoon siinä maatessaan, eikä muuta ajatustyötä edes siis tee kuin pohtii kaikkien muiden riistämistä vielä vähän enemmän. Meilläkin kuitenkin oli ”perheviikonloppu” justiin takana, johon kuului siis kaikkien lapsien saaminen saman katon alle, mutta joka toteutui niin, että osa porukasta paiski töitä isänsä kanssa lauantaina ja me loput kokattiin sitten sapuskat koko poppoon tuhottavaksi. Oli muuten hetki aikaa, kun esikoisen tekemää majarahkaa on saatu tässä talossa, koska viimeisistä tipoista suurinpiirtein tapeltiin. Meillä on muutamia pyhiä perinteitä nähkääs näissä perhekokoontumisissa ja yksi on, että esikoinen tekee aina marjarahkaa. Osataan me muutkin sitä tietysti tehdä, mutta ei se ole kuulkaa lainkaan sama asia! Tiedättehän?

Niin ja toivottavasti kukaan ei nyt käsitä tätä kirjoitusta oman hännän nostamisena, että tässä minä vaan ”henkihieverissä” hoidan puolen valtakuntaakin, koska olen niin Super – vaan ihan vaan sellaisena, että elämä perheellisenä on varmasti kaikilla juuri tätä. Harva vanhempi pystyy tautinsa pois lepäämään heti kun se paikalle hölköttää, vaan sitä vaan löytää itsestään venyviä puolia siinäkin vaiheessa, kun tuntuu että  nyt on kyllä jonkinmoinen raja tullut vastaan. Sovitut hommat tehdään ja lapset hoidetaan, jollain tapaa sitä kipeänä ei jaksa edes ruveta selvittelemään mitään siirtämisiä ja sijaistamisia, pääsee tavallaan helpommalla, kun vaan menee ja tekee. Kai minä halusin tällä vain sanoa, että tätä se on meilläkin ja jos teilläkin, niin kyllä me tästä noustaan ja jaksetaan taas jatkaa.  Jonain päivänä. Koska me nyt vaan ollaan niin Super, koska me ollaan niin äitejä! (jotkut voi tietysti olla isiäkin, joten ne on kans Super).

20170228_112203

Erityisen esteettinen asetelma yöpöydälläni. Halusin sen teillekin siis kuvata…

Mutta vaikka juuri nyt tuntuu siltä, että hyvin on himmeetä seuraavatkin päivät, niin onhan sitä uskottava parempaan huomiseen – tai ainakin ylihuomisen jälkeiseen huomiseen…- ja siksipä pyydänkin teitä pysymään kuulolla, sillä kaikkea kivaa on tiedossa JUURI TEILLE LUKIJOILLE! Kyllä kyllä, kun tämä eukko saa palan kurkustansa kakisteltua ja nenänsä niistettyä, niin luvassa on kaikkea mielenkiintoista liittyen hyvinkin vanhemmuuteen ja voimaantumiseen – jota juuri nyt etsiskelen itsekin pienen pienen suurennuslasini kanssa täällä…

Joten stay tuned, niin kuin ne ameriikoissa sanoo, pysykää linjoilla. On meinaan tulossa blogihistorian ensimmäisiä yhteistyö-juttuja, joista olen innoissani kuin pieni lapsi ilmapallosta! En meinaa pysyä näissä koto-pieru-verkkari-housuissani!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s