Ihan tavallista elämää – Just living some ordinary life

20171009_104635
Näin liki jumppavimpaimia jo. Aika hyvä, paitsi että ei auta vielä tuon taivaallisen vertaa.

 

20171009_103828
Joo ei todellakaan ole pedit pedattuina täällä. Ja senpä seurauksena koirankarvatullot roikkuu pitkin lakanoita. *huoh*

 

20171009_104222
Olin hetken muualla. Koira oli sitä mieltä, että kiva kun olit.

 

Moikka! Mitäs kuuluu? Joko olette toipuneet edellisen postaukseni miljoonista kirjoitusvirheistä?? Minä ehkä en melkein ole *huokaus*. Olihan se kamalaa luettavaa, mutta minkäs teet: kännykkä ja räppäkäpälänäpyttely yhdistettynä heiluvaan junakyytiin… *erittäin raskas huokaus*.

Meillä on vihdoin alkanut tämä kotiarki täällä taas. Eilen illalla kotiuduin yhentoista maissa lopullisesti, kun olin vielä körötellyt yhden tyttären opiskelukaupunkiinsa koisimaan. En voi kyllä sanoa, etteikö seuraava reissu olisi näköpiirissä, mutta koitan aktiivisesti olla ajattelematta sitä just tänä nimenomaisena maanantaina, kun kaikki tuntuu niin kovin työläältä. Eikä ne (tekemättömät) kotihommat  edes ole sitä työlästä puolta tässä nyt, vaan kaikki se muu! Se , kun ihan kaikki ei menekään sulavoin tapaan sillä aikaa kun olen poissa ja kun se kaikki on vähän niinkuin setvitettävä ikäänkuin hetinyt. *uah* . Kuinka hienoa olisi, täydellisessä maailmassa, vaan astella ovesta pihalle työmatkalleen ja samalla tavalla vain palata takaisin. Ilman että ajatusten täytyy kokoajan olla kaikkien ihmisten kaikissa asioissa, kuormittaa muuten ihan kiitettävästi aivoja, voin kertoa! Työnteko on ihan iisiä verrattuna kaikkeen muuhun elämään hah. Se kyllä täytyy sanoa, että mun lapset on ihan parhaita! Ihan parhaita!!

20171006_101144

 

20171005_172556

20171003_162545

 

20171005_165544

20171005_161424_001

Tiedättehän, kuinka mielelläni en ruoki kenenkään marttyyriutta, enkä suurin surminkaan itse haluaisi siihen sortua, mutta kyllä vaan niin tekee välillä mieli vaan miettiä, miksi ihmeessä kaikki kaikki on aina minun vastuullani. Tiedän kyllä, ettei ole, mutta hitto vieköön kun tuntuu siltä! Äitinä sitä vaan saa jotenkin olla se joka jumankeuta miettii ihan jokaikisessä paikassa maailmassa niitä lapsiaan ja niiden asioita. Eikä ne asiat ole edes yleensä mitään hirvittävän suuria, vaan pikemminkin niitä on määrällisesti noin tsiljoona ja jossakin kiireisessä ja toisenlaisia voimia vaativassa hetkessä ne tuntuvat vähintäinkin mammutin kokoisilta. Tiedättekö tunteen?

No, kaikesta on selvitty ja tullaan selviämään jatkossakin se nyt on selvä, rakastan lapsiani ja teen aina kaikkeni heidän eteensä – kaikkeni – mutta joskus tekee hyvää vähän rätkyttää jotta pääsee asioissa eteenpäin ikäänkuin henkisesti itsekseen. Koko ikäni, ihan  lapsuudesta asti, olen ollut aina jollakin tavalla vastuussa vähintäänkin itsestäni, hyvin varhaisessa vaiheessa jo muistakin perheenjäsenistäni. Halusin tai en, niin se kaikki on jättänyt jälkensä minuun, sillä minun on ihan hirvittävän vaikea päästää aivojani vapaalle, ikäänkuin ajatella, että elämä kyllä kantaa, vaikka en aina olisikaan valppaana vahtimassa sen toteutumista. Minun on vaikea luottaa elämään, koska se on niin monta kertaa ollut kantamatta, että vähemmästäkin jopa maalla kasvanut blondi oppii, että varuillaan on oltava.

