Ikinä en ota asukuvia ja taas otin!

Jokainen minut tunteva tietää kuinka vähän välitän siitä mitä milloinkin ihmisillä on päällä – itseni mukaan lukien, heh. Tokihan olisin mieluusti aina sellainen siisti ja asianmukaisesti pukeutunut mitä mihinkin tilanteeseen tulee, mutta todellisuus nyt vaan on vähän toista (valitettavasti), koska ensinnäkin kiinnostukseni vaatteiden hankkimista kohtaan on jotakuinkin nolla ja toiseksi minulla nyt vaan pruukaa elämä menemään vähän niin, että sitä on jo jossain kun alkaa vasta funtsimaan että mitä täällä olisi pitänyt olla päällä. Hupsis. Työreissuissa minulla onkin juuri tämän krhm luonteenpiirteeni vuoksi mukana vain siistejä työvaatteita. Aika hyvä sähläri saa olla jos onnistuu enää tuossa tilanteessa pukeutumaan jotenkin väärin… (tosin olisiko sekään ihme, minulle). No viimeiset pari kertaa olen jopa uskaltanut ottaa mukaan sellaista makaan tässä hotellihuoneeni sängyllä kuin ellun kana ja haluan että vaatteet ei kiristä eikä purista eikä varsinkaan rypisty – vetimiäkin, enkä ole siis epähuomiossa ainakaan vielä läpsytellyt menemään hotellin aamiaiselle pelkissä trikoissa. Ehkä minäkin siis kehityn..

Tuossa toissavuonna kun tänne metsänperukoille (tai, no, tuonne kymmenen kilometrin päähän, mutta siis ihan liki kuitenkin) ilmestyi vihdoin Citymarket, niin olin varmaan kaikista iloisista ihmisistä iloisin sillä hetkellä. Tiedättekö mikä taivas avautuu tälläiselle vaateshoppailua kammoksuvalle ihmiselle, kun niitä pakollisia ruokaostoksia tehdessä voi samalla ostaa räjähtäneiden housujen tilalle uudet siitä niin vain. Ahh! Ja niin olen kuulkaa tehnytkin, ihan häpeilemättä ja peittelemättä, vaikka kuulenkin kahvipöytäkeskusteluissa useinkin sellaisia vähätteleviä taivasteluja ihmisiltä, että kuka ostaa vaatteensa siis jostain Citymarketista. Minä. Esimerkiksi. Ja koska olen kaikenlisäksi vielä huono sijoittamaan yhtään mitään niihin (kuitenkin pakollisiin) vaatekappaleisiin, niin miettikää mikä ajan säästö siitä syntyykään, kun ei tarvitse lähteä erikseen tarjouksia kyttäämän vaan sitä ruislimppua hakiessa voi katsoa näkyykö jotain edukasta tohvelia tai hanskaa.  Ihan älyttömän kätevää.

 

20180324_155704
Nämäkin pökät paikallisesta Citymarketista.

Ja sitten jotain ällistyttävää: hankinpa samalla, kun kävin vohveliraudan sieltä kohlimassa kainalooni, jotakin ihan ylimääräistä. Tätä ei tapahdu kohdallani kovinkaan usein, joten täytyihän siitä ihan erikseen tulla kirjoittamaan!

Ostin mekon.

20180403_104842

20180403_104658

20180403_094811

Kyllä, pieni (no, suuri…) ihminen voi tulla iloiseksi ihan tälläisestäkin. Kolttu maksoi reilu parikymppiä koska oli viimeinen kappale joka oli jäljellä ja ilahduttavaa on jollakin kieroutuneella tapaa, että tämä on jopa vähän iso minulle. Mekko on Janina Fryn mallistosta Citymarketille, pehmeää joka suuntaan joustavaa kangasta ja aivan ”mun värinen”. Amerikka varmaan kans riemuitsee, koska olen pukeutunut kuin… no…. niiden lippu…. Ovat tunnetusti niin isänmaallisia, että.

Ja nottei kukaan nyt luule, vaikka eihän kukaan, niin kyseessä ei tod ole yhteistyöpostaus.  Minä vaan olen niin iloinen, tässä perheenäidin arjen keskellä, kun yläkerrasta kuuluu oksentamisen ääniä ja oma perskannikka tuntuu sairaan kipeältä edes istua, kun eilen tein pari liian rivakkaa ilmaan viuhtomis-liikettä, kun meinasi jalat lähtee tuolla kelissä alta. Sanottakoon, että siis en edes kaatunut, kunhan vaan meinasin, mutta silti onnistuin jonkun vaivaisen pakaralihakseni pelästyttämään pahan päiväisesti nähtävästi.

