Writer`s block – eli ummessa ollaan *tarttuu virtuaalisiin luumuihin*

letti

Että onkin vaikeaa nyt tämä blogin päivitys. Olen kyllä muutenkin ihminen joka ylianalysoi ”vähän” (kuuletteko perheeni kolkon naurun, kuuletteko?) asioita , mutta nyt se on mennyt ihan överiksi jo sekin. Mietin joka käännettä ja lausetta niin monelta kannalta, että lopulta en enää sano mitään. Onko sekään nyt sitten hyvä? Hell no.

Ja yhtäkkiä huomaan olevani muutenkin ihminen joka en yleensä ole ollut: mietin mitä muut ajattelee tai lähinnä odottaa minulta ja miten muka ikinä pystyn vastaamaan kenenkään lukijan odotuksiin tällä kämäisellä kirjoittamisellani. Ihan niin kuin olisin sitä koskaan aikaisemmin ajatellut?? Mikä minuun nyt on mennyt?!

Tilanteen ollessa näin akuutisti päällä piti alkaa kyllä heti näpsyttelemään tänne. Tulla hetulat heiluen näyttämään, notta kyllä sitä vielä osataan olla. Todistustaakan ollessa vissiinkin kuitenkin vain ja ainoastaan täälläpäin, niin aletaan sitten kertoa *facepalm* ..

Todettakoon siis nämä seuraavat asiat nyt ainakin:

-Töissä käyminen, siis fyysisesti sinne työpaikalle joka aamu ilmaantuminen, on ollut yhtä aikaa sekä vapauttava että väsyttävä kokemus. Toisaalta siitä saa buustia päivään ihan eri tavalla ja asioita tehtyä hieman vähemmällä kommunikoinnilla kuin kotoa käsin tähän asti on tullut tehtyä, mutta toisaalta kun iltapäivä menee koululaisten kotiintulemisten kanssa ja illat harrastuksien logistiikassa ja kauppareissuissa ja ruuanlaitoissa ja pyykinpesuissa, niin aikaa ei meinaa millään jäädä esimerkiksi sellaisille hypertärkeille harrasteille, kuten toimeton lojunta, asiain juurtajaksain ihmettely, itsensä ällistely ja jonkin maailmanmenon suureen ääneen kauhistelu. Tunnen suuresti jääväni noista paitsi ja se onkin melkoinen tuska kestää tällaisen kestämättömän ihmisluonteen. Joka ilta avaan telkkarinkin jonkinnäköisessä epätoivoisen ihmisen toivossa, että muka sieltä jotain jaksaisin / ehtisin /viitsisin katsoa ja melkein joka ilta se menee kiinni ilman että tiedän mitä sieltä on taaskaan tullut. Yks ehtoo katoin kyllä ihan koko jakson Dicteä. Mutta joka päivä kuuntelen kyllä radiota. Se on mun uusi lempipuuha paukuttaa Kiss Fm:ää ilmoille ihan joka paikassa. Autossa, keittiössä, olohuoneessa. Lapset saattaa joskus huomautella, että täällähän ei pääse missään pakoon noilta säveliltä, vaikka kuinka yrittäisi, mutta en ole kuuntelevinani lainkaan moista jupinaa – heillä on kuulokkeet ja vimpaimet, laittakoot sieltä jotakin mieluisampaa soimaan, jos ei kuulimet kestä näitä sointuja jatkuvalla soitolla (kuten minun näköjään kestää, mikähän siinäkin on, että en ole vieläkään esimerkiksi kaikkiin despacitoihin kyllästynyt, vaikka onhan niitä tässä kuultukin jo muutama kuukausi putkeen *ihime*) . Semmonen sivuoire tässä nyt kyllä on ilmaantunut, että tuo neljävuotias laulaa kaiken, aivan kaiken, kiekukaikuna ilmoille, kun näköjään sillä sitten jää päähän just ihan tasan kaikki kyseenalaisetkin (vai oliko se että just ne ja vain ne)  jutut, kun niitä päivät päästänsä kuulee. Siinä sitten saa rykäistä muutaman kerran kun alkaa selitteleen, miksei hotlipspistefi ole ihan se mistä keskustellaan kerhotätien kanssa, vaikka just radiossa oltaisiinkin sanottu, että ikään kuin on aikuisten juttuja se. *huooh*

desk

radio

-Oman aikansa rajallisuuden sekä ihan tässä elämänkaaressa että jokaisessa edessä olevassa päivässä on tullut huomattua entistä lujemmin, vaikkei se ennenkään ole mikään kaukainen ajatus ollut, että sinänsä. Kun tuttujen ihmisten tietää kamppailevan elämän järkyttävimpien haasteiden kanssa; kun joutuu elokuvista tullessaan keskelle poliisien takaa-ajotilannetta, mihin sisältyy armeijan tankki ja ammuttuja laukauksia; kun sitä vaan tajuaa, että tässähän se elämä siis todellakin on ja pahassa lykyssä vain tässä, niin oliks se hei sitten sen arvoista? Tuliko elettyä niin ettei kankkuja kaivele? Tuliko varmasti tarpeeksi oltua oma ittensä?

