Mites meni, noin niin kuin omasta mielestä

Moro! (Kyllä, suomalainen tervehdyssana, saatetaan sanoa myös lisättynä N-kirjaimella ilman että siltikään tarkoitetaan muuta kuin iloisesta heipattaa).

Oon tässä viime ajat (nähtävästi) ollut ihan liian hiljaa ja normaalisti, että oli aikakin lähteä vähän kylille katteleen aiheuttaan hämminkiä.

Tällä tavalla kun julkisesti kirjoittaa omista (ja muitten) asioista, niin aina on tietenkin vaarana, että joku (ne muut lähinnä) lukee tätä ja sitten ikään kuin ottaa itseensä. Oikeesti: siitä lähtien kun ensimmäinen täkäläinen on tullut mulle kaupanhyllyjen välistä kuikkimaan, että mää muuten luen sun blogia (jonka jälkeen seurasi kiusallinen hymyily puolin ja toisin), on ollut vähän vaikea kirjoittaa niitä syvimpiä tuntoja jokapäiväisestä elämästä. Varsinkin jos se elämä on tapahtunut just näillä huudeilla. Koska pienellä paikkakunnalla kaikkihan tietää kaikki ja ei siinä auta mikään anonyymiksi kenenkään naamioiminen sitten pätkän vertaa.Kaikki tietää ilman sherlokkiakin että mistä oikein puhutaan ja se on sillätavalla harmikin, kyllä, koska arkihan täällä suorastaan tursuaa kirjoitusaiheita vaikka muille jakaa. Ihan selkeetähän tässä on, että moisesta (itse)sensuurista kärsii koko blogiruumis ja se suunnaton suosio, joka siitä ennen mun päälleni armollisesti ropisi… ahhh hahh. Vitsi oli tämä. 

Mutta. Päätinpä nyt kuitenkin, että otan tällaisen varovaisen askeleen sinne kurimuksen suolle ja kerron jotakin, jostakin.

Niin kuin vaikka seurakunnan järjestämästä ensimmäisestä äitien yöleiristä, joka tuossa männäviikonlopun alkuun tuli vietettyä.

20181117_110258

Tämä paikallinen evankelisluterilainen seurakuntahan on järjestänyt äiti-lapsi – (ja ties vaikka mikätaikuka- ja – lapsi -) leirejä vuosikausia , yleensä vissiin kesäaikaan, joissa minäkin olen pesueineni ollut menestyksekkäästi (ei nyt mietitä sitä yhtä kertaa, kun olin vähän muissa maailmoissa ja merkinnyt kalenteriin viikkoa myöhäisemmän ajankohdan, jolloin leiri meni ja vihelsi mennessään ja vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen ottaa pattiin ja lapset traumatisoitui ja mitä kaikkea) ja jostakin äitien tarpeeksi kipakasta huudosta pyynnöstä tämä äitien oma leiri nyt sitten järjestettiin. Satatuhatta pistettä seurakunnalle siitä, että ryhtyi tuumasta toimeen! En tiedä kuka oli se järki-ihminen, joka tämän askeleen siellä otti, mutta respektit sille, on niin tekijä paikallaan.

Itse lähdin koko systeemiin kaverin kysyttyä mukaan ja koska lapsien hoitopuoli onnistui, niin meikä oli messissä. Tokihan nämä lapsiperheiden tyypilliset koettelemukset, kuten taudit!, tekivät kaikkensa aiheuttaakseen jännitystä sinne loppumetreille, mutta ihmeen kaupalla selvittiin kuin selvittiinkin terveiksi kaikki kun perjantai valkeni ja retkipäivä siis koitti.