Onneksi on tätä lohtua…

IMG_20180402_210513_433

Taidan muuten olla lännen viimeisin joka vasta nyt hankki vohveliraudan. Lämpenen vähän hitaasti kaikelle uudelle tekniikalle nähkääs… Seuraavaksi hankin varmaan leipäkoneen, God help me from that. Mutta olishan se nyt kätevää! Aamulla herätä tuoreen leivän tuoksuun, vai mitä ne nyt lupaileekaan.

Ja jos nyt joku ajattelee, että on sillä nyt taas niin vaikee elämä, että oikein pahaa tekee katsoa. Että paistellaan vohveleita ja sovitellaan mekkoja. Niin voin kertoa, että kyllä tässä saa kaikkea – kuten esimerkiksi sitä sorvia – vääntää ihan tarpeeksi kyllä, jotta tämän kaiken saa pyöritettyä.

20180402_190824

Voikaa hyvin, antakaa auringon koskettaa poskia, sanokaa rakkaille, että ovat ihania.

 

 

Onko yksin kotona samanlaista kuin yksin maailmalla?

Kun reissaan työkseni pitkin niitä maita ja mantuja, niin melko usein olen niillä reissuillani yksin , jos ei kollega ole matkassa mukana. Muistan hyvinkin ensimmäisen lentomatkani yksin, jota jännitin ehkä enemmän kuin mitään muuta koko pitkän ja monimutkaisen matkani vaihetta.

20171006_101144

En pelännyt että eksyn. En pelännyt että mokaan jotenkin ja päädynkin jonnekin minne en olisi edes matkalla. En pelännyt kokemattomuutta tai uusia tuntemattomia lentokenttiä. Pelkäsin miten kestän muutaman tunnin lentomatkan ilman että puhua pälpätän yhtään kellekään mitään! Näin puhuvaiselle ihmiselle sellainen antisosiaalisuus on kauhistuttava pelkkänä ajatuksenakin ja mietin ihan vakavissani etukäteen, että varmaan sekoan.

No, kuten arvata saatatte, en seonnut. En edes tehnyt vierustoverista seinähullua keskustelemalla väkisin yhtään mistään, sillä senverran olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä ja kehonkieltä oppinut lukemaan, että jos toinen tunkee tulpat korviin ja laput silmille ennen kuin kone on edes liikahtanut parkistaan lentokentällä, niin ehkä siinä viestitään ettei olla just nyt millään juttutuulella. Asiasta kuudenteen muuten, yllättävän moni ihminen ei sano edes hei tai helou, vaikka kuinka heitä tervehtisi sillä meiningillä, että sanotaan nyt edes moikat kun seuraavat tunnit kyynärpäämme ovat kiinni toisissaan ja luultavasti jompikumpi meistä joutuu toisen takia punkemaan itsensä irti vöistä ja eteen-ylös-sivulle , jotta se toinen jompikumpi pääsee hyyskään. No mutta, senKIN olen oppinut, että jotkut vaan on. Semmosia.

Alkuun kun pääsin yksin reissaamisessani, niin opin hyvin pikaseen miten ihanaa se on, myös. Toisen kanssa matkustaminen kun on ihan omaa luokkaansa, kun voi keskustella maisemista, nähtävyyksistä, kokemuksista, ihan mistä tahansa – vaikka lukkiutuneista korvista – , miettiä ääneen ruokapaikkoja, kielenkäännöksiä, suuntimia, kaikkea mahdollista. Mutta kyllä sitä yksinkin kokee hyvin paljon. Rakastan lukea paljon, kuuntelen musiikkia, kuuntelen ihmisiä ympärilläni, valokuvaan, kirjoitan muistikirjaani. Yksin tehdyt reissut on ihan omanlaisiaan, mutta eivät enää millään tavalla pelottavia, vaan ajatuksella ”kysymällä selviää” pääsee aika pitkälle tässä maailmassa, varsinkin jos kysyy tarpeeksi monta kertaa! Jotenkin myös sellainen tarkkailijan rooli antaa ihan erilaisen kuvan siitä ympäristöstä missä sitä sattuu milloinkin yksinänsä kulkemaan. Minä tykkään, kovastikin! Ja kaikenhan kruunaa tietenkin se, kun saa päivän päätteeksi kerrata kaiken tapahtuneen kotiväen kanssa puhelimen välityksellä.

