Olen äiti myös silloin kun lapset eivät ole luonani

 

20180505_173311
Kahvihetki ulkona, elämän pieniä iloja

 

Nykypäivinä vuoro(viikko)vanhemmuus taitaa olla yhä lisääntyvä suuntaus lastenhoidossa sen jälkeen kun vanhempien tiet ovat lähteneet maantieteellisesti eri suuntiin –  ja sitä mukaa myös sanastoon tulleet muutamat uudet ilmaisut, kuten ”lapsivapaa” tai ”lapsiviikko”. Näillä yleisesti taidetaan siis tarkoittaa sitä milloin lapset konkreettisesti ovat ilmaisua käyttävän vanhempansa luona – tai eivät ole. Selkeää ja informatiivista, kun asiaa ajattelee ihan pelkästään tiedonjaolliselta kannalta.

Mutta auta armias kun joku kyseisessä tilanteessa oleva menee käyttämään jotakin noista väärässä paikassa. Väärään äänensävyyn. Väärällä ilmeellä! Silloin lapsivapaa kuulostaa samalta kuin olisi joku hirviöäiti (tai -isä) kyseessä , joka odottaa kärsimättömänä hiekkalaatikonreunalla ruopien koska siitäkin piinasta pääsee ja voi alkaa elämään ”sitä normaalia elämää”. Njooh. Myönnän, että itsellenikin se sana on särähdellyt korvaani niin, että vähintään hammasta on vihlonut sen seuraksena, jos ei jopa hermoakin.

20180505_173336

Silti, ymmärrän kyllä aivan täysin sen , kun vaan menen oman (muka!) ”jalomman” ihmisluonteeni ulkopuolelle ja mietin näiden ihmisten elämäntilannetta. Jos kerran on olemassa esimerkiksi juuri viikko ilman lapsia, niin sitähän se on, eikä se muuksi muutu vaikka kuinka sitä yrittäisi muulla tavalla ilmaista. Itkun ja potkun ja rääkymisen kera asia pysyy silti ihan samana. Ihmiset eivät vaan meinaa erottaa toisistaan sitä faktaa, että heitä todellisuudessa ärsyttää se että joku vuoroviikkovanhempi riemuitsee ja ilakoi tai jollain muulla paheksuttavalla tavalla osoittaa odottavansa aikaa jolloin lapset ovat sen toisen vanhemman luona. Eihän se nyt käy päinsä. Eihän kukaan ns. ydinperheessä eläväkään saa odottaa vaikka firman pikkujoulua tai treffi-iltaa sen oman puolisonsa kanssa. Ei. Sitä pitää itkeä mieluusti jo viikkoja ennen ja varsinkin kertoa kaikille vastaantulijoille, että mullon tossa toi teatteri illalla mutta en kyllä yhtään haluaisi mennä, enkä kyllä aio nauttia pätkääkään siis ja en varsinkaan laita sosiaaliseen mediaan mitään päivitystä siitä, että olisin hetkenkään verran hymyillyt. Nihkerta. Koska vanhemmuus.

 

20180504_081251
Luoja paratkoon näitä on tarvittu hahhhahh

 

Niin, eli  ennen kuin tuomitset, niin mieti edes hetki. Vuoroviikkovanhemmuus on mitä luultavimmin (vähintään) kahden ihmisen keskenään tekemä sopimus. Eli toisin sanoen, on sovittu että näin toimitaan ja perusteluina mitä ilmeisimmin se, että lapsilla on vanhempien yhdessäolostatuksesta huolimatta kaksi vanhempaa edelleen ja arki ja elämä molempien vanhempien kanssa jatkuu ilman mitään sen kummempia mutkutteluja. Ainahan tämä ei onnistu, joskus käytännön (esim. välimatkojen) syistä tai sitten joistakin sellaisista, joista me muut ihmiset emme voi (eikä meidän tarvitsekaan) tietää. Emmehän me ulkopuoliset mene ns. ydinperheidenkään huusholleihin nenä pitkällä katsomaan kuinka kauan kukakin siellä lapsia huoltaa ja missäs se toinen oikein mahtaakaan oikein luurata. Ja millä mielellä! Miksi meidän tehtävämme olisi millään tavalla puuttua näihin asioihin silloin, kun parisuhdestatus jossakin perheessä on muuttunut?

20180505_211014

Meissä on jokaisessa ”statusryhmässä” varmasti niitä jotka tuntevat välillä pakokauhua siitä kotonaolosta, oli siellä sitten lapsia tai ei, jotkuthan tuntevat ahdistuvansa kahdestaan parisuhteessakin, jotkut taas eivät kestä yksinoloa yhtään. Tätä ei pidä millään tavalla sekoittaa siihen, että eron jälkeen lapsia hoitaa edelleen molemmat vanhemmat, omilla vuoroillaan.