20181117_110303

En tiedä mitä oikein odotin leiriltä, ihan hirveän kamalasti en mitään sen kummosempaa, tai ehkä paremminkin niiltä ihmisiltä jotka siihen myös osallistuivat. Jotenkin olin vähän pöllämystynyt alkuunsa. Saattoi ja mitä luultavimmin johtuikin kyllä täysin siitä, että en missään tuollaisissa nykyään käy ja olen ihan pudonnut kelkasta, kärryiltä, junasta ja mistä kaikesta ihminen nyt voikaan siis pudota. Aika on niin mennyt mun ohitseni, nähtävästi sekä äitinä että naisena. Silti olin kyllä täysin hämilläni, kun oletetusti en kaikkia mitenkään tuntenut etukäteen (ja meitä oli siis alle kaksikymmentä siellä) ja olen tottunut omassa elämässäni sellaiseen porukkaan mukaan ottamiseen. Että kun me nyt ollaan tässä jutussa, veneessä, liemessä, missä nyt kulloinkin ollaankin, yhdessä, niin sanotaan nyt edes nimemme ja ollaan edes olevinamme kiinnostuneita muistakin kuin siitä naapurinmuijasta jonka olen aina tuntenut ja jonka kyljessä istun ja jonka kanssa supistaan niitä kahdenkeskeisiä juttuja hela natten. Mutta ihan itse jouduin siis muutaman tunnin seremonioiden jälkeen ottamaan puheeksi, että mulla ei ole aavistustakaan keitä suurin osa on ja tuntui kovin hämmentävältä keskustella omista kokemuksista ja mielipiteistä ihmisten kanssa jotka olivat vain naamoja siinä kynttilän lepattavan liekin valossa ja kertoivat juttuja joiden jäljille oli vähän vaikea päästä. Eritoten kun tuntui että osa oletti , että ovat ilmanmuuta tuttuja kaikille.  Saattaa hyvin olla että asia ei vaivannut muita, saattaa olla että kaikki muut tunsi kaikki muut ja olin ainoa pystymetsästä repäisty, saattaa olla että muita ei hevon hittua kiinnostanut muiden nimet edes, tai perheet. Että nämä tuntemukset on siis vain minun omiani tässä, älkäätten ottako kanssaäidit itseenne jos koitte jotenkin toisin.

20181117_110128

Sitten toinen asia, joka mua kovasti hämmensi, oli kyllä suvaitsevaisuuden puute. En minä sillä, että jokaisen pitäisi olla toisten kanssa samaa mieltä – sitähän suvaitsevaisuus ei suinkaan edes tarkoita – vaan sellainen tuomitseminen, jota en luullut keskiajan jälkeen enää näillä leveysasteilla edes hengissä olevankaan, näkyi elävän hyvinkin terhakkaana joidenkin mielipiteissä. En minä mikään ummikko nyt kuitenkaan ole, tiedän kyllä miten äitejä, naisia ja vaikka keitä ruoskitaan niin että soi vielä nykypäivänäkin ja mitä useimmiten muiden naisten tahoilta ( jonka muuten sanoin siellä ääneenkin) , mutta kyllä tuntuu vaan pahalta sen sanojan puolesta, että kuinka hankalaa mahtaakaan olla elää niin rajoittuneessa maailmassa, jossa uusperheetkin (meistä eronneista uusperheellisistä puhumattakaan, voin vain kuvitella) aiheuttaa närästystä, jos niitä näytetään jossakin lastenohjelmassa. Siis oikeasti! Mikä muiden elämässä on niin uhkaavaa jonkun toisen olemassaololle, että sitä pitää paheksua (tällä tavalla kierron kautta)? Veikkaisinko, ihan lonkalta, että oman elämän ratkaisemattomat ongelmat, mutta (sen itse asetetun rajoitteen vuoksi) muutoksiakaan ei rohjeta tehdä , vaan kärsitään kärsitään jotta kirkkaimman kruunun saataisiin ja piilopiikitellään niitä , jotka elävät elämää parhaan kykynsä mukaan niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä, vaikka kaikki ei menisikään kuin omissa käsikirjoituksissa – minä kuitenkin uskon hyvin vahvasti että joku tämänkin kässärin on kuitenkin tehnyt ja tieni tietää ja viitoittaa.

Suoraan sanoen en tiennyt enkä edelleenkään tiedä mitä minulta odotettiin siinä tilanteessa, että olisin kierinyt tervassa ja höyhenissä siinä? Ymmärrystä? Kanssa kauhistelua? Että joku lastenohjelman hahmo valitsi elää uusperheessä? Soitetaan Ylelle!! Olisin toki voinut kärsivällisesti kertoa, että perheitä ne uusperheetkin on ja kaikilla varmasti kova halu pitää huolta kaikista ja muodostaa rakastava ja turvallinen koti ja elämä kaikille – mutta jotenkin olin niin ällistynyt siitä koko paheksuvasta näkökannasta asiaan (ja että se tuotiin minulle esiin, vaikka oma perhetilanteeni oli kyllä hyvin tiedossa), että olin vain mykkänä. Hiljaa sisälläni vähän surullisena, mutta en suinkaan omasta puolestani vaan sen sanojan.

