Pokasta ja piparista

20180322_150921

Laitoin tuossa blogin Facebookiin kuvan *öh* takapuolestani, jossa näkyy koko ruudun leveyden täyttävien kankkujen lisäksi housujen pesulappu ikään kuin päälipuolella – vaikka eihän se siis sitä ole, vaan housunmokomat oli tietenkin nurinpäin mun päälläni. Itseäni tuo naurettava seikka nauratti ihan hirvittävästi, olinhan kerinnyt käymään jo ties missä siten koristautuneena, joten häpeän laajenemisesta ei ollut enää mitään pelkoa, vaan ajattelin suoda muillekin pienet naurut ja ehkä jollekin jotakin vertaistukeakin, jos sattuu samanmoisesti vaikka käymään. Elämän ottaminen liian vakavasti ei ole koskaan ollut mun juttuni , eikä ole sitä yhäkään. Jotenkin kuvittelin, että suuri yleisö olisi jo kaiken tämän mediatulvan keskellä niin turtunut kaikkeen, ettei yksi pesulappuinen persus sitä pahemmin järkäytä.  Silti sain hämmästyä sangen suuresti, kun sain lukuisia viestejä siitä kuinka mä olen niin rohkea ja kehtaan vaikka mitä. No, ensinnäkin, minuna eläminen on jo melkoista kehtaamista, kun aina pruukaa sattumaan ja tapahtumaan, siihen vielä lisäksi se, että olen jo neljäkymmentäviisi ja omasta mielestäni ainakin siinä iässä ettei paljon haettoo enää mitkään pesulaput. Jos mä olen seissyt jalka roskiksessa satamaterminaalissa, kun arvovaltainen delegaatio Suomen hallituksesta kävelee tervehtien ohi, niin aika paljon saa sattua että enempää ehkä nolostelisin. Ja silloinkin taisin kyllä kaikista eniten tuskailla naurunpidättelykykyni kanssa, siinä kun en ole kovinkaan hyvä, mitä ainakin näihin mun omiin mokiin tulee. (Ja jos kiinnostaa mitä tapahtui, kuinka jonkun jalka voi olla jumissa roskiksessa, niin asiaan on hyvin yksinkertainen selitys tietenkin: söin purkkaa niin että leukapielet paukkui. Sitten kun makuelämys alkoi mennä ummehtuneen kengännauhan pureskelemisen puolelle, niin siistinä tyttönä halusin tietenkin laittaa sen purkkatilsan roskikseen enkä suinkaan liipasta sitä minne sattuu. No kaikki roskikset oli kuitenkin sellaista läppä-kansi-mallia, joissa pitää painaa sitä kantta jotta saa jotakin sinne pönttöön pudotettua. Ja se kansi oli ties minkä paskon peitossa hyi olkoon voin kertoa… Ja millään purkallahan et mitenkään sitä saa siitä painettua, paljasta kättä en todellakaan aikonut käyttää myöskään, vaan painaa survaisin jalalla vähän apua sinne, kätevänä emäntänä katsokaas. Harmi vaan, että kenkä jumitti muutaman hetken liian kauan sen kannen kanssa juuri sillä hetkellä kun aiemmin mainittu porukka purjehti siitä ohi, muutenhan koko operaatio olisikin ollut pelkkä suksee. )

20180322_103410

Sitten ihan toiseen asiaan, vaikka kyllä tähänkin kai jotain uskaltamista liittyy, jos haluaa niin ajatella. Nimittäin painonpudotusasiaan.

Muutama vuosi sitten , kun neljäkymmentä oli tullut täyteen ja mitä lie tapahtunutkaan biologisessa systeemissäni näin naisena, niin huomasin etten ollutkaan enää niin vaan sinut itseni kanssa. Tunsin itseni turvonneeksi ja olo oli epämukava omissa nahoissani. Siis tiedättekö – ilman peiliäkin olo oli tukala ja ikävä. Mieliala vasta ikävä ja tukala olikin. Inhotti ja laiskotti. Ja se vasta laiskotti ja inhotti lisää.  Aikani ryvettyäni siinä surkeudessani repäisin ja aloitin yhden näitä kuuluisia superdieettejä, en suinkaan mitään pussijauhekidutuslaihdutusihmerohtovalmiste – dieettiä, vaan näitä joissa annetaan selkeät ruokaohjeet (ja syödään RUOKAA) ja videoita myöten opastetut jumppaohjeet. Ihan hirvittävän kätevää tällaiselle lakia ja järjestystä arvostavalle ihmiselle. Joku kertoo että näitä kun seuraat niin hyvä tulee ja siinähän seurasin ja hyvä tuli. Ihan järjettömän yksinkertaista! Toki se vaati täpäkkyyttä kaupassakäynteihin, ettei vaan käynyt niin ettei kotona ollut vellikellonlyömällä mitään syötävää ja toisaalta kun huushollissa kuitenkin vilisteli muutakin väkeä joita piti ruokkia, niin olihan se melkoista sumplimista että kaiken sai käytännössä sujumaan. Mutta itselleni ainakin käy vähän joka asian kanssa niin, että kun jostakin tulee rutiini, niin se sujuu vaikka silmät kiinni ja aika äkkiä siinä ohjeiden seuraamisessakin kävi niin.

