Ähäkutti

kynäilty lauantaina, mutta elämä kun unohtui julkaista … paree siis myöhään tai siis sunnuntaina kuin ei milloinkaan

Hää hää, nokkelimmat on jo huomanneet, että minäpä se olen aktivoitunut tässä kirjoittamisessa. Siinä kävi katsokaas niin, että mitä harvemmin ehti kirjoittamaan, niin sitä korkeammaksi nousi se kynnys, että vähintäänkin jonkinmoinen yyberhieno hengennostatus piti saada itsestään ilmoille, jos jotakin meinasi kynäillä. (”kynäillä”). Kun kerran, aikaakin oli tullut tuhlattua sellaiseen turhanpäiväiseen jumputteluun ja aiheiden hautomiseen… tiedättehän. Elämiseen. 

No minunhan hermot meni ihan melkein heti (vuoden päästä). Ei minusta ole mihinkään hienoon edes harvoin! Ennenvanhaan kirjoitin blogiin kaikki maailman höpinät ja se oli kivaa ja mieluisaa, kun edelleenkin pystyn vuosien päästä käydä lukemassa siitä ihan tavallisesta elämästä. Tahdoin niin sen saman takaisin! *polkee jalkaa* Nihkerta!

Ja sitten yks toinen juttukin olis vielä. Kun olen lueskellut (uusia ihkuja, vanhoja ihkuja!) blogeja, niin vähintäänkin kahta erilaista bloggaajan-puoliso-tai muuta siellä taustalla elävää-tyyppiä löytyy karkeasti sanottuna. Niitä , jotka ei vois vähempää korvaansa lotkauttaa että mitä se (emäntä?) kirjoittaa milloinkin sinne blogiinsa – ja sitten niitä jotka kommentoi (privaatisti tietysti, huokaus) jokaista aihepiiriä ja sisältöä ja koko kirjoitelman rakennetta ja kaiken paljastavuutta /paljastamattomuutta ja järkevyyttä  ylipäätäänkin. *huo-ka-us* . Saattaa olla että tunnen yhden tuommoisen jälkimmäisen. Ei millään pahalla siis, mutta välillä (siis aina) sekin nostaa kynnystä jos toinen on vaan niin hyvä ja kokeneempi. Kirjoittaja, siis. Sitä näkee itsekin omat näpytyksensä sellaisina mitättöminä turhanpuhumisina. JA miettii että no nyt tätä häpeää on sitten kantamassa joku toinenkin vielä tässä, että ei riittänyt että itsensä ja lapsensa jo siinä möykyssä kierii. Ja todettakoon, että minua ei siis ole todellakaan kritisoitu kirjoittamisesta, eikä kielletty tai edes kommentoitu mitään siihen viittaavaa. Ei taivahan totisesti tietenkään. Sellainenhan olisi jo iät ajat sitten kuullut mitä mieltä olen sananvapaudesta ja muusta sellaisesta ohimennen mainitsemastani oikeudestani. Minua on ihan kyllä kannustettu ja sellaisella (ei-suomalaisella!) tavalla koitettu prepata olemaan aina vaan parempi minä. 

Joskus se vaan luo sekin paineita, että saa vapaat kädet. Siksipä minä tässä puolileikilläni (siis umpitosissani) koitan tätä vyörytystaktiikkaa: kirjoitan niin paljon kuin pieniltä sormiltani kerkiän. Ikinä ei tiedä jos vaikka on niin kiire jollakin, ettei ehkä ehdikään kaikkea niin pitkään miettiä. Tälle mun logiikalle saa taputtaa, on se niin surkea että… 

Joku (no yks bloggaaja siis) kirjoitti , että blogien aika alkaa oleen ohi jo. Kaikki vaan tubettaa ja tiesmitättää, menee siellä missä kehityskin menee. Ihan sama. Minä kirjoitan varmaan ikuisesti, luki kukaan tai ei. Samainen bloggaaja myös sanoi muuten, että jonset kuvaa blogikuviasi järkkärillä  – tai vielä parempi olisi jos sulla on ammattikuvaaja joka näpsii ne kuvat siihen sun blogiin  – niin kyllä silmät ihmisillä vuotaa verta. Aivan sama. Edelleen minun blogista löytyy kuvia jotka olen ottanut ihan elämän tuoksinassa omalla kännykälläni. Koska niin minä teen! Elän ja näen jotain kivaa tai kamalan hirveätä ja otan kuvan ja jatkan sitten taas eteenpäin. Ei minun elämä mene kyllä niin, että varaan jonkun kuvaajan joka ottaa köntissä kuvat minun elämästä kertovaan blogiin seuraaviksi viikoiksi. (siis niin kuin mitä toi edes tarkoittaa) .

Mutta en minä mikään ole ketään moittimaan, ihania kuvia niillä hienoilla vempeleillä saa ja niitä on jopa mieluisa katsella jos ne liittyisi edes jotenkin siihen kirjoitettuun tekstiin. Edes joku niistä.

Yhteen asiaan minäkin olen kuitenkin vähän tässä taipumassa. Kun minulta on lukijoiden toimesta ja yhden saitinkin toimesta toivottu niitä perhe-elämään liittyviä arkisia postauksia, niin niitä sitten täältä tulee, koska sitähän minä täällä elän. Jotenkin vaan en ole osannut kohdistaa kirjoittamistani tähän kotielämään niin paljoa viime aikoina, kun tuntuu että joka puolella tapahtuu niin paljon että jokaiseen maailmalla vellovaan aiheeseen tekisi mieli tarttua (ja sitten ei tartu lopulta mihinkään… vaan näkisittepä ne luonnokset, kyllä on yritetty!)

Ja sanoista tekoihin: kerrottakoon siis että istuksin sohvalla, katselen jalkkista ja juon vissyä hienosta partymukista. Nuoriso tuli, toisetkin nuorison edustajat tuli ja menivätkin jo, ja palju tuolla ulkona pihisee ja ilma on taas ihan per….

20180623_205630

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”Ähäkutti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s