Ikäkausiuhmaa, roisia puhetta ja ruokapäiväkirjaa

Heissan!

Kaksi eri kertaa olen aloittanut ja aina tuntuu jotain parempaa tulevan väliin, mutta koitetaas tästä nyt selvitä tällä kolmannella kertaa.

Piti kirjoittaa, hah, ainahan mun pitää niin paljon kaikkea, sillä tavalla aihe kerrallaan, mutta eihän siitä mitään tule! En ole itsekään kovin yksoikonen, joten God help me ei ole bloginikaan. Siksipä : sillisalaatti:

Kahdeksan lapsen jälkeen luulisi ettei näissä pikkulapsiajoissa enää mikään yllätä, mutta taas yllätti. Olen kyllä aina, – jokaisen lapsen kohdalla vaikka en mistään yleistämisestä tykkääkään, mutta joskus se vaan on niin vaikka miten katsoisi, – huomannut , että kun muu valtakunta puhuu eskarivuoden (eli kuusivuotiaiden ) pääkkötempuista, niin meillä se on ollut aina vuotta aikaisemmin. A i n a . Meillä se viisivuotisikä on ollut sellainen , josta huomaa että lapsi alkaa potkimaan itseään ulos siitä pikkulapsi-iästä ja kasvamaan tuskanparaus kerrallaan kohti sitä pikkukoululaista. Jokainen on omalla tavallaan taistellut sen tiensä sinne, mutta tämän nuorimmaisen kohdalla jotenkin yllätyin, sillä hän on ollut kyllä niin pikkuvanha lapsonen, että jotenkin tässä pääsi vanha äiteekin ihan unohtamaan, että lapsi hän siltikin on. Ja kasvaa myös , vaikka kuinka olisikin suurin piirtein puolen maailmaa hallussa jo.

Tämä kuopuksenihan on itse, tuon kahdeksanvuotiaan kanssa, opetellut muun muassa englantia kysellen innokkaasti sanoja ihan kesken leikkiensä – esimerkiksi “Äiti tää dino menis tänne kauppaan nyt, äiti miten sanotaan englanniksi mä menen kauppaan?” – tai kun kuulee vaikka jostain telkkarista englantia, niin hän osaa itse bongata sieltä niitä sanoja ja lausahduksia: “Tossa sanottiin letsgou, eiks se ookin että mennään?!” . Muutenkin Rudi the Boy *heh* (nimi jolla hänet tunnetaan mm Instagramissa) on ollut varsin sanavalmis (noh…kaikkihan nämä on…) ja töihin mennessämme on muun muassa sanonut minulle, että äiti olen sitten tuolla varastolla jos kaipaat mua, sanon vaan ettet sitten pelästy että missä sun poikas oikein on. Hän muistaa kauppalistat ulkoa (kun vaan kotona sanon ääneen mitä pitää ostaa, niin tämä muistaa jokaisen) ja ymmärtää ihan todella paljon asioita maailmasta ja luoja paratkoon hän on se lapsista joka aina muistaa missä hänen kaikki tavaransa tai sukkansa tai jonkun toisenkin tavarat tai sukat on! Uskomaton mukula, siis, kaiken kaikkiaan. Kuten nämä kaikki, tietenkin!

