Häviämisen anatomia

Arvannette, nyt puhutaan niistä kuntavaaleista! Ja koska kaikki on varmaan jo kyllikseen saanut eri medioista lukea, kuinka milloin kukakin puolue on julistautunut tai julistettu vaalien voittajaksi – tai häviäjäksi – niin pureudun nyt ennemminkin tähän paikalliseen tulokseen ja oikeastaan siitäkin vielä pienempään mittasuhteeseen, eli yksilön omaan suoritukseen, kuntavaaleissa.

20170414_215931
41 ääntä ei riittänyt

 

Sanomattakin selvää, että kun hakeudutaan johonkin systeemiin mukaan, jossa tavoitellaan siihen hakeutuneiden kesken jollakin tavalla mitattua järjestystä, niin siitä automaattisesti seuraakin se järjestys, sitten. On se ensimmäinen ja on se viimeinen ja on ne kaikki siltä väliltä. Tämähän on kaikilla tiedossa jo tietenkin hommaan ryhtyessään ja itseasiassa tämä on yksi niistä syistä ettei jotkut edes lähde ehdolle mihinkään vaaleihin. Vaikka vaikuttaminen ja sinne pyrkiminen kiinnostaa, niin ajatuskin siitä, että ikään kuin epäonnistuu pyrkimyksessään ja se tulee julkisesti ilmi, on niin paljon suurempi kivi kengässä, ettei haluta ottaa sitä riskiä.

Mikä siinä ”häviämisessä” sitten on niin hankalaa nykyaikanakin vielä ihmisen käsitellä? Kun nyt puhutaan kuntavaaleista, niin häviämisen käsite yksilön kohdalla tarkoittanee ettei tule valituksi valtuustoon. Mutta siinäkin on vielä eri tasoja, riippuen kovasti tietenkin saamistaan äänimääristä tai muista seikoista : jos sait vähemmän kuin viimeksi, niin se on mielessämme isompi tappio, kuin jonkun toisen nousu siihen samaan ensimmäisellä kertaa, vaikkapa. Tai että on joku toinen omasta mielestä tehtävään epäsopivahko henkilö ja ikään kuin häviää hänelle äänimäärissä jossakin omassa tekemässään kannatusmittarissaan. Tai naapurille. Tai kaverille. Tai omille odotuksille!

20170414_173401
Siis apua, luuseri!

 

Eniten kai sitä miettii, että mitä muut nyt minusta ajattelee. No luulenpa ettei mitään sen erityisempää kuin ennenkään vaaleja, useimmitenkaan. En minä ainakaan. Mutta ihmisen omat itselleen aiheuttamat paineet ahdistaakin meitä itsejämme ja saa miettimään omaa persoonaamme perinpohjin arvostelun kohteena:

-Olenko minä nyt jotenkin huonompi ihminen, kun ihan konkreettisesti on tietoa ja mustaa valkoisella, että noin ja noin monta ihmistä on tässäkin listauksessa edelläni? Siis minua parempia!

-Olenko epäsuositumpi, siis vähemmän pidetympi, ihmisenä nyt? Onko vaalit tykkäämiskisa, osaltaan , kuitenkin ?

-Tarkoittaako tämä, että minun pitää korjata itsessäni joitakin piirteitä, tapaani ajatella tai ihan vaikka vaan tervehtiä? Enkö kelpaa tällaisena, omana itsenäni?

