Toukokuun viimeinen maanantai – loppuelämäni on alkanut

Rakastan sanontaa : This is a wonderful day, I`ve never seen it before. Tämä on ihana päivä, en ole nähnyt sitä koskaan ennen. (jonkun tuntemattoman kynäilemä)

Tiedättehän kuinka elämä tuntuu joskus olevan sitä samaa puurtamista. Saman toistoa, tylsää, puuduttavaa, rutiinia. Toisaalta tuttu voi olla myös turvallista. Kun tietää mitä tapahtuu, niin ei tarvitse kuluttaa energiaa sen jännittämiseen.

No entäpä tiedättekö sen tunteen, kun kaikki tuleva oikeastaan on yhtä tuntematonta. Ihanaa ja mahtavaa, mutta vierasta ja ennen kokematonta? Toisaalta se tuo jokaiseen käsillä olevaan päivään sellaisen tunteen, että näistä hengenvedoista tässä nauttii, koska joskus näitä vielä tulee muistelemaan, koska yksikään päivä ei tällaisenaan koskaan enää palaa. 

(Yli-) dramaattisen otsikon antamaa vaikutelmaa voin tietysti vähän pehmentää, sillä ei ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi saanut minut henkeä puhkuen pomppaamaan ylös ja hihkumaan, että “Nyt se sitten alkoi,  loppuelämä!” , vaan ihan pelkästään tätä ikääkin kun jo ajattelee (viisikymmentä on lähempänä kuin neljäkymmentä, tämän oivalluksen koin tuossa muutama päivä sitten ja ihan viileän rauhallisena vieläpä) niin jonkinlaista henkisten silmäluukkujen aukeamista on ollut jo syytäkin odotella.

Ja kyllä minä olen tätä elämää koittanut elää sillätavalla uteliain silmin, sillätavalla kuin minä haluan jokaisen päiväni elää – täydesti ja hyvillä mielin, velvollisuuteni ja asiani kuitenkin tietenkin parhaani mukaan hoitaen. Itselleen eläminen saattaa kuulostaa helposti itsekkäältä elämäntyyliltä, mutta ainakaan tässä minun kohdallani en koe sen olevan sitä. Ei omasta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan huolehtiminen tarkoita kaikkien muiden unohtamista – miten edes voisin kuvitella olevani aidosti onnellinen, jos jotenkin laiminlöisin läheisiäni tai muuta vastaavaa? Eihän se niin mene.

Silti, olen opetellut sen vaikeaakin vaikeammaksi kokemani asian eli sanomaan ei silloin kun oikeasti niin haluan sanoa. Jokaisen puhelimen pirahduksen tai viestin piippauksen vuoksi ei tarvitse säntäillä sinne tänne väsyneenä – jos tuntuu että haluan nyt juuri istua tässä terassin portaalla ja kuunnella tuulen suhinaa puissa, niin minähän hittovie teen niin ja ennenkaikkea ihan ilman tunnontuskia. En tiedä onko se tyypillisesti äitien, naisten vai vain ihan minun oma kiltin tytön syndroomani, mutta yritinhän minä ennenkin kovasti ottaa sitä aikaa itselleni, mutta soimasin itse itseäni siitä aina eniten. Nyt ei tuota mitään vaikeuksia, olen jotenkin vapaa siitä kaikkien miellyttämisen kahleesta.

Millään tavoin en nyt tarkoita, että en tykkäisi siis ystävistä ja ihmisistä elämässäni. Tokikaan asia ei ole niin. Ystävät on minulle äärettömän tärkeitä (tärkeämpiä kuin osaan sanoakaan tässä) ja arvostan jokaista joka on jaksanut matkassani yhä pysyä ja ymmärtää ilman kiukutteluja kuinka joskus vaan ihminen tarvitsee aikaa itselleen ja silti yhteydenpito jatkuu taas ilman draamaa, kun tuulensuhinat on nautittu. Ja hei, jos nyt en juuri sinun soittoosi vastannut, niin en silti välttämättä juuri sinua vältellyt jonkun zen-tilani vuoksi. Ihan hyvin mahdollista, että olin vain kiireinenkin. Koska elämä, tiedättehän. Se on yhtä härdelliä tässä huushollissa! Ja äänien kera!