Ihmissuhteiden luomisessa se sitten onkin melkoinen ongelma, kun en vaan pysty ottamaan ihan joka aspektia elämästä niin rennosti kuin ehkä pitäisi ja hermoilen asioita jotka eivät ole vielä tietenkään edes tapahtuneet, mutta ovat kuitenkin vääjäämättä ihan aivan kohta tapahtumassa. Saatan myöskin olla (enkä vaan saata, vaan suoraan sanottuna olen joskus aika suuressakin määrin) ärsyyntynyt muiden ihmisten rennommasta asenteesta, koska sehän siis tarkoittaa, että minä olen aina se joka huolehtii heidänkin puolestaan. Joo kyllä, tiedän. Joskus se ei ole sitä miltä näyttää. Rentokin ihminen voi olla vastuullinen ja katsoa tilannetta sitten kun se eteen tulee, tai toisaalta osata olla rento ja rauhallinen vaikka pohtisikin jotakin huolehdittavaa asiaa samalla.

Jotenkin aivan helkkarin helpottavaa on kyllä kuulla, että minut otetaan tosissani, minua vaivanneesta asiasta kysytään ja sille annetaan ihan oikeasti aikaa. En osaa kyllin hyvin kiitollisuuttani osoittaa siitä kuinka merkittävää se onkaan, kun ajattelen tätä itseni pikkuhiljaista uudelleen rakentamista, myöskin tuohon toivottuun suuntaan.  Pala kurkussa olen kiitollinen hänestä.

20171006_134519
Kööpenhaminan lentokentän seinällä taidetta, joka kuvastaa välillä omaa menemistäni pitkin poikin kuin pieni tikku-ukkeli , haha. Eiks?

 

Taidan kuulostaa välillä kovinkin kryptiseltä, hahha käytän taas tuota hienoa uutta oppimaani sanaa huomasittehan kaikki nyt varmasti , mutta kun kaikki asiat eivät ole blogin asioita mielestäni, niin näillä on mentävä. Sanotaan nyt kuitenkin, että paljon on opittu elämästä ja tullaan varmaan oppimaan jatkossakin, paljon on saatu hyväksyntää ja rakkautta, mutta on myös tullut saatua sitä kylmää vettä niskaan niin, ettei enää tiedä itkisikö sitä vai nauraisiko, kun tuntuu kliseet käyvän toteen yksi toisensa jälkeen. Joskus tuntuu siltä, että mitä enemmän joku sanoo vaikka että oletpa sinä osaava ja pystyvä ihminen, niin sitä vähemmän sitä osaamista ja pystymistä sitten kuitenkaan tarvitaan – tai jotain muuta vastaavaa. Tai sitten se on vain tapa olla sanovinaan nätimmin , että nou tänks. Mistäs minä tiedän, kun tuntuu, että aito ja rehellinen suora puhe ei nykyään ole kovinkaan arvossa tai edes siis käytössä.

Luojan kiitos minua jäärää sitkeämpikin ihminen maailmasta löytyy, joka jaksaa sinnitellä elämässäni mukana, vaikka omasta mielestään varmaan tuntuukin, että ei ole kunnolla siihen vielä edes mukaan päässytkään. Mutta hang in there. Please.  Toisen ihmisen tarvitseminen ei vaan ole ollut minulle kovin helppo asia myöntää, sillä silloinhan sitä asettaa itsensä alttiiksi kaikelle sille mitä siitä voi seurata: jääkin yksin tai toisaalta huomaa, että onkin ihan ookoo olla vähän heikko välillä. Siinä sitä onkin kestämistä kummassa vaan vaihtoehdossa!

Mutta nyt kutsuu iltapäivän hommat , koululaisia kotiin ja perunakattila tulille. Ihanaa tavallista lapsiperheen elämää. Pysykööt muut asiat nyt hetken tämän talon seinien ulkopuolella, tartun niihin sitten myöhemmin.

20171004_164657
Kiinalaisia kanapalleroita Tanskan Brandesta. Tämän keon lisäksi tuli siis ämpärillinen riisiä ja saavi soosia. Oli kylliksi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s