 

20180430_182329
Ohops. Korkki oli tiukalla, no… ei ole enää!

 

Sillä vanhemmuus jatkuu silloinkin kun ne lapset ovat jossakin muualla, tietenkin! Ihan kuin ydinperheen isä lähtee työmatkalle , niin hän on kyllä isä sen matkankin aikana, ei pelkästään ollessaan konkreettisesti läsnä siellä missä lapsensakin. Tai kun äiti lähtee aamulla töihin ja lapset ovat sen aikaa hoidossa tai koulussa, äitiys jatkuu edelleen, vaikka joku toinen niiden lasten perään välillä katsoisikin. Moni taitaa unohtaa tämän asian vallan ja käsittävät lasten luonapidon määrittävän myös vanhemmuuden jaksottuvan pelkästään noille ajanjaksoille?

Minun henkilökohtaisessa elämässäni ei ole vuoroviikkosysteemiä käytössä, eikä oikeastaan mitään muutakaan ”systeemiä”, mitä tulee lastenhoitoon. Lapsia hoidetaan edelleen yhdessä, niin kuin hoidettiin ennenkin. Molempien vanhempien työ on vaatinut ja edelleen vaatii matkustamista, joten läpi aikojen on ollut luontevaa olla välillä erilaisin kokoonpanoin pelkästään kotona. Se on myös opettanut alusta asti olemaan itsenäinen ja ikään kuin pärjäämään omine nokkineen, oli se parisuhdestatus sitten ollut milloin mikä tahansa.

 

20180501_115303
Lasten kanssa eletään ja luodaan muistoja vaikka sateessa

 

Kun tärkeimpänä mielessä pitää tällaisissa tilanteissa ihan niitä perusjuttuja: että lapset voi elää arkeaan luontevasti ja huoletta edelleen molempien vanhempiensa kanssa, niin oikeastaan ei voi kovin pieleen mennä vanhempana, oli se oma tapa olla ja elää sitten mikä tahansa (muiden silmissä, lähinnä, missä se kai eniten taivasteluja aiheuttaakin). Sen kun vielä muistaa, että etummaisena on lasten oikeus molempiin vanhempiinsa ikään kuin rajattomissa määrin, eikä niinkään vanhemman oikeus saada olla lastensa kanssa tietyn aikaa kuukaudesta/viikosta/vuodesta/elämästä, niin säästyy paljolta turhalta fundeeramiselta ja usein muiden tilanteista kuuluvilta ”meneekö kaikki nyt tasan ihan varmasti” – vänkytyksiltä. Iloitsen siitä, että meilläkin arkipäivän asiat jaetaan edelleen molempien kesken, eikä kummastakaan vanhemmasta tule sitä ”hauskaa vapaa-ajan leikittäjävanhempaa” ja toisesta pelkästään sitä joka komentaa ajoissa nukkumaan ja läksyjen tekoon. Kun nämä kuuluu molemmille vanhemmille, niin lapsetkin kokevat että vanhemmuus on edelleen meidän molempien juttu. Tällaiseen tilanteeseen ei kuitenkaan pääse ihan niin vain luulemalla, että kun minä nyt mietin näin niin varmasti me toimimme myös näin ja ai että kun ollaan esimerkillisiä erovanhempia ja näin sitä ratsastetaan auringonlaskuun ilman minkäänlaista huolenhäivää lallallaa , vaan se vaatii kyllä paljonkin sellaista oma-aloitteista asettumista toisen ihmisen asemaan, omien henkilökohtaisten tunteenpurkauksien ihan oikeata sivuuttamista ja muutenkin: sellaista villaisella painamista p a l j o n . Eikä tässä olla itse kyllä yhtään sen jalompia kuin ketkään muutkaan (jos nyt menitte niin luulemaan), kyllä ne aina ja ikuisesti sinne toiseen paikkaan unohtuneet hanskat ja saappaat ja ulkohousut ja tiesmitkä saavat otsasuonen pullistumaan täälläkin ja joskus ei vaan millään meinaa jaksaa ikään kuin kantaa vastuuta  vielä siitäkin miten ne romppeet sieltä toisesta huushollista kotiutuu taas takaisin. Mutta kun asiaa ajattelee ihan vaan asiana, niin hakemallahan ne asiat korjaantuu ja luojalle kiitos siitä toisesta vanhemmasta joka varmasti myös se otsasuoni pullottaen hammasta purren jaksaa ajella ees taas niitä jälkikäteen palautellen.  Pieniä ovat nuo harminjyväset tässä maailmankaikkeudessa kuitenkin ja toisaalta, ei se vanhemmuus ole aina / koskaan ydinperheenäkään pelkkää sulaa sujua ja löydössäolevia lastenvaatteita (todellakaan!), joten miksi ihmeessä se olisi sitä muulloinkaan. Tällaisten yksinkertaisten asioiden hyväksyminen on alku siihen, että osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Jos ei ihan heti välittömästi, niin ainakin hetken henkeä vedettyään.