Suurin oivallus itselleni on ehkä ollut, että pystyn elämään vaikka joku ei minusta pitäisikään. Koska se on sen jonkun muun ongelma, eikä minun. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ihan oikeasti vaati yli neljäkymmentä elettyä vuotta se sisäistää. Ennen en pystynyt suurinpiirtein syömään, juomaan, saati nukkumaan, jos olin saanut käsityksen, että joku nyt saattoi ajatella negatiiviseen viittaavan häivähdyksenkin meikäläisestä. Vaivasin päätäni yli kaiken sillä miten ihmeessä joku ihan ehkä tuntematonkin oli saattanut minut niin väärin käsittää ja miten minä tämän sitten korjaisinkaan.

Ja tässä minä olen. Omassa kodissani, täällä lounaisen Suomen leveässä mutta harvaan asutussa maalaiskaupungissa, joen mutkan talossa, tutun, elämän alla notkahtaneen sohvan nurkassa teille tätä näpyttelemässä ja kaikki tuntuu niin hyvältä . Huumaava helle on saanut myös minun puutarhani pursuilemaan kaikkea vihreää ja kukallistakin tietenkin, jopa minä itsekin olen saanut väriä pintaani (minä joka en meinaa ruskettua edes etelänmailla, en kyllä palakaan mutta en rusketukaan, näytän yleensä korkeintaan sellaiselta pinttyneeltä…hah, tiedätte varmaan) kun olen ihan ilman tunnontuskia käynyt voimaannuttavilla reippailulenkeillä ja toisaalta loikonut pitkin pituuttani nurmikolla vaikka kuinka olisi hommia odottamassa siellä ja täällä. Olen niin nauttinut siitä, että olen osannut nauttia ihan näistä tavallisista hetkistä. Varmaan jollekin peruskauraa, minulle se Suuri Oivallus.

Tulevaisuus on tässä edessäni, täynnä kaikkea ihanaa. Kutkuttavaa, hienoa, turvallista, oikeaa, erilaista, haastavaa, työlästä, mietityttävää, mutkikasta, – ihanaa. Välillä pieni pääni kuumenee ylikierroksille ja meinaan vallan nääkähtyä kaiken tuntemattoman edessä – vaikka se tuntematon olisikin kaikkea ihanaa, niin ei se paljoa auta kun keski-ikäinen naisihminen alkaa stressaamaan! Tiedättehän! Tässä iässä sitä osaa jo sen kaikenmurehtimishomman aika hyvin! Varsinkinkin kun olen luonteeltani sellainen totaalinen varmistelija. Aina mieluummin tunnin ajoissa kuin minuuttiakaan muita odotuttaen ja sitä rataa. Monien mielestä olen muka perusluonteeltani niin itsevarma ja rohkea että ikään kuin minulle ei tuottaisi mitään tuskia kohdata haasteita ja esimerkiksi vieraita paikkoja työssäni tai muuten matkustellessa paikoissa joissa en ole ennen käynyt enkä mitään oikeastaan tiedä. Mutta kuten olen sen monesti varmaan jo sanonut aiemminkin, asia ei ole ollenkaan niin. Minä yhtälailla käyn ne samat tunteet läpi kun muutkin, ne jotka sanoo että ei minusta vaan olisi , mutta kun minä olen päättänyt että tämän teen tai tänne menen, niin aikansa kun näin on sitten tehnytkin peloista ja epävarmuuksista huolimatta, niin siihen omien tunteidensa hallitsemattomuuteen tottuu , oppii hallitsemaan niitä hallitsemattomia. Ei ne mihinkään katoa, mutta ne eivät estä minua elämästä niin kuin haluan ja niin kuin olen päättänyt.  Jääräpäisyydestä on joskus hyötyäkin siis, kun se menee jopa oman epävarmuuden yli! Ajatelkaas!

Jos vielä näihin elämän positiivisiin (mutta tuntemattomiin) muutoksiin palataan, niin muutoksiahan on niin monenlaisilla tasoilla, meillä kaikilla. Ne voi olla konkreettisia käytännön muutoksia, tai ne voi olla ihan siinä omassa ajatusmaailmassa tapahtuvia. Kaikki silti järisyttävyydessään samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia. Näitä ihan kaikkia on minulle tapahtumassa. On jo tapahtunutkin. 

En siis malta odottaa – mutta silti nautin tästä hetkestä juuri tässäkin.

P.S. Hupsista. Kirjoitin tämän muutama tunti sitten ja unohdin julkaista! No tässäpä siitä lohdutukseksi kuva jonka juuri kävin nappaamassa ulkoa. Ehkä siis olikin tarkoitus että saan vielä tämänkin tänne, muistojen blogikirjoihin ja kansiin tallennettua juuri tälle päivälle.

20180528_231012

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s