Mutta ehkä juuri siksi koska Rudi on ollut niin toimiva, sellainen jonka kanssa ei ole paljoa tarvinnut vääntää ja joka ymmärtää kerrasta mitä sanotaan, niin onkin ollut yllättävää huomata näitä viisvuotisjunttaamisen piirteitä hänessäkin. Nykyään tehdään vaikka kielletään, enää ei kerta sanominen meinaa riittää mihinkään. Aina pitää vähän kokeilla voisko sittenkin jatkaa tätä juttua joka just kiellettiin. Tai sitten puhutaan välillä vähän vauvankieltä, eikä aina niin vähääkään. Sitä huomaa äiti itsestään näitä kummallisia häpeän piirteitä, kun siihen asti varsin selkeäsanainen lapsi onkin yhtäkkiä julkisella paikalla jotain ihan käsittämätöntä sössellystä suoltava jälkeläinen. Myönnän, että joka ikinen kerta sanon hänelle, että sanopa niin että äitikin ymmärtää koska osaat kyllä. Ja lapsi sanoo ja minä ymmärrän ja asia on sitä myöten pihvi. Mutta silti välillä mieleen puskee ne tyhmät mitämuutkinajattelee -ajatukset, koska aikoinani sain palautetta varsin paljonkin vähän kaikesta ja aina sillä perusteella, että kun niitä lapsia on niin monta, niin… Suurinpiirtein lapsen hukassa oleva hanskakin johtui siitä että lapsi oli ihan sekaisin kun joutui niin monen ihmisen keskellä elämään että ei ihme että hanskakin hukassa raasulta. No sillä perusteella yksikään ainokainen ei koskaan tässä maailmassa ole mitään hukannut – ja me kaikkihan tiedetään että on – joten sinne meni se teoria, mutta silloin joskus siinä hetkessä se tuntui enemmän iholla. Nykyään en enää kyllä (kuten olette varmaan huomanneet) hetkeä kauempaa mieti mitähän muut nyt mistään ajattelee, mutta toki ne vanhat tunteet välillä meinaa pulpahdella pintaan. Että siinä se yksinhuoltajan nuorimmainen on nyt ihan jäänyt vaille huomiota ja kerjää sitä reppana esittämällä vauvaa. Ja mitä näitä teorioita nyt on.

Mutta siis tätä meillä nyt on liikkeellä, onko kellään muulla? Ja kaikkihan tietysti ymmärtää, että lapsi on minulle aina rakas ja ihana omana itsenään kaikkine tapoineen ja kaikkine puolineen, minä en todellakaan tässä hae sitä että koittaisin saada lasta johonkin muottiini väännettyä. Sitä paitsi, kun katson näitä minun ihania isompia lapsiani, niin ymmärrän enemmän kuin hyvin että heistä tulee juuri sitä mitä he itse haluavat ja miksi he itse haluavat tulla, eikä me vanhemmat onneksi kamalan paljoa pystytä heitä pilaamaan (varsinkin kun on omapäisillä lapsilla siunattu). Itse olen aina, a  i  n  a , korostanut lasten erilaisuutta ja heidän persoonallisia puoliaan ja koittanut tehdä kaikille selväksi, että jokaisen oma persoona on vahvuus ja paras just sellaisenaan.  Jonkun luonne voi tehdä elämästä haastavamman elää hänelle itselleen, sellaisen vaikeimman kautta kaiken hakemisen, mutta silloinkin voi auttaa lasta näyttämällä, että itselleen armon antaminen on aika vapauttavaa. Että aina on uusi päivä (ja armo uus). Jokainen lapseni on minulle maailman rakkain ja heidän elämänsä seuraaminen on minulle suurin ilo mitä voi olla.

Niin myös siis tämän Rudin kohdalla, jokainen hetki on ainutlaatuista ja ihanaa, oli se sitten uhmaa tai kaiken sujumista kuin tanssi. Ja kun joku aika sitten koin sitä valtavaa luopumisen tuskaa, kun tämä minun vauvani vaan kasvoi ja minun sylini ja vauvamoodini huusi ikävää ja tyhjää syliä ja se oli ihan oikeasti aika pitkä prosessi päästä eteenpäin, niin nyt olen ihan todella onnellinen, että asiat on niin kuin ne on ja minulla on juuri nämä lapset.

 

20171225_213747
Muisteloista löytyi näinkin vauhdikkaita kuvia, kuopus tosin näyttää vähän järkyttyneeltä kun näki oman kuvansa tuo härpäke päässään…

 

Ja koska elämä on niin ihmeellinen asia, niin bonuksena sitä saattaa saada elämältä lahjoja jotka mykistävät ihan näinkin puheliaan ihmisen aika pitkäksi aikaa. Siitä sitten toisella kertaa enemmän. 

