En ollutkaan supernainen

Ootte te aikamoisia, voisin tähän nyt todeta. Lukijoiden ja yhteydenottojen määrä on yllättänyt todellakin tuon viime postauksen jälkeen ja en voi kuin sanoa, että sydämestäni kiitos teille ihan joka ikiselle. Tiesin kyllä ennestäänkin, että maailmassa on paljon hyvää, mutta että näin paljon sattuu omalle kohdalle – se on sydämen hetkeksi pysäyttävä hetki. Kiitos.

20170615_105302
Kiitos!

 

Ja mitäs meille nyt kuuluu? No hyväähän. Just nyt tällä hetkellä, siis saanen tarkentaa. Ihan pääsi meinaan yllättämään sellainenkin seikka, että minkin olen vain ihminen näköjään. Hahah. Päivät mennä porskuttelin menemään enemmän tai sitäkin enemmän vauhti päällä ja kaikenmaailman asioita järjestellen (Sanonpa vaan muuten tähänkin, että mistä niitäkin riittää!?  Ei ole yhteiskunta tehnyt ihan maailman helpoimmaksi asiaksi sitäkään paljon puhuttua lusikkain jakoa. Kun ei niitä yhteiskunnan mielestä nyt niin vaan jaeta. Jestas.), mutta öisin on ajatukset olleet sitten sen verran äänekkäitä, että ovat mokomat häirinneet mun hyvin ansaittua yöuntani! Ettäs kehtaavat.

Aluksi en tietenkään, näin supernaisena, ollut moksiskaan, koska kahvillahan sitä kaiken väsymyksen korjaa ja jatkaa menemään. Että kyllä se uni sitten tulee, kun on tullakseen.  Siis ei ihan heti uskoisi, että olen aikoinani kärsinyt yli kymmenen vuotta kroonisesta unettomuudesta ja käsitellyt sitä asiaa jopa siitä kertovaan kirjaan asti sellaisessa tutkimusryhmässä. Ei uskoisi! Niin vaan oli kaikki järki tiessään ja kuvittelin tämän kesän vetäväni ihan vasemmalla kädellä vaikka. Onhan sentään kesäkin ja kaikkea.

20170615_150633
Feeling just like looking – crappy

 

 

Mutta sitten on ihmisellä näitä ystäviä. Onneksi, loppujen lopuksi. Onneksi on sellaisiakin, jotka sumeilematta kertovat vähän maantieteellisesti etäämmällä vaikuttavina, että ”darling, you look like a crap (and sound moody too) ”. Joo jota, kiitos. Sitähän mä tässä nyt just eniten kaipasinkin, suorasukaista analyysiä siitä että näytän rapistuvalta ihmisrauniolta ja kuulostakin vielä siltä ihan samalta. No: sitähän mä tässä just eniten kaipasinkin! Tajusin kyllä siinä ylpeyteni viimeistä palaa niellessäni, että olen vanhentunut viikossa taas kymmenen vuotta, puhumattakaan siitä kuinka ajatukset olivat alkaneet jumittaan ja mitkään päähänpilkahtumat ei olleet ehkä niitä kaikkein kirkkaimpia ja älykkäimpiäni. Piti todellakin selittää itselleen, että vaikka mitkä asiat nyt olisi niitä kiireellisempiä, niin sori, unta täytyisi saada palloon ihan ensimmäisenä ja mieluummin useampana yönä. Ja sitä varten täytyi vaan tarttua niihin aiheisiin, jotka yöllä mun uneni kauas karkoittivat.

Piti kirjoittaa itkunsekaisia viestejä

Piti jättää asioita taakseen.

Piti katsoa eteenpäin, siellä kuitenkin on se koko loppuelämä vielä odottamassa.