IMG-7c0a1ce4f446a066c3cdd1f6a1e3319b-V

Mutta entä sitten, kun yksin olemisen ympäristö onkin se oma koti. Kun ne pienemmät lapset on toisen vanhemman luona ja isommat omilla menoillaan, niin sitä onkin ihan uunona haahuilemassa pitkin omaa pirttiään ja miettimässä mitä ihmettä sitä oikein tekis. Ja ehei, tekemisestä ei varsinaisesti ole pulaa, todellakaan, mutta se sellainen ryhtyminen kaikkeen ottaa vähän omaa aikaansa. Yli kahteen vuosikymmeneen arjenpyöritykseen lasten kanssa kuului niin vahvasti se, että sitä teki kaiken tarpeellisen silloin kun siihen sopivan pituinen aikaväli jostain löytyi. Lasten syömiset, nukkumiset, kuskaamiset, kaikki se jaksotti jokaista päivää niin ettei tarvinnut lainkaan miettiä sellaista kuin että teenpä tämän sitten kun mulla ei ole muuta tekemistä. Hah. Sitä päivää olis saanut odotella tänne asti.

20180401_194208

Nyt kun sitten onkin päivät ikään kuin vailla sitä rytmittäjää, niin kaiken mahdollisuus onkin yhtäkkiä aivan mahdotonta. Hyvä kun syödä muistin alkuunsa, kun yksikseni seiniä täällä katselin ensimmäisiä kertoja. Onneksi isommat lapset kuitenkin pitävät edelleen äidinkin edes jonkinmoisessa elämänkulussa kiinni ja alun jälkeen ollaan onnistuttu luomaan jo ihan kivat yhteiset ruuanlaittohetket sun muut tekemiset.

Tänään käytiin yhden tyttären kanssa Ikeassa, oltiin siellä ihan koko päivä ja syötiin muuten oikein maittava Pääsiäisruokakin seisovasta pöydästä. Jalat tokkuraisina ja selät kankeina saavuttiin tuossa alkuillasta kotia ja täälläpä olikin nuoriso leiponut sillä välin! Voin sanoa ettei ole kuulkaa kahvi ja kakku maistunut koskaan niin hyvältä kuin tänäpä maistui, kun sai huokaisten istua alas ja ihan vaan olla ja nautiskella.

IMG_20180401_182950_543

20180401_180242

Näinä yksin (no, ilman pienimpiä lapsia ainakin) olemisen viikonloppuina olen oppinut myös pikkuhiljaa siihen, että voin mennä nukkumaan milloin huvittaa, vaikka puoli kahdeksalta illalla jos uni sattuu silmään tulemaan (ja on sattunut). Monesti myös herään melko aikaisin edellisestä ajankohdasta johtuen, kukkelehdin siinä sitten tovin poikineen hereillä ja menen vielä takaisin nukkumaan. Ihan holtitonta menoa siis, vailla mitään ryhtiä tai selkärankaa. Ihan kivaakin.

20180401_091006

IMG_20180401_101402_203

Mutta silti se on aina yhtä ihanaa kun ne naperot tulee takaisin kotiin, levittää vaatteensa ja vähän muidenkin vaatteet minne sattuukin ja sitten on taas mölyä ja menoa tämäkin talo tulvillaan. Sitä parhautta.

20180401_191857

20180401_193707

Ikeassa oli mattoalennus. Kätevä emäntä laittoi käsipainot suoristamaan rullalle kääntyvät alkukankeat päät…

 

20180401_193832

Ja koska televisio ei enää oikeastaan juurikaan houkuta minua millään tavalla, niin tällaisen puuhakkaan päivän jälkeisen rauhallisen illan voi käyttää vaikka tekemällä hetkisen töitä kaikessa rauhassa. Huomenna on vielä onneksi lokoisa lomapäivä edessä , kurjaa lumipyry keliä ovat kyllä luvanneet, mutta mikäpä täällä ollessa tutussa ja lämpimässä ja ne ilon pipanatkin kun saapuvat kotiin sen lumipyryn mukana!

 

Eroja ja poruja – viittaus oikeaankin elämään tästä aiheesta

Etä-äiti kirjoitti blogissaan eron jälkeisestä vainoamisesta ja vaikka nyt en niin perustakaan enää ikävien vanhojen asioiden kaivelusta (tässä omassa blogissani), niin jotenkin tunsin tarvetta kertoa tästä kuitenkin.

Vainolla tarkoitetaan tässä keskusteluyhteydessä sellaista häiritsevää yhteydenpitoa, valheiden puhumista tästä kohde-henkilöstä, kyttäämistä, arvostelemista, julkista nöyryyttämistä tavalla tai toisella, negatiivissävytteisten yhteydenottojen ottamista – ihan sinne vakaviin uhkauksiin asti.