Kyllä minäkin näitä mietin, jo kun ehdolle asetuin. Vaikka en häviämistä pelkääkään, niin inhoan sitä. Se ärsyttää minua suuresti! Ajattelin etukäteen, että mitäs sitten, jos minua ei äänestä kukaan (muu kuin oma lähiperhe, eli noin neljä äänikelpoista ihmistä suurin piirtein). Että mitä sitten. No mitä sitten! Jostain vain nousi se sellainen eteenpäin vievä tarmo ja toisaalta se tosiasiakin iskostui tiskiin, että en minä montaakaan asiaa voi elämässä etukäteen tietää, enkä jälkikäteen korjailla, – että kyllä se vaan on ehdokkaaksi ryhdyttävä, jos kerran tuntuu itsestä, että halua asioiden hoitamiseen riittäisi. Että epäonnistumisen pelkoa ei voi tässä tekosyynä käyttää. (Ja että kukaan ei tule minua täältä kotoa hommiin hakemaan, kyllä sinne on ihan itse hakeuduttava). Sitä vähän kuin ulkoistaa sen lopullisen päätöksen äänimäärästä muille ja siihen on sitten tyytyminen (jo etukäteen, ajattelun tasolla), jolloin se suo myös ihan hirvittävän vapauden siihen olemiseen ja ajatteluun, että kun tekee parhaansa ja sen minkä siinä hetkessä milloinkin pystyy, niin enempää ei kai voi ihmiseltä vaatiakaan! Että mitä me oikein hupsutellaan tässä pelkoinemme, häpeinemme?

20170416_162534.png
No mikä on ettei ääniä tullu?!

 

Toisaalta itseä pisti hiukan ihmetyttämään ihmiset, ehdokkaat, jotka kampanja-aikana vähän säälien kommentoivat muiden esiintymisiä ja ilmoilla olemisia. Että ikään kuin jos ei itse halua, viitsi, pysty tai ehdi johonkin kampanjointiin samalla tavalla, niin naurettavaahan ja vähäteltävää se nyt on muidenkin moista tuseerata pitkin toreja ja tilaisuuksia. Voiko siis epävarmuus enempää ihmisestä paistaa kuin noissa toteamuksissa? On aivan yhtä ok olla tekemättä mitään, mutta sitten kyllä ihmettelen miksi on yleensäkään lähtenyt koko vaalitouhuun mukaan, koska sehän on aina muidenkin saman porukan yhteisäänimääristä pois, ne jonkun henkilökohtaisesti saamatta jääneetkin äänet. Että mikä siinä niin kuin on tarkoitus, loppuviimeksi?

Toisaalta ihmettelen osaltaan niitäkin, jotka vaalitulosten tultua kertovat, että odotinkin tätä (huonoa tulosta). Onko se jonkinlainen selviytymiskeino siitä tilanteesta, että vakuutellaan itselleenkin, etten minä kyllä minkään valtuustopaikan arvoinen ollut omastakaan mielestäni, että hyvä kun muutkin huomasivat saman asian, eikä päässyt käymään mitään valtavaa erehdystä läpipääsemisen nimellä? Joku voisi ehkä sanoa, että se on kouliintuneen (poliitikon) ihmisen puhetta ja keino asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin kaikinpuolin, mutta olisiko se yksi syy alunperinkin siihen, ettei menestystä tullut? Että ei haluta tarpeeksi, että ollaan liikaa varmistelemassa omaa nahkaa – että ei välitetä tarpeeksi?

Nimetön (15)

Harvempi uskaltaa rehellisesti sanoa, että nyt kyllä harmittaa niin, ettei hattu meinaa päähän mahtua otsaan kasvaneen sarven kohdalta. Että yritin jotain ja epäonnistuin. Että hävisin ja se ei ollut tarkoitukseni!

Eikä myöskään ne voittajat, ne äänimäärältään suurimmat ja onnistuneimmat sano ääneen, että JES, näin sen pitikin mennä! Ihmisten keskuudessa on sellainen harha, että silloin sitä ikään kuin aiheetta itseään kehuskelisi ja se se vasta olisikin sopimatonta käytöstä (suomalaiselle ainakin). Mutta silloinhan juuri sitä aihetta on! Kuuluukin iloita, kuuluukin olla voittajafiilis! Se ei ole yhtään meiltä häviäjiltä pois, että joku on omasta tuloksestaan iloinen.