Valitettavasti psoriasikseni puhkesi siihen syssyyn ja koska olin suoraan sanottuna päänahka ja osin iho muualtakin ihan verillä (ja mieliala vasta verillä olikin), niin keskittymiseni menetettyjen kilojen poissa pysymiseen ei oikein ollut tärkeysjärjestyksessä edes kymmenen ensimmäisen joukossa.

Mielialan mentyä matalaksi kilot puolestaan karttuivat hyvinkin iloisesti ja pian olin taas samassa – tai jopa pahemmassa – pisteessä kuin ennen hyvän rykäisyni alkua.

Siinä olikin sitten oikeastaan ihan koko naisen mietittävä elämänsä alusta alkaen uusiksi. Ei ollut nopea eikä helppo prosessi, mutta tulipahan tehtyä. Ja edelleen ollaan sillä tiellä.

Niin paljon ja niin joka puolella kun toitotetaan, että itsensä hyväksyminen on alku ja juuri kaikkeen. Mutta miten ihmeessä saat itsesi hyväksyttyä, jos kokoajan takaraivossa paukuttaa muttakun muttakun. Hyväksymisessä kun ei ole mitään puolitietä tai kunhan päällisin puolin tässä sanon itselleni aamuisin, että ootpas sää sirpakan näköinen tänään, mee ja valloita maailma. Aivoparat tietää tarkoitatko sitä todella. Kiloparat ne vasta tietääkin.

Siispä todella pitkän ajatusprosessin tuloksena aloin oikeasti olemaan välittämättä yhtään mitään mitä satuin painamaan. Lakkasin käymästä vaa`alla. Ostin sopivia vaatteita kokolapuista välittämättä, kunhan ne oli mukavia päällä. Heitin kuusi Ikean kassillista vaatteitani pois vaatekaappia täyttämästä, osa oli pieniä (näihin mahdun ihankohta – vaatteita), osa muuten vaan sellaisia joissa en viihtynyt enkä koskaan pitänyt. Aloin ostamaan perjantaisin lapsien karkkipäivänä itsellenikin ihan mitä lystäsin, jos sattui mieli tekemään. Söin tavallista ruokaa, paistoin lättyjä voissa ja laitoin vielä hillot ja kermavaahdotkin päälle.

Koitin myös liikkua aina kun pystyin, joskus se oli viikon jokaisena päivänä, joskus ei kunnolla kertaakaan kahteen viikkoon. En laskenut kilometrejä enkä sarjoja. Laitoin musiikin pauhaamaan ja nostelin rautaa jos huvitti, istuin sohvalla piparipaketin kanssa jos huvitti. Joskus molempiakin.

20180322_212424

20180322_153809

Kuuntelin itseäni. Olinko väsynyt. Olinko unisen väsynyt vai nyt-lähtee-taju-en- pysty-en -kykene – väsynyt. Jälkimmäiseen auttoi aina ruokavalion keventäminen. Siis ihan hetkellisestikin! Aamulla niin iso pinkka riisikakkuja (koska tykkään niistä oikeasti), kourallinen kirsikkatomaatteja, ehkä vähän kalkkunaleikettä, kahvia ja appelsiinimehua. Lounasta ja iltaruokaa ihan normaalisti, mutta ei mitään mähkimällä ahmittua. Vähensin myös varsinaisen leivän syöntiä (mutta söin jyvänäkkäriä jos mieli teki joten millään gluteenittomalla en todellakaan ollut) ja lisäsin sitä paljon puhutun veden juontia ihan tieten. Muutaman päivän kun ruokki itseään näin, niin energiat pyyhälsi takaisin paikalle ja sitä jaksoi taas liikkuakin enemmän ja näin ollen tuli kulutettuakin enemmän. Siinä oikeastaan se main point mitä olen noudattanut siitä lähtien. Kiloja lähti viitisentoista aika nopeaan tahtiin (loppujen lopuksi, kun niihin ei edes kiinnittänyt huomiota niin yhtäkkiä vaan huomasi että kalsarit tippuu päältä ilman henkseleitä) ja kaikki on myös pysynyt poissa siitä lähtien. Toki kun on _nainen_ ja _tässä iässä_ niin välillä sitä huomaa että jonkun vaatteen löystyminen tarkoittaakin että muhkurat vaan vaihtaa paikkaa, eikä aina välttämättä sinne minne itse ne sijoittaisit, mutta yleisesti ottaen olen ihan sinut itseni kanssa tällä hetkellä. Kylkirullat tai leukakerrokset ei ole lainkaan arvoasteikossani siellä päällimmäisenä, jos aikaa olisi rajattomasti ihmisen käytettävissä, niin voisin hyvinkin keskittyä oikeansuuntaisten vatsalihasten tiukentamiseen (tai siis, öh, edes löytämiseen) mutta koska elämällä on niin paljon kaikkea tärkeämpää tarjottavaa ja niin vähän aikaa niin mieluummin menen otsa edellä kohti niitä muita seikkailuja ja annan makkaroiden kulkea siinä mukavasti mukana.

