Vaikka elämä on välillä kovaa, se voi olla silti hyvää

 

20171104_120558.jpg

Mietin pitkään mitä nyt taas kirjoittaisin, tai siis pikemminkin miten. Niin paljon haluaisin sanoa, teistä jokaiselle. Erityisesti teille jotka käytte elämässä vaikeita hetkiä läpi juuri nyt.

Isot asiat, pienet asiat. Kaikki varmaan tietää tunteen, kun asioita alkaa vyörymään niin ettei loppua tahdo näkyä. Se saattaa olla se kodinkoneiden joukkohajoaminen, yhä uudelleen alusta alkava tautikierre perheen pikkuväestössä, tai joku muu erilaisten pienten hankalien asioiden jono, jossa seuraava jo odottaa tuloaan edellisenkin vielä ollessa näkyvissä – ja koettavissa. Tai sitten niitä vielä isompia: työnhakua ilman (positiivista) tulosta, opiskelujen pähkäilyjä, nenän edessä kiinni pamahtelevia ihmissuhdeovia, taloudellisesti tervassa tarpomista. Näitähän riittää.

Tiedän miltä se tuntuu, kun asiat tulee iholle, naamalle, kaivautuu sinne nahan allekin, syvälle aivoihin, ajatuksiin, uniin, jokaiseen tunnetilaan mukaan. Unesta tulee väkisinkin vähintäänkin väsyttävää, rentoutumiset vaatii aina jotakin aisteja turruttavaa toimintaa: musiikkia isolle kovalle korvakuulokkeisiin, äärimmäisyyksiin menevää fyysistä rasitusta, joskus jopa epäterveitä harrasteita  – kuten nälkää. Tai ahmimista.

Tänäänkin söin kokonaisen pötkön appelsiinipipareita pakkauksestaan, koska tunsin sietämätöntä hermostuneisuutta, epävarmuutta, kipuakin, – monenlaisista asioista. Keskeneräiset asiat stressaavat, asioiden mutkistuminen stressaa, sieltä ja täältä ja tuolta tuleva pettymys muihin ihmisiin vasta stressaakin. Isoin ongelma stressinhallintakyvyssäni lienee se, että ennen olen pystynyt keskittymään siihen konkreettiseen mikä elämässä on pysyvää  – fyysinen sijainti, elinympäristö, rutiinit milloin mistäkin viikonpäivästä tai sesongista riippuen.

Entä kun mitään niitä ei enää ikään kuin ole? Entä kun tuntuu, että koko elämä on epävarmaa, tulevaisuus on epävarmaa, jopa fyysinen olemisesi joillakin leveysasteilla on jollakin tapaa epävarmaa. Mihin sitä sitten turvautuu?

Toki minulla on aina läheiseni, lapseni, perheeni, ystäväni – nämä kaikki, ihanat ihmiseni. Minulla on menneisyyteni ja minulla on tulevaisuuteni. Minulla on elämänkumppanini, tämä mies joka (jostain hassusta syystä) haluaa olla minun kanssani tästä ikuisuuteen. Minulla on työni, minulla on samat omat kiinnostuksen kohteeni, minulla on kaikki tunteeni tietävä musiikkini, minulla on tuo ihanaa kaikenlaisuutta pulppuava kirjallisuuteni. Mutta missä tämä kaikki minulla on? 

Se tosiasia, että elämäni rakentuu , – asettuu, juurtuu, sijoittuu, keskittyy -, kahdelle mantereelle jatkossa, on kaikessa ihanassa ja positiivisessa inspiroivuudessaan myös kaikin tavoin sinne syvään päähän hyppäämistä. Oikeastaan kaikki mikä huolestuttaa, on ihan käytännön asiaa. Miten kaikki sijoittuu minnekin, onko joku aina siellä missä itse et olet, miten tämä ja tuo tapahtuu vieraassa ympäristössä  – kaikkea tällaista siihen huoleeni liittyy. Tyypilliseen tapaan kaikki tympeäkin alkaa tuntumaan nostalgisen ihanalta, kun tiedät että luovut siitä joksikin aikaa. Lokakuun loskainen lumisade, kuinka ihanaa että sain sen kokea! Häikäistyä siitä kaiken valaisevasta valkoisesta  väristä ikkunoiden takana, kylmäkostean talvi-ilman tuoksun nenässäni, hytisyttämässä ihoani, punaposkisina innoissaan siellä lumiukkoja pyörittävät lapset siinä niin, ihan lähelläni.