20181117_110310

Myöskin se, että kuulen minusta ja kasvatustavoistani jauhetun selkäni takana suureen ja paheksuvaan sävyyn, mutta minulle itselleni ei tietenkään uskallettu sanoa suoraan mitään, siis oikeasti, oikeasti, näinkö tämä maailma toimii hei – se oli kyllä paluu jonnekin keskiajalle, teinivuosille, vauvalehden keskustelupalstalle, jonnekin sinne missä sivistys ei ole päätään juuri nostellut. No mutta, tiedoksenne, kauhistelijat: minua ei haittaa yhtään että teillä kasvatetaan toisin. Minä en sano niistä tavoista mitään ; jos kysyisit minulta neuvoa tai vinkkejä niin sanoisin oman tapani, mutta en arvostelisi sinun. Minä teen juuri niin kuin minä näiden lasteni äitinä parhaakseni katson. Äitiys ei ole mikään paremmuuskilpailu. Tai niinhän minä reppana luulin.

Jotenkin koin myös ottavani itseeni sen, että kun jokaiselta kysytään keskustelunaihetta, joka juuri oman mielen päällä on, niin jotkut nähtävästi omistivat jonkinnäköisen puheenjohtajan näkymättömän nuijan, jolla torpataan (jonkun toisen) aihe heti siltä seisomalta ja jatketaan sillä yhdellä ja samalla , jota sitten koko loppuilta jauhettiinkin. Ei siinä, jokainen saa olla kiinnostunut mistä tahansa – tai olla vastaavasti kiinnostumatta – mutta mä kuvittelin, että keskustelunaiheita kysyttäessä niistä myös keskusteltaisiin. Tyhmä minä. Jos saisin siis toivomuksen esittää, niin joku johtamaan sitä keskustelua mihin milloinkin, olisi ihan kiva. Ja ehkä toinen odotukseni kuitenkin oli myös jonkinlainen henkinen näkökulma niihin keskustelunaiheisiin, joita siis olisi ollut kiva käydä läpikin muitakin. Kun kerran seurakunnan leirillä oltiin. 

(Tai sitten olen vaan niin erilainen, että kukaan muu ei ajatellut samoin ja tämä vaan ei ollut mun paikkani, mistäs minä sen tiedän.)

Muuten oli kyllä ihan jees. Ruoka oli aivan järkyttävään hyvää, herkullista, ihanaa ja sitä oli paljon. Ja kaikki oli niin kauniisti laitettu esille, että ihan itku meinasi tulla. Se oli sitä sielunhoidon puolta jota ei meinaa aina tajutakaan, kuinka jo sekin liekuttaa arkiviikosta ja marraskusta väsynyttä sielunpoikaa yllättävän paljon.

Ja meillä oli myös hauskaa. Naurettiin paljon ja koeteltiin (siis minä koettelin) kädentaitojemme rajoja, pimeän ja sateisen jälkeen lauantain avautuessa meille kirkkaan aurinkoisena vielä nähtiin valtavan kauniit maisematkin ja homma oli niin sanotusti aika nätisti siinä paketissaan.

Kyllä minä saattaisin toistekin mennä, ihan hyvin, jos aikatauluihin passaisi. Mutta kyllä minä tästä hetken taas joudun omaa lähimmäiskäsitystänikin korjailemaan, sillä ihmisen (no ainakin minun siis) usko toisten sellaiseen automaattiseen järkevyyteen on kuitenkin aika iso. Edelleen se vaan on. Sitten kun yhtäkkiä huomaatkin olevasi palannut ajassa sinne jonnekin, mihin ei kenenkään toivoisi joutuvan kuunaan palata – niin hämmentäähän se.

Toivon kuitenkin, ihan sydämestäni, että olen ainoa hämmentynyt, että muut saivat mitä halusivatkin, pääsivät kertomaan joka käänteessä kuinka lastenhoitopalvelu heillä pelaa kun on se tukiverkko, kuinka on aikaa parisuhteelle ja lapsille ja harrastuksille ja töille ja oikeassa olemiselle ja silti on vielä ihan riittävästi energiaa selän takana paukuttaa mitä muut tekee väärin. Jotenkin tuntuu äärimmäisen surulliselta sanoa, että vaikka kuinka olivat varmasti mukavia ihmisiä ihan jokainen siellä, niin en ole niin ulkopuoliseksi tuntenut itseäni ehkä ikinä missään – ja minä olen sentään ollut sellaisissa tilanteissa elämässäni joissa minua ei ole mikään yhdistänyt ympärilläni oleviin ihmisiin – ja silti olen tuntunut kuuluvani sinne. 