Elämältä saamisesta puheen ollen päästäänkin seuraavaan asiaan, eli siihen mitä kaikkea ihmiset blogeissa kirjoittavatkaan. Nyt sitten sanon varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, että seuraava aihe on sellainen mistä en ikinä itse kirjoita varmastikaan, vaikka yleensä en mistään koskaan sano en koskaan. Mutta… tällekin saattaa tilaus olla, joten jos haluatte kuulla siitä asiasta ihan oikeilla nimillä, niin klikkaa linkkiä: Desire Nyman blog. Tämä postaus tuli ihan sattumalta eteeni blogeja netissä selatessani ja täytyy nyt kyllä pienen yskänpuuskan jälkeen todeta, että siinä on nuorella naisella otetta asioihin. Jos joku siitä saa vertaistukea, niin aivan mahtavaa! Meillä mummoilla kun saattaa olla edessä hieman toisenlaiset ongelmat *ahhahhahhhah* Varmaan jossain hormonihuurussani siitäkin joskus avaudun, odottakaa vain. Jotenkin alkujärkytyksen jälkeen olen enemmän kuin iloinen että tuon blogin löysin, sillä niin paljon on täällä blogimaailmassa sellaisia jonninjoutavia hienostelijoita jorisemassa kaiken maailman asioista, joista tuntuu ettei heillä ole mitään kokemusta tai varsinkaan kykyä katsoa asioiden niitä toisiakin puolia, kuin vaan ne oman nenän edessä olevat, ainoat oikeat..

 

20180626_170113
Granny 😉

 

Ja koska edelleen minulta kysytään kaiken maailman dieeteistä viesteillä (en kyllä ymmärrä miksi, koska en ole millään dieetillä enkä edes näytä siltä että olisin!) niin ajattelin näyttää teille vaikka parin viikon verran , alkaen nyt, että mitä minä ihan oikeasti syön, siis aikuisten oikeasti kerron ihan kaiken ilman mitään epämääräisiä kiertoilmaisuja tai muita, raakaa luettelointia, olen jo tämän päivän kaikki kirjannut ylös, sisältäen muun muassa kolme tortillasipsin suikaletta. Tarkoitus ei ole olla esimerkki yhtään kellekään, ei hyvässä herraparatkoon eikä toivottavasti huonossakaan kuitenkaan, vaan ihan vaan kertoa että näin syömällä (koska olen jo pitkään syönyt “näin” eli mitäikinätykkään ) saa sen pudotetun painon pysymään kyllä poissa. Näköjään. Vaikka olisi yli nelivitonen. Ja vaikka olisi vähän tällainen laiskanpulskea luonne. Kirjaan kaikki ylös ja laitan tänne sitten niitä jollakin aikavälillä. Onko joillain jotain ehdotuksia tähän? By the way, huomasin että mun vastauskommenttini teidän kommentteihin tänne ei meinaa aina näkyä, olen kyllä jokaiseen vastannut ja ne näkyy kyllä jostain syystä minulle julkaistuina tässä minun kirjoitustilassani, mutta kun kirjaudun ulos, niin osa on tipotiessään *häh*! No koitan löytää ratkaisun ongelmaan, jos tuntuu että joku asia vaatii privaattia kommentointia, niin minulle saa edelleen laittaa sähköpostia tai kirjoittaa kommenttiin toivomuksen ettei sitä julkaista, niin pidän lupaukseni kuten tähänkin asti ja en sellaisia julkaise.

 

20180626_155616
Eilisen herkuttelulta aika raikkahan värinen kuva! Ja yks vetää taustalla jäätelöä pikkasen autuaana…

 

Nyt jotain jalkapalloa taas vähän telkkarista, jalat huutaa kyllä hierokaa mua! ja perskannikat kans, sillä olen ottanut kaikesta huonovointisuudesta huolimatta rutiineihini taas vähän astetta rankempaa jumppaa. Kun näyttää siltä että kelien puolesta ei sinne lenkillekään ihan hetkeen taas pääse. Argh.

 

20180623_131338
Todellisuus – ja todellisuus. Ihan vaan koska voin. 

 

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s