Mitä sitä tulikaan tehtyä! – I may have created a monster (lol)

Kaikkien (itseni mukaan lukien) yllätykseksi olen päättänyt, että on aika herätellä tämä blogi ikuisuuksien horroksesta ja alkaa kirjoittamaan taas kuten silloin ennenkin: astetta henkilökohtaisemmalla tasolla. Elämä tilanteineen on mennyt sen verran eteenpäin tässä, että luulen ajan olevan siihen juuri sopiva. Tai sitten olen totaalisen väärässä ja kaikki menee päin helsvattia, mutta otetaan nyt sekin riski sitten, kun ollaan tälle riskien tielle lähdetty.

20171109_124125

Itseasiassa hauduttelin tätä jo päässäni pitkän hetken, kunnes luin Umpun ja Olgan tekstit parisuhteen riidoista (molemmilla vielä just isänpäivän kiekkailla, että siinä olis jollekin analyytikolle aineistoa mun mielestä.. *vinkvink*) ja ajattelin että kerronpa sitten mitä täällä meillä on tapahtunut.

Tässä minun parisuhteessanihan on kaksi ihmistä erilaisista kulttuureista, lisättynä vielä tietenkin molempien omalla henkilökohtaisella persoonallisuuspanoksella. Joka, sanottakoon ihan reilusti nyt tässä, saattaa olla melkoisen haastavaa ja jopa haastavampaa allekirjoittaneen ollessa toinen näistä osapuolista, kuin että olis vaan joku itte tyyneys täällä. Välillä olen kuullut mietintöjä tänne minun suuntaani, että ihan ei aina voi olla hetkäteen varma, onko kyseessä joku suomalaisuuden symboli vai ihan vaan mun oma ittepäisyyteni. Sanoin, että jos yhtään itteeni tunnen, niin veikkaisin tuota jälkimmäistä.

Screenshot_20171113-175435.png

Ja nämä meidän kulttuurit. Enhän minä edes ennen tiennyt, että on olemassa joku päältäpaistava suomalaisuuden kulttuuri, joka olisi muka niin näkyvä kuin ne yleensä omiin silmiin kovin pistävät omituisuudet joissakin itselle vieraammissa elämänmenossa. Mutta niin vaan on. Kuulkaa. On. Ollaan me suomalaiset semmosia jääräniskoja jurputtajia, että ei sitä pysty edes voissa paistamalla peittämään. Toinen on taas Amerikan ”the land of hope and glory” – asenteen keskellä asuva , tosin eurooppalaisine vaikutteineen kuitenkin (onko sillä sitten merkitystä – kyllä sillä taitaa olla…) . Äkkiseltään ajateltuna ei mitään suurempia kulttuurieroja näiden maidemme välillä edes ole, eikä kai olekaan, mutta kyllä silti jotain. Niitä asenne-eroja. 

20171113_161615.jpg

Suomalaiset nyt on aina niin pessimistisiä, että all-good-everything – ihminen saattaapi luulla asioiden olevan kovinkin huonosti, jos täkäläisten naamoista alkaa menestystä mittaamaan. Kuulemma hyvin käsittämätöntä, että ollaan tyytymättömiä esimerkiksi maamme tilanteeseen yleisesti, vaikka tämä on yksiä maailman vakaimpia maita kaiken kaikkiaan. On! Mutta kyllähän me suomalaiset tiedetään miksi me ei kuljeta henkselit paukkuen siitäkään huolimatta, sillä ainahan vois olla vielä paremmin! Nih!

Ja kuten kaikissa parisuhteissa (sanoisin, että normaaleissa, olkoon kuka vaan sitten mitä muuta mieltä tahansa) niin meilläkin on osattu kyllä kaivella niitä toisen rajoja sieltä vaaleanpunaisen rakkaudenpölyn alta ja hienolla kielellä sanottuna tutustuttu toisiimme siis vieläkin paremmin. Siinä elämän kuuluisassa arjessa. Suomeksi sanottuna siis riidelty. Mutta voihan sen saman asian sanoa vaikka niinkin, että ollaan oltu eri mieltä asioista. Tuotu mielipiteitämme esiin vahvasti ja tunteella. Kalisteltu miekkojamme. Ollaan väärinymmärretty ja väärinperusteltu ja sitten jonkinmoisen vääntämisen jälkeen nähty se toisenkin pointti siinä oikeassa valossa.