En tiedä mitään prosentteja kuinka monessa tapauksessa vainoaja on entinen puoliso ja milloin taas joku muu lähipiirin henkilö, mutta minun tapauksessani  entinen puoliso saa kyllä synninpäästön! Sen sijaan muutama entinen perhepiiriin kuuluva ei.

20180328_164151

Eikö olekin kummallista ajatella, että se ihminen joka yhdellä viikolla kutsuu torireissuille ja käy kahvilla, onkin yhtäkkiä -ilman että mikään muu on muuttunut kuin se että eroilmoitus on tehty selväksi ja julkiseksi myös sillä lisäyksellä että välit ovat hyvät jollei loistavat ja yhteinen vanhemmuus jatkuu kuten ennenkin – päättänyt että me emme ole missään tekemisissä keskenämme. Lasten puhelimet laulaa viestejä jotka on tarkoitettu minulle – tai kertovat minusta –, posti tuo samasta aiheesta jauhavia kirjeitä ja lehtileikkeitä, joissa kerrotaan ja vihjaillaan mitä mieltä ollaan elämästäni ja minusta.

Se että en reagoinut näihin muuta kuin äärimmäisellä hämmästyksellä ei tietenkään rauhoittanut tilannetta mitenkään. Kun minulta ei saatu haluttua raivoreaktiota niin arvostelu siirtyi pikkuhiljaa lapsiin, jopa se että ruuhkaisessa supermarketissa ei lapset ole huomanneet tätä ihmistä laisinkaan koska siellä oli niin paljon muitakin ihmisiä hyvänen aina poiki tietenkin viestejä moneen suuntaan joissa haukuttiin huonokäytöksiset lapset sekä tietenkin niiden äiti, josta kaiken nyt vaan täytyy johtua.

Lapsista tämä arvostelu laajeni sitten jo muihinkin ihmisiin, oikeastaan kukaan omaa elämäänsä omassa rauhassaan ja tyytyväisenä elävä ei ole jäänyt osatta tästä. Ja tässä kohtaahan me kaikki viimeistään ymmärrämme, että näiden ikävien ihmisten oma elämä on niin epävakaalla pohjalla, että kun se oma pää ei kestä edes sitä omaa olotilaa, niin sitä yrittää vissiin kaikkensa, että kukaan muukaan ei kestäisi omaansa.

No, me kyllä edelleen kestämme, ei ole aikomustakaan keikahtaa mihinkään suuntaan tuon vuoksi. Meidän perhekonseptimme on hyvinkin kokenut muodonmuutoksen tässä elämänvaiheessa, luonnollisesti, mutta se ei ole suinkaan muotoutunut millään tavoin huonommaksi. Ei todellakaan. Lapsilla on entistä enemmän heistä oikeasti välittäviä ihmisiä elämässään – ja niin on meillä aikuisillakin. Miten sellainen voisi olla millään tavoin huono kasvualusta kellekään! Ne jokaisen lapsen tarvitsemat juuret ja siivet muodostuvat tasan siitä minkälainen tunneilmasto heidän elinympäristössään on – ei siitä kuinka monta sukunimeä on postilaatikossa tai onko jollekin biologista sukua vai tahdon kautta yhtä ja samaa porukkaa.

20180324_093726

Vaikka sitä takana puhumista edelleen tulee vastaan harva se viikko niin meidän pesue se mennä porskuttaa eteenpäin iloisena, meluisana ja hyvin hyvin väkevästi jokaisen päivän elävänä.

20180328_165537

Joten meidän kohdallamme nujertaminen ei onnistunut, eikä koskaan tule onnistumaankaan. Valitettavasti yleisemmin katsottuna moni ihminen särkyy ja masentuu entisestään elämänmuutosten myllertäessä ja vielä sen mahdollisen tukiverkonkin puskiessa päin pelkällä paskasateella. Ihan oikeasti. Miettikää nyt aikuiset ihmiset miten hukkaan tekin heitätte ainutlaatuisen tilaisuutenne elää tätä elämää. Niin valitettavan moni kultainen ja aidosti hyvä sydän ei saa sitä mahdollisuutta, vaikka olisi tälle maailmalle pelkkä ilon ja valon tuoja.