lego

-Kuten tiedossanne varmaan hyvin onkin, niin kovasti en ole ollut etupäässä niitä, jotka tekee mitä muut odottaa minun tekevän, vaan sitä mikä itsestä tuntuu parhaimmalta. Suinkaan tämä ei tarkoita pelkän oman mielihyvän haalimista tai muutenkaan sitä omaan napaan tuijottamista, vaan pikemminkin sitä, että tehdään mitä pitääkin tehdä mutta just sillä omalla tavalla. Annetaan lasten olla kalsareissa kotona ja mennä eriparisukissa kouluun , jos se heistä on maailman makein juttu tai ei ainakaan hyttysen verrankaan kokoinen asia mikä heitä itteään huolettais ja keskitytään me ennemminkin vaan paijailuun ja siihen, että osataan olla ihmisiks ja kunnioittaa toisiamme jokaisessa tilanteessa mitä elämä eteen purskauttaa.  Mun logiikalla ei voi silloin kovasti ainakaan pieleen mennä, korkeintaan voi käydä niin, että lapsesta kasvaakin vähemmän pinnallinen ja enemmän myötätuntoinen aikuinen ja niitä meillä ei kyllä ole (valitettavasti) koskaan liikaa.

-Edelliseen liittyen tämä kaikkia ensteks eniten kiinnostavin asia on tietenkin sinkkuäidin rakkauselämä, turhaan sitä kainostelette myöntää, sehän se on kaikkien huulilla, ainakin jos noita ilmassa leijuvia juoruja kuuntelee. Ensinnäkin ihmisiä ihan hirveästi kaivelee, että onko sitä ja jos, niin kenen kanssa . Tässä vaiheessa taidan muuten käyttää yhtä uutta hienoa sanaa, jonka olen oppinna ja sanonkin siis kryptisesti että aina (jos ikinä) ei kaikki mene kuten olettaa, mutta kaikella on silti tarkoituksensa. Kaikki muu on vaan sitä polkua jota sun pitä tarpoa, jotta ootkin yhtäkkiä siellä mikä sulle oli tarkoitettu. Elämässäni on siis ihminen joka on ja pysyykin jos minusta riippuu ja joka on jokaisen yksin mutta en yksinäinen – hetken voimanlähteeni, aivan hulvattoman hauska persoona, erittäin hyvä ystäväni, kaikin tavoin hyvin rakas. Ja jos teistä tuntuu, että säästelen sanojani, niin kyllä, niin teen. Mutta vain siksi, että en kykene kyllin hyviä sanoja tähän edes löytämään, joskus asiat vaan on enemmän kuin niiden selitysten summa.

seminar
Sastamalan kaupunki ja Sastamalan Osuuspankki järjestivät ihan ilmatteeks aamiaistilaisuuden, jossa oli tämmönen sulavapuheinen huumorveikko  kun Pasi Rautio puhumassa myynnin ja markkinoinnin tärkeistä tuulosista ja me kuunneltiin töötevinä ja vedeltiin masut täyteen sairaan hyvää hotellibuffettia jonka oli kokkaillut Vammalan Seurahuone. Että melkein jo pelkästään tän takia kannattas kaikkien muittenkin hetinyt siirtyä tänne yrittäjäksi. Häh? Nyt heti! (Eikä ole muuten millään tavoin maksettu mainos tämä, ihan itte tykkäsin kehua, kun kerrankin voin)

 