Nämä huolet, ajatukset, ovat varmasti hyvin tuttuja jossakin muodossa ihan jokaiselle vanhemmalle. Jokaiselle jonka elämässä tapahtuu muutoksia mihin vaan suuntaan, jokaiselle joka jollakin tapaa muuttaa itse niitä rutiineitaan, joihin on saattanut jopa vuosikymmeniä itsensä totuttaa.

Ja muutoshan ei tarkoita automaattisesti mitään huonoa. Se , että joku asia mietityttää ei tietenkään johda päätelmään, että asiat olisivat menossa huonompaan, tai että asiat edes olisivat huonosti nyt. Se vaan tarkoittaa, että asiat muuttuvat ja minä olen aina reagoinut kaikenlaisiin muutoksiin pähkäilemällä niitä melkoisen kauan, jotta voin sitten niiden kanssa rauhassa elämässäni elää. Niin nytkin. 

Uskalias minä olen aina ollut. Päättäväinen. Varma siitä mitä haluan, kun jotain haluan. Tarpeeksi elänyt kuitenkin, jotta suunnitelmien muutos ei tule koskaan kaatamaan minua kokonaan, vaikka hetkellisesti ehkä saattaakin polvet vähän notkahdella joskus. Utelias. Elämännälkäinen. Hyvään uskova. Maailmaa rakastava.

Niin nytkin. Olen varma siitä mitä teen. Silti en tiedä mitä se kirjaimellisesti pitää sisällään, ihan kokonaan. Kukapa meistä tietääkään tulevaa ihan kaikkinensa etukäteen!  Uusi ja tuntematon jännittää, kutkuttaa, pitää hereillä, laittaa hymyilemään.

Tämä kaikki, elämä tässä ja nyt, laittaa siis todellakin hymyilemään silloinkin kun syytä ei näytä olevan, – ja rypistämään niitä monituisia otsaryppyjä silloinkin kun syytä siihenkään ei näy eikä kuulu mailla halmeilla. Tunteiden vuoristorata on varmasti jokaiselle rakastuneelle , elämänmuutoksessa hyrräävälle, hyvin tuttua!

Mutta kuten sanottua: vaikka elämä olisikin välillä kovaa ja koettelevaa, se voi silti olla oikein hyvää samaan aikaan. Ja onkin! Täyttä, hauskaa, uteliasta, toiveikasta, huolehtivaa,  lämmintä, vilkasta,  rakasta elämää. Toivon että jokainen kovissa aalloissa kauhova jatkaisi itseensä uskomista, positiiviseen uskomista, parempaan uskomista, ihmisiin uskomista, rakkauteen uskomista.

Sillä mikä tässä maailmassa, meidän elämässämme, oikeasti on sitä tärkeämpää. Ei se ole se tiettyyn keski-ikäiseen perheenäidin muottiin väkisin meneminen halusi tai ei, jos siltä ei tunnu. Ei tarvitse unelmoida trendisisustuksista tai etelänmatkoista talvilomalle, jos ei siltä tunnu. Ei tarvitse käydä perjantaisin citymarketissa ostoksilla ja kiivetä lauantaisin saunan lauteille, jos ei siltä tunnu. Ei tarvitse olla tyytymätön palkkaansa vaikka yleinen mielipide sitä tuntuisikin vaativan. Ei tarvitse kysyä muiden lupaa siihen minkälaiselta on soveliasta näyttää,  kuinka remakasti saa nauraa kun nauratta, kenestä ihmisestä saa tykätä siten kaikkein eniten.

Elämä on tuonut minun eteeni paljon hyvää, paljon, mutta myös hyvin paljon vastoinkäymisiä joista monikaan ei tiedä juurikaan mitään eikä tule koskaan tietämäänkään, mutta periksi minä en ole tullut tähän maailmaan antamaan. Ei minun edes tarvitse harkita sitä. Minulla on niin paljon, minulla on kaikki – ja se kaikki on sellaista jota ei konkreettisesti kukaan koskaan pysty minulta pois ottamaan. Sille sydämeen talletetulle omaisuudelle annan kaiken arvon, sitä kuljetan mukanani ja se on minun onneni.

Uskaltakaa tekin elää. Pienesti tai suuresti, jännästi tai varmistellen, kunhan elätte sitä teidän näköistänne elämää. 20171102_085938.jpg

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s