Niin että kaiken tämän sepustuksen lopuksi voisin todeta, että melkeinpä koko skaala tuli käytyä läpi tunnetiloja omallakin kohdalla näiden vaalien jälkilöylyttelyissä. On v/h -ituttanut etten riittänytkään enempään, on harmittanut, on väsyttänyt tehty työ (ja minkä vuoksi…) ja on mietityttänyt myös se, miten joku toinen on kohdallaan onnistunut, vaikka ei olisi ihan just näyttänyt siltä, että voisi.

On myös hävettänyt lähteä ihan vaan kauppareissullekin. Miettien, että tuleekohan nyt taas joku osoittamaan sympatiaa ja tsemppiä, ihan hyvää tarkoittaen tietenkin, mutta kun ei sitä vaan joka hetki jaksaisi saada muistutusta omasta epäonnistumisestaankaan. On myös mietityttänyt, oliko tämä nyt sen kaiken arvoista. Menikö kaikki niin kuin odotettiin , paitsi se lopputulos tietenkin. Että oliko alun perinkin koko halu ja tahto ihan väärää?

Kuitenkin, rehellisesti asiaa katsastellen, en tekisi mitään toisinkaan. Lähtisin edelleen ehdolle. Olisin yhäkin oma itseni. Uskoisin omiin kykyihin ja tapaani tarttua elämään. Iloitsisin hienoista ihmisistä ympärilläni ja heidän onnistumisistaan. Surisin muiden rannalle jääneiden kanssa aitoa harmia siitä, että heidän kykyjään ei nähty kuten minä viereltä ne pystyin näkemään. Heivaisin häpeän viitan hartioiltani yhtä nopeasti kuin sen siihen olin asetellutkin ja lähtisin turvallisin mielin sinne kauppareissullekin. Sillä minä sentään uskalsin asettaa itseni ehdolle, alttiiksi kaikelle arvostelulle ja julkiselle kannatusmittaukselle! Se on minulle paljon. Se on kelle vaan paljon.

Ja kuten jo heti vaalien jälkeen taisinkin kirjoittaa (moneenkin paikkaan, tapani mukaan), niin sain tältä kaikelta niin paljon elämääni, että tämä kaikki oli sen arvoista. Ja kun pyhät on pyhitelty ohi ja valtuuston paikkajaot ja muut järjestelyt tästä asettuneet uomiinsa, niin on aika laittaa tämä oma tulos sekä meidän yhteinen tuloksemme pöydälle ja tutkia sitä niin analysoivalla silmällä kuin vainkin osaamme. Mitä opimme, mikä meni metsään, mitä oli liian vähän, mitä emme ymmärtäneet. Missä onnistuimme, mikä meni nappiin, mistä satoi kiitosta, mikä tämän kaiken mahdollisti! Mitä meidän täytyy tehdä toisin ensi kerralla, jotta edes virheet vaihtuisivat, jos ei jopa menestyskin. Sillä seuraava kertahan tulee, kun tälle on pikkusormensa antanut…

20170416_162850.png

 

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Häviämisen anatomia

  1. Moi Larissa luin tuon juttusi ja ihan olet monessa oikeassa. Minä monet vaalit ehdokkaita takaviistosta ettenpäin pökänneenä tuntosi tunnistan.
    Eka voitto on, että asettuu ehdolle.
    Toka voitto on, että heittäytyy hommaan täysillä.
    Kolmas voitto on, että kukaan porukan sisällä ei häviä.

    Larissa teit tosi hyvän kamppiksen ja kaiken lisäksi kanssani takatuuppasit porukkaa. Tuo yhdessä tekeminen on tämän homman suola ja se kantaa vaalista toiseen. Itsekin olen ihmetellyt niitä, jotka tulevat valmiiseen pöytään ja poistuvat mielestään kaikkensa antaneina.
    Paalupaikkaa hakee kaikki ja me se yhteistyöllä saavutettiinkin vaan nyt nuo kolmannet eivät sitä tunnusta. Tästä kuullaan.
    Kun pyhät on kohta vietetty ja arki alkaa, repästään taas porukalla kevään iloksi kunnolla, sen lupaan.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s