20170616_111848

Nyt on ollut jo parempia öitä sitten ja se näkyy kyllä kaikessa. Kaksisataa litraisilta jätesäkeiltä näyttäviin silmäpusseihin ei kyllä toivotunlaisesti, mutta onneksi mieli sentään on kirkastunut entisenlaisekseen (niin no onko se nyt edes välttämättä kaikkien mielestä hyvä, se onkin sitten toinen juttu…). Mutta tuli se nyt sitten todettua oikein omia nahkojaan myöten, ettei mitään tässä elämässä saa ponnistelematta sen eteen ja ponnistelemaan joutuu nimenomaan siellä mikä ei ole sitä omaa mukavuusaluetta. Että joutuu tarttumaan kaikkeen sellaiseen mihin kaikkein viimeiseksi haluaisi. En yhtään ihmettele, että monet ihmiset vaan jättävät moniakin asioita elämässään vähän kuin kellumaan , koska aina ei ole edes voimia siihen tarttumiseen, jos ei halujakaan. Onneksi minulla on niitä ystäviä, jotka voimaannuttavat tuella ja realistisella palautteellaan. Onneksi minulla on tulevaisuuden uskoa joka laittaa rakastamaan aamuja, kun koko uusi ihana päivä on vielä vasta edessä. Onneksi minulla on tämä vähän hullu seikkailijan mieli, joka kaikesta huolimatta uskoo, että elämä ei ole näyttänyt minulle vielä osaakaan siitä, mitä sillä on minulle tarjottavanaan!

Eilenkin oli yksi sellainen seikkailu koettavanani, kun minulla oli kunnia saada olla haastateltavana sellaisen yhteistyön merkeissä, joka tulee sitten ilmoille tuossa syksymmällä. Oli hieno kokemus, en unohda sitä koskaan! En koskaan, todellakaan. Että jos joku kotonansa nyt murehtii, että mistään negatiivisesta ei voi seurata mitään hyvää, vaikka kuinka hypekuplassa elävät bloggaajat mitä sanoisivat, niin kuulkaa kyllä vaan voi! Helpostikin! Olen siitä elävä esimerkki.

Mutta nyt on aika mennä päivän (seuraaviin ) puuhiin, ruoka onkin jo uunissa ja tiskit koneessa, että ihan laiskana en ole tätäkään päivää kuitenkaan viettänyt. Erityisen ihana on huomata, että taas nautin näistä arjen askareista edes himpun verran, pääsin kadottamaan sen tunteen tuossa välillä jonnekin murheen alhoon, mutta onneksi se löysi tiensä takaisin mun luokseni! Perheenäitinä huushollin pyörittäminen on melkoista suossa polkemista jos ei siitä edes villeimmissä kuvitelmissaan tykkää, edes vähäisen.

240062815-tumblr_m20tzvL6Va1rnd7b3o1_500

 

3 kommenttia artikkeliin ”En ollutkaan supernainen

  1. Larissa kyllä tämä tästä taas kuiten, taisin jo aikaisemminkin todeta. Tiekkö mikä näissä kesäöissä on hyvä…. ovat valosia niin on paljon mukavampi huudella Nukku-Mattia kaveriksi. Talviyöt ovat siitä rankkoja,ettei kannata minnekkään lähtee hipsimään- silloin on peiton alla paras. Voimanaisena nenä kohti uutta tulevaisuutta niin minä ainakin mietin tässä…..

    Tykkää

  2. Musta sä oot kyllä melkoinen supernainen ❤ Mutta silti meistä yksikään ei ole niin super, että jaksaisi kaiken yksin. Eikä tarvikaan.

    Mulle kirjoittamisen himo iski uudelleen, joten koetin perustaa jälleen jonkinlaisen blogin. Toivottavasti sitä nyt joku eksyy lukemaan, ettei tarvi ihan yksinään rustailla.

    Hymy tuli naamalle tuosta kaksisataalitraisilta jätesäkeiltä näyttävistä silmäpusseista, kuulostavat nimittäin omiltani… 😀

    Tykkää

  3. Kyllä sä vaan olet melkoinen supernainen. 💕 Valtavasti voimia kaiken keskelle.
    Mä tiedän niin tuon tunteen, kun asiat jää vähän kelluskelemaan, kun ei vaan löydä uskallusta tehdä lopullista ratkaisua. Aterimien sijoittelua kun pitää pohtia viimein itsekin. Ei kai sitä voi kuopuksen diagnoosinkaan taakse lopullisesti piiloutua, olisi vaan löydettävä jälleen uskallus elää ja ottaa vastaan kaikki mitä elämällä on vielä tarjota. Hyvässä ja pahassa.
    Ja ne 200L jätesäkkisilmäpussit, niin tuttu näky mun peilissä. 😁

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s