-Kavereissa on sitten käynyt melkoinen tuuletus, sitä on kyllä ihan suoraan sanoen saanut huomata, kuinka todellakin jotkut ihmiset eivät ole hyväksi (kenenkään) terveydelle. Toiset todellakin ovat ihan suoraan ihmisiä jotka odottavat kieli pitkällä koska se kohtaa jotakin epäonnea, koska se nyt osoittaa jonkin heikon puolen itsestään, koska päästään sitä jostakin oikein porukalla arvostelemaan, – ja sitten ihan julkean näkyvästi myös niin tekevät. Kääntävät selän, osoittavat virheitä, viljelevät valheita ja käyttävät aikaa ja energiaa siihen että sanoma myös leviää mahdollisimman laajalle. Tokihan se on odotettavissakin, kun katselee maailman muutenkin niin kreisiä menoa tässä ympärillämme, mutta että kyseessä on ihmiset joita olet pitänyt kädestä heidän elämän romahtaessa, hetkellisesti joiden vuoksi on herätty lämpimistä vällyistä ja ajettu lumituiskussa talvisena yönä kuulemaan juuri hänen surujaan ja murheitaan, joille on pedattu peti hätämajoitukseen, kun elämä juuri sillä hetkellä ei ole sujunut siellä oman elämän keskellä kuten olisi toivottu.  Se, että negatiivisuus tulee tällaisilta ihmisiltä on kyllä astetta koettelevampi kestää, mutta eihän tässä elämässä (onneksi) ole muita vaihtoehtoja kuin vaan kestää. Joten niin minäkin teen, niin minäkin kestän, minä en katkeroidu, minä olen enää surullinenkin vain ihan vähäsen – mutta sen minä aina muistan ketkä ovat vierelläni olleet. Keiltä on saanut ihmisyyttä, ketkä ovat oikeasti osoittaneet hyvän sydämensä. Näistä olen aina kiitollinen. Sellaiselle pullistelevalle härkäpäälle kuin minäkin tässä olen, niin ei ole mikään maailman sadanneksikaan helpoin asia myöntää, että oikeasti nyt tänne hiukan silitystä ja myötätuntoa, että nyt en kyllä muuten tästä tokene, että minä olen nyt ihan säälittävä itkuperse ja tartten jonkun ojentamaan paperia jotta saan nenäni niistettyä. Näitäkin hetkiä on ollut. Ja ihania ihmisiä sitä paperia rullasta kiskomassa.

omppo
Elämä yhes kuvas. Koitat zoomata omenaan, niin  johan on kerjuut käynnissä koiran taholta.

 

Kun eroaa, niin toiset sanoo, että nyt sun elämä muuttuu sitten ihan kokonaan. Toiset taas hokee, että sitä samaa elämää se on sittenkin, että ei se sen kummallisempaa ole kuule yhtään. Voisin tähän todeta, että oikeassa ovat. Kaikki. Elämä on sekä muuttunut, että pysynyt ennallaan. Moni asia ei edes johdu erosta, vaan siitä että työkuviot ovat lasten kasvun myötä muuttuneet vilkkaammiksi ja niin tosiaan, lapset siis kasvaneet. Elämä on meillä kaikilla jatkuvaa muutosta ja oikeastaan ehkä pitäisikin sanoa, että mikä sinun tekosyy on jämähtää paikalleen, jos koko maailma ympärillä kuitenkin elää ja liikkuu niin että väsyneenä heikottaa jo ajatellakin moista huljuutusta. *hah* Ja jos nyt mietit kelle osoitin tuon sanomiseni paikallaan tahkoamisesta, niin hyö ovat melko helposti tunnistettavissa olevia ihmistyyppejä, ilmentävät itseään valittamalla ja kitisemällä kaikesta pelkästä siitä ilosta, että voivat.

leivät.jpg

Ihan kaikki ei suinkaan (onneksi, tai miten sen nyt ottaa…) muutu, koskaan ikinä. Kuten nämä pyykit. Ja tiskit. Ja kadonneet sukat (tai parista toinen). Tai että vaikka kuinka ilmoja ei pitelis, niin se hemmetin nurmikko vaan kasvaa. Tai että jos haluat käyttää hyväksesi auringon lämpöä siinä, ettet palele sun pirtissäs, niin avaa vaan kaihtimet, mutta silloin kyllä näkyy sekin pöly joka ei ole vielä edes laskeutunut minnekään. Että valitse siinä sitten, kun ikinä ei oo hyvä! Haha!

pyykäri

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Meillä on pari poikaa taekwon-do-kisoissa ja loppujen kanssa ollaan ihan kalsareillamme. Saatetaan ehkä hakea jotain grillimättöä syötäväksikin, jotta hultteimuus olisi ihan siellä tapissa. Ihanan paheellista!

Nähdään taas!

P.S. Kiva kun olette ihmiset tulleet nykäisemään hihasta ja kertoneet lukevanne tätä blogia. Vähän se aina jänskättää minua itteäni, koska lukijamääristä huolimatta on sellainen olo ettei tätä nyt kai kukaan lue, korkeintaan joku joskus vahingossa. Mutta kiitos teille jotka luette kaikesta epäuskostani huolimatta! Kyllä mää niin itteeni sillä ilahdutan!

netti
Kattokaa ny, kuin nätisti jopa toimimaton nettiyhteys mulle puhuu. Maailmassa on siis vielä toivoa jäljellä!

2 kommenttia artikkeliin ”Writer`s block – eli ummessa ollaan *tarttuu virtuaalisiin luumuihin*

  1. Larissa ei päätä puskaa vaan satasella kohti mahtavaa tulevaisuutta. Kyllä niitä kaiken maailman mielipiteitä tähän maailmaan mahtuu.
    Kivaa vauhdikasta kerrontaa jälleen

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s