Ei ole kuulkaa mikään maailman helpoin kakku, kun toisen tokaisu saattaa kuulostaa maailmanlopulta, kun mikään ei ole hyvin ja kuitenkaan ikinä hyväksi muutukaan, ja sitten toisaalta toisen kaikki on okei ja vaikka ei olisikaan, niin sekin on okei –jutut saattaa kuulostaa kovin pintapuoliselta höpöttelyltä ilman minkäänlaista laskeutumista sinne vaadittavan matalalle masennuksen ja ketutuksen asteelle, joka ikään kuin vasta todistaisi sen, että asian mahdottomuus ja vakavuus on ymmärretty ja siihen myös suhtaudutaan sillä samalla pessimismillä kuin asian alkuperäinen esittäjäkin.

Kyllä, kaikki ainekset kaiken poikkiteloin menemiselle olisi hyvinkin siinä pöydällä, mutta koska joku syyhän ihmiset on yhteen vienytkin, niin ne samat syyt sitten auttavat näissä tämän kaltaisissa tilanteissa selvittämään kaiken parhain päin. Ja minähän sitten. Suomalaisena, riuskana naisena ja muutenkin sellaisena kansankynttilä-henkisenä luonteena otin asiakseni tarttua heti tähän ainaiseen positiivisuuden ilmaisuun.  Että jos asiat ei olekaan oikeasti ”very well” niin ihan turha alkaa ihmetteleen jos ei kukaan kyselekään perään, jos suomalaisen kysymykseen olet mennyt niin vastaamaan. Parempi kuule sanoa heti mikä riivaa, niin siihen saattaapi saada myötätuntoa ja ratkaisunavaimia ja mitä näitä muita nyt on, sympatian lohduttavia hippusia. 

Ja kyllä vain, hän on oppinut. Eli nyt jokainen, joka joskus on miettinyt, ettei miehet ikinä voi oppia yhtäkään mitään uutta sen jälkeen kun ovat aikuiselle iälle ehtineet – nyt on aika vapista. Kyllä vain oppivat. Hyvin. Nopeasti. Taitavasti. Siinähän sitten onkin ihmettelemistä, että tätähän minä halusin, mutta mitäs nyt kun minulla on se!

Sillä edessäni sen entisen ainaisen ”I`m fine – Mulle kuuluu hyvää” – positiivisuuden lähettilään sijaan onkin ihminen joka osaakin kertoa tarkasti ne huolettavat asiat, mutta omaa silti ihailtavan terveen itsetunnon ja loputtoman luoton siihen, kuinka mikä vaan asia aina järjestyy. Siinä on sellainen liuta ominaisuuksia, että eihän sellaisen kanssa pääse edes aloittamaan mitään kinaa. Toinen on oikeassa ennen kuin ehdin edes sanoa sitä kissaa. I have created a monster. Hah. Mutta siis hyvällä tavalla. Tiedätte kyllä.

Joku saattaa miettiä joskus ihan tosissaankin,  tuleeko se arki muka oikeasti vastaan myös silloin, kun välissä on valtameri ja melkein kymmenen tuntia aikaeroa. Voi kyllä. Tulee. Se vaan tulee. 

Kun yhteyttä pitää suurin piirtein niin paljon, että väittäisin ettei monet tee sitä edes vaikka asuisivat toistensa naapureina vaikka, niin väkisinkin kaikki mahdollinen omasta arjesta ja itsestä paljastuu sille toiselle. Toisaalta, terveessä suhteessa, kun siitä alun hienostelusta on päästy yli, niin ei ole mitään syytä olla olemattakaan oma itsensä sen toisen edessä. Kuka muka haluaa tulla hyväksytyksi jonakin muuna kuin mitä todellisuudessa on?  Arki ja aitous on niitä perusjuttuja kyllä ihan jokaisessa parisuhteessa, tai missä vaan ihmissuhteessa, eikä vain näissä vähän haastavammin rakennetuissa. Arkeahan sitä kuitenkin eletään enimmäkseen, kuka vaan nyt juhlatuulella osaa olla ihastuttava ja rakastettava. Arki on myös se joka määrittää meitä , miten me olemme siinä arjessamme, minkälaisesti reagoimme, mitkä asiat meille on toisia tärkeämpiä.