 

20180505_155428
Minusta on tullut grillimaisteri, ihan, melkein, kohta

 

En nyt halua todellakaan tässä olla mitenkään neuvomassa ketään … eikäkun haluanpas, mitä sitä kieltämään hahhah, kyllähän minä ihmettelen miksei aikuiset ihmiset vaan kerta kaikkiaan voi ymmärtää, että kaikenlaiset vihanpidot ja muut ”lasten luovuttamiset toiselle vanhemmalle jonkun kolmannen osapuolen avustuksella, koska ei voida hengittää ilmaa samoista kuutiometreistä edes viittä minuuttia” osoittavat vaan kuinka keskenkasvuisia sitä aikuiset ovatkaan. Oli syy eroon mikä tahansa, mikä tahansa, niin sitä voi itse päättää laittaako kättään kokoajan uudelleen sahan syötäväksi vai antaako vaan olla. Jos haluaa oman reaktionsa jostakin tehdä sille toiselle osapuolelle selväksi, niin se sallittakoon, mutta lapset eivät ole sitä parisuhdetta aloittaneet eivätkä siis myöskään päättäneet. Kaikenlainen mielenosoittaminen  joka vaan jatkuu ja jatkuu on muutenkin kovin epäkypsää (tyhmää), vielä epäkypsempää (tyhmempää!) kun se useimmiten vaikuttaa kuitenkin niihin lapsiin, joita jokainen vanhempi on kuitenkin velvollinen suojelemaan kaikelta, oli itse sitten tullut miten tahansa vaan kohdelluksi . Kunpa kaikki muistaisivat, että eron syyt eivät oikeuta yhtään ketään, petettyä tai jätettyäkään, olemaan yhtään sen yhteistyökyvyttömämpi vanhempana. Vanhemmuus on sellaisen ulkopuolella täysin.

Siinähän sitä onkin se vanhemmuuden vaikein polku kuljettavana, helppoahan se on silloin täyttää keskustelupalstat hurskastelulla itsekkäistä vuoroviikkovanhemmista ja lapsivapaista ja ties mistä, kun omat murheet eivät ole kurahanskoja kummempaa luokkaa. Sitten kun oikeasti joudut laittamana itsesi (esimerkiksi) äitinä ja naisena täysin eri lokeroihin ja käsittelemään ne lokerot aivan erillään toisistaan, niin siinähän ne jyvät todella erotellaan akanoista. Kun itsellesi olet kuitenkin kokonaisuus. Ja tokihan sitä olet edelleenkin, mutta niin vaan täytyy osata kaivaa ne oikeanlaiset tunnereaktiot kohtaamaan sitä osa-aluetta mitä mikäkin asia koskee.

Ero on siis kuin onkin kasvun paikka henkisesti vanhempana, vaikka parisuhde päättymisineen onkin tavallaan siitä täysin erillään oleva asia.

Tätä mieltä minä ainakin olen.

EDIT: Ja siis kun on näitä isojakin lapsia, niin eihän sellaista hetkeä olekaan etteikö joku olisi tulossa tai menossa täällä kotona. Ettei joku nyt luule että ihan tyhjän pesän syndroomaa tässä jouduttu kärsimään!

20180504_073913

20180417_135823
Apua, äiti yksin  – ja vielä hotellissa.  ”Koirat ne haukkuu, mutta karavaani se vaan kulkee…”

 

 

 

 

 

 

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Olen äiti myös silloin kun lapset eivät ole luonani

  1. Inka

    Hei! Ihana kirjoitus vanhemmuuden koukeroihin liittyen. Herätti hyviä ajatuksia omaan erooni liittyvien asioiden mittasuhteisiin
    💕 Silmääni osui tuo kohta, että on epäkypsää/tyhmää osoittaa mieltään eron jälkeen. Kyllähän se niin on, Mutta pitäisikö ihmisten olla hieman armollisempia virheille ja epäkypsyydelle, jotta ihmiset kasvaisivat virheistään ?

    Itse tein eron jälkeen juurikin tuota mielenosoitusta (etenkin viesteillä). Sitten vaadin itsekkäästi etäisyyttä, kun EN pystynyt hengittämään samaa ilmaa. Etäisyys auttoi. Näin oman epäkypsän käytöksen ja sen huomaaminen otti pirun koville. Sen työstämimen jatkuu edelleen. Ainakin uskalsin elää, tehdä virheitä(monikossa), ja sitä kautta kasvaa henkisesti (millin) ja oppia itsestäni. Toivon jonain päivänä voivani kokea tunteen, etten ole tyhmä ja epäkypsä äiti, vaan ihan tavallinen äiti, ainakin yritän☺️

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s