20180323_093156

Jos ajattelee esimerkiksi tätä talvea, tätä pitkää pimeää talvea joka tässä on meillä kaikilla takana, niin melkeinpä ilman mitään järjestettyä liikuntaa sain kaiken pysymään kuosissa niin kuin silloinkin, kun juoksin monta kertaa viikossa pitkin kyläteitä. Olen tuon talven aikana työmatkaillutkin todella paljon ja toisin kuin jotkut muut tehokkaat, yhdenkään hotellin kuntosalia en ole käyttänyt, enkä ole jättänyt aamiaispekoneita suinkaan ottamatta, vaan olen todellakin nauttinut siitä, että joku muu on ne minulle paistanut ja tarjolle tuonut.  Sen sijaan olen koittanut kaikin tavoin kävellä mahdollisimman paljon aina kun se vaan on ollut mahdollista, liukuportaiden sijaan rappuset rytinällä ylös tai alas, lähteä liikkeelle sen verran aiemmin, että kävelen vasta sitä seuraavalle pysäkille enkä sille oven pielessä odottavalle ja tietenkin juoda runsaasti vettä pitkänkin työpäivän aikana ja panostaa hedelmiin energiantuojina. Mainittakoon tässä eritoten ananas ja kaikenlaiset melonit; makeita, raikkaita ja terveellisiä.

Siinähän se sitten onkin suurinpiirtein pakettiin laitettuna, tämä meikäläisen meininki, sitä on minulta (anteeksi, jo ajat sitten) kysytty ja toivon että tämä edes vähän vastasi siihen mitä haluttiinkin tietää. Valitettavasti se klisee on niin totta, että mihinkään pysyvään ei ole mitään nopeaa pikaratkaisua, jos sitä elämänasennettaan muuttaa niin se tarkoittaa todellakin että alettuaan sille ei ole mitään kestoa tai loppua, se on vaan sitä elämistä ja itsensä kuuntelemista.

Joskus se on myös toisten ihmisten kuuntelemista! Kysymykseen “mitä söit tänään” vastasinpa minä kerran, että “no koitin ottaa vähän kevyemmin koska…” – niin vastaus tuli vähän liiankin nopeaan : “Olet lihonut. Sen näkee kasvoista.”. Vanha minä veti heti otsan kutturalle ja nosti nenän vähän pystympään. Mikäs mikäs. Kukas kukas. Toiselle noin sanotaan! Sitten kun asiasta “hieman” (kyllä, ääni väpättäen, kyllä, itsetunto hetkellisesti murentuen ja tuulen mukana kauas lentäen) keskusteltiin, niin tajusin että miksi minulle otti muka tosiasia niin koville, tokihan minä tiesin että turvotukset näkyy minulla juurikin naamassa ja sen ääneen sanomatta jättäminen ei tosiasiaa todellakaan muuta. Ja että se tosiasia ei mitenkään määrittänyt minua! Kelpaamiseni ja mukavuuteni ei ollut siitä kiinni ja minun täytyi vaan tajuta se. 

Tajusinkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ulkonäköön kohdistuvat sanat ei loukkaa minua (kun niitä ei ole loukkaukseksi tarkoitettu) vaan osaan suhtautua siihen hyvin neutraalisti, kuten yönaikana ovelasti leukapieleen ilmestyneeseen näppylään. Se nyt on siinä ja sen kans on mentävä!

Perjantaitoivotukset kaikille, aurinkoa ja keväisiä tuulia lumenkin keskelle.

20180322_144642

P.s. Mitäs tykkäätte tästä uudesta kukkalookista blogissa? Vanha jääräkin haluaa välillä uudistua, vaikka olenkin hieman sitä koulukuntaa, että kun on jonkun kerran löytänyt, niin mitäpä sitä vaihtamaan. Mutta joskus se vaan tekee terää , josko koko keveys tarttuisi itse kirjoituksiinkin – ja kirjoittajan mieleen….

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s