Mutta kun kaikesta joko opitaan, tai itketään ja opitaan (vai miten se meni), niin opin tästäkin sitten minäkin, paljonkin.

Että äitiys ei ole todellakaan ihmisiä yhdistävä tekijä.

Edes seurakunta ei ole ihmisiä yhdistävä tekijä.

Edes ikä ei ole ihmisiä yhdistävä tekijä (ilolla ja riemulla mietin sinua nuori äiti, joka olit puheliaisuudellasi ja taivohinen sillä hauskalla huumorillasi leirin valopilkku, jonka juttuja voisin kuunnella päivästä toiseen, enkä luultavasti ihan lähivuosina kyllästyisi).

Että minun ne harvat ystäväni ovat erityisen ihania ihmisiä ja olen niin kiitollinen kun saan heidän kanssaan olla oma itseni aina. Kaikkien kanssa ei nähdä kovinkaan usein, mutta te tiedätte kyllä keitä te olette, te joiden kanssa ei aina edes sanoja tarvita siihen että ymmärretään just eikä melkein mitä molemmat ajatellaan, kun halaus kertoo kaiken sen mitä on jäänyt edellisen tapaamisen jälkeen sanomatta.

Kiitokset järjestäjille tästä leiristä, tästä oli hyvä aloittaa – ja sanoinko jo että ruoka oli hyvää? Kun se oli.

P.S. Saunominen jäi kokematta, koska hermioottiset menkat, tietenkin,  pikku naistenvaivat sattuivat samoille koordinaateille , jotka nyt muutenkin meinasivat sabotoida yleistä hyvinvointiani krampeillaan, mutta uskon että se oli varmasti ihanaa ja rentouttavaa ja nyt kun tässä mietin, niin saattaa hyvinkin olla että muut bondasi siellä saunassa ehkä. Saakeli, olisi siis pitänyt mennä sinne sellaiseksi hangaround-jäseneksi, niin kuin niillä mopopojillakin kuulemma menestyksekkäästi on, sellaisia jotka ei ihan ole vielä siinä salaseurassa sisällä, mutta haluaisi kuitenkin kovasti ja sitten niinkuin roikkuu hengailee siinä lähistöllä koko ajan ja on niin kuin ei olisikaan. Tai jotain.

20181118_18083120181117_145915

Sunnuntaina leivottiin pipareita jotta saatiin taloon jouluntuoksua, kompensaationa sille että leirin jälkeen olin jalat oikosenaan sohvalla nauramassa (luultavasti mun aivoni ihan lopullisestikin mädättävälle) Deadpool 2 -leffalle. Anteeksi, mutta en ole edes pahoillani, se huumori vaan puree minuun. Ja pipareista puheen ollen, ihan omana mielipiteenäni sanon, että kaupan pakastealtaasta mukaani lähtenyt vaalea piparitaikina ei ollut kokeilemisen arvoinen kokemus. Ihan vaan, jos mietitte. Ja vaikka ette olisi miettinytkään. Muutenkin oli muuten kovin jouluinen teema tässä viikonlopussa, kun paikallisessa citymarketissa oli jouluhumppaa kaikkine oheisjuttuineen, mekin käytiin joulupukille sanomassa heipat ja saatiin suut makiaks siitä hyvästä. Pojat myös valkkasivat joulukalenterit (ainoastaan nuorimmalla oli jo, kun oli mun kans aiemmin kaupoilla joskus) ja käytiin myös plätkyttämässä kenkäpassi melkein täyteen, kun silkohapsien jalat huusivat talvisempia kenkiä jalkoihinsa.  (Ja kuin tilauksesta tänä aamuna oli pakkasta, että saatte kyllä onnitella mua tästä täydellisestä ajoituksesta *kumartaa*)

TOINEN P.S. Sisäkuvat on suttuisia, koska puhelimeni kamerassa on nyt joku häikkä, enkä vaan saa sitä ottamaan selkeämpiä kuvia muuta kuin silloin tällöin. Pahoittelut. Jos ihan hirveästi ottaa kupoliin, niin mua saa muistaa uudella paremmalla kameralla *HEH* !

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s