Esimerkiksi. Puhelun taustalta kuuluu lasten kinastelua (ehkä kerran muistat vastata siihen kauniisti kasvattaen, eikä sillä normaalilla ”mikä teidän aivoihin on mennyt itte pärkkeleskö kenties kun ei täällä omia ajatuksiaan kuule vaikka ne kaiuttimesta laitettaisiin täysille  ja seisoisin sinä vieressä”, kunnes jonakin päivänä vaan olet oma itsesi ja toivot parasta) , tai koirien haukuntaa (joihin et edes reagoi enää vaikka toiselle se merkitsee suurin piirtein hätänumeroon soittamista, koska miksi ne muuten muka haukkuisivat), päätä särkee (ja ajatus ei meinaa kulkea sillä omallakaan kielellä saati käännettynä johonkin toiseen muotoon), kiire ottaa pattiin (millään ei ehtisi jutella mutta sydän huutaa ikävää ja kädet puristaa puhelinta koska mitään muuta ei haluakaan kuin jutella juuri nyt!) ja yhtäkkiä vaan huomaat, että olette eläneet näitä hetkiä niin monta kertaa jo yhdessä, että tiedät itse jokaisen kolahduksen ja rapinan merkityksen toisen huushollista, huokauksien eri sävyt ja miten mikäkin tilanne hoituu tämän ihmisen toimesta. Siinä on ne hetket, jolloin sitä joko miettii onko tämä nyt minun juttuni lainkaan, – tai sitten menee täysillä eteenpäin kuten myö täällä, kaiken ollessa hyvin luonnollista, siinä vaaleanpunaisuuden toisellakin puolella.  Ja kuinka ihanaa se onkaan. Kun sitä vaan tietää kun sen tietää. You just know when you know. 

Paljon puhutaan parisuhteen alkuvaiheen leijailuvaiheesta, siitä missä kaikki nyt vaan on niin ihanaa  – ja onhan se !! – ja kuinka jotkut jopa jäävät juuri tuohon tunteeseen jollakin tapaa koukkuunkin ja haluavat elämältä ja suhteiltaan ehkä vain ja ainoastaan sitä. Kyllähän se onkin ainutlaatuista, kun sitä ikään kuin elää sellaisessa kahden ihmisen hypessä, missä jokainen lause sisältää hyväksyntää ja lisäihastumista ja sitä elää siitä kaikesta niin että melkein unohtaa syödä ja nukkua. Mutta niin paljon kuin senkin kokemista arvostan, niin kyllä minä niin vaan tykkään tästä vakiintuneemmastakin vaiheesta. Kun on sellainen mukavan turvallinen olo, toisen olemassaolo ja osallisuus omaan elämään on osa jokaista ajatusta ja yhteistä tulevaisuutta pykätään pystyyn varmoina siitä, että näin tämän kuuluukin mennä. Aika mahtavaa aikaa. Arvostan tätä , ihan joka ikistä hetkeä tästä.  Suoraan sanottuna uuteen ihmiseen tutustuminen pelotti aika perhanasti, vaikka samalla en sitä millään muotoa halunnut olla tekemättäkään. Mutta kun sitä on neljäkymmentäviisi, niin kaikki ei lähde ihan niin sanotusti lonkalta. Pitää olla sitä uskallusta. Riskinottoa. Tahtoa!

Sillä – eihän me elämästä koskaan tiedetä kukaan, suunnitella voidaan ja kotiin majoittua kököttämään, mutta silti kaikki voi muuttua yhdestä salamanaiskusta tai jostakin muusta yhtä dramaattisesta. Että kaikki ne ”hyvää” tarkoittavat ihmiset (heippa vaan teille!) varoitteluineen voivat hengitellä paperipussiin ihan rauhassa, realiteetit on tiedossa tässä päässä. Niin kuin kaikilla meillä? Onhan?  Sillä silti. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan. En suostu kulkemaan kynttiläni vakan alla. En suostu onneani piirun vertaa kätkemään. En häpeä yhtään sanoa, olla ja tuntea tätä mitä juuri nyt tunnen. Koska jos elämässä alakulon aika tulee, niin murjotetaan sitä sitten, nyt on aika olla onnellinen. Rakastunut. Toiveikas. Rakastettu. Tämä on minun elämäni. Meillä kun jokaisella on omamme..

Ja kaikkien blogin lukijoiden riemuksi  Hän on lupautunut myös kirjoittamaan omia ajatuksiaan tänne blogiin, kunhan kiireiltään ehtii. Että pääsette ihan itse tsekkaamaan mikäs hän oikein on miehiään.

Olkaahan kiltisti ja pysykäähän kuulolla… *muisk*

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s