20180102_210553

P.S. Jos sinusta tuntuu että et kestä eron jälkeistä tilannettasi , apua voit hakea mm. täältä tai muista Etä-äidin vilkkaammista paikoista jotka löytyvät hänen postauksestaan. Vaikka minä koinkin pärjääväni tässä tilanteessa ihan omineni, niin kenenkään ei tarvitse kestää epäasiallista kohtelua. Ei kenenkään. Vainoaminen on myös kriminalisoitu, joten kysessä ei ole todellakaan mikään ylireagoivien herkkänahkaisten itkuvirrenveisuu.

 

 

 

 

Ihastuttaa ja v… ihastuttaa

 

 

20180328_102106
Kotona töitä tehdessä on hyvä pitää kaikki tärkeimmät tarvikkeet aina hollilla 🙂

 

Olispa hienoa, kun aina olis vaan se kyky katsoa kaikesta ne positiiviset puolet. Se ei ole todellakaan (minulle) mikään itsestään selvänä automaationa tuleva luonteenpiirre, vaan se tarvitsee kyllä aktiivista työskentelyä koko ajan pysyäkseen yllä. Aina ei vaan löydy sitä intoa siihen työskentelyyn…

Ihanaa kun on kevät ja aurinko (melkein aina) paistaa. Mutta että kaikki, siis kaikki, ryönä ikkunoista oikein loistaa näkyvillä sen mukana pitkin sitä auringonpaisteista päivää. Ja ei, en ole mikään tehomuija joka klääpii ikkunat läpi talven aina kun niihin jotain pientäkin tirhamaa tulee. Ehei. En edes tajua, että siihen maailmanlopunpimeyden aikaan jotain ikkunoita edes on olemassaan, kun ei niistä valoa ainakaan sisälle tule.

 

20180324_194753
Nykymukulat piirtää netistä saamiensa ohjeiden mukaisesti , joten onko se sitten pahasta aina jos sieltä itselleen tekemistä etsiskelee, häh

 

Ihan kiva, kun on niin paljon kaikenlaisia sähköisiä menetelmiä, vempaimia ja yhteyksiä joilla voi tehdä mitä vaan ja missä vaan, mutta onhan se nyt yks perkele että niissä ei tarvitse edes olla mitään suurta vikaa, vaan ihan pelkkä hidas junnaaminenkin riittää ja jo on puolet tämän päivän hermojenkestävyydestä menetetty. Joskus kaikki sujuu kuin tanssi vain ja sitä liitellään liitetiedostoja ja lähetellään meilejä posket lommollaan pitkin maailmaa vaikka vessanpytyltä kännykän voimin. Sitten on taas näitä päiviä, että on kaikki mahdolliset koneet otettu avuksi ja silti ei meinaa mikään kulkea eteen eikä taakse. Että minä varsinkin tykkään näistä töksähdyksistä, kun joku sovellus ilmoittaa ettei ole jotakin asiaa tehnyt ja teet sen sitten raivokkaasti uudelleen (ja uudelleen…) ja arvaatte kai, olihan se sen tehnyt jo ihan ensimmäiselläkin kerralla. Tämä oli joskus se minun hätäisen luonteeni kompastuskivi tulostimien kanssa (tiedättehän, kun sitä ”tulosta” nappulaa on niin kiva klikkailla varmuuden vuoksi useampaan kertaan jos ei nanosekunnissa ala printteri rutisemaan ja hönkäilemään), useampikin kerta on tulostin sitten todellakin saanut hönkäillä henkensä edestä, kun sen seitsemänsataa painallustani on lähtenyt masiinasta tulemaan. Aika kauan kesti ennen kuin hoksasin etsiä ”keskeytä tulostus” -kohdan sieltä asetuksista…

 

20180324_173623
Uuden puhelimen tarkennustoiminnot vielä vähän hakusessa , kun ei sitten tarkentanut mihinkään

 

Ihanaa on sekin, kun pipottomuus saa päänahan huokailemaan onnesta ja psoriasiksen oireet ikään kuin lähtevät helpottamaan ja tasan samalla ryminällä siitä johdannainen (älkää kysykö miten, lääkäri sen ihan itse totesi) aikuisiän akne taas puhkeaa iloiseen keväiseen loistoonsa. Saakeli kun aina sattuu (kyllä, akne sattuu) ja aina näyttää läiskikkäältä. Joskus sitä vaan haluaa olla senverran pinnallinen, että toivoisi edes yhtä kokonaista viikkoa ihan normaalin ihon kanssa. Toiveajattelua.

Sitten on tämä valon lisääntyminen ihan muuten vaan. Ihanaa ja kamalaa. Huusholli näyttää kulahtaneelta, sohvanpäälliset kirjavilta, lattiat naarmuisilta ja aikansa eläneiltä, koko sisustuksen yritelmäkin ihan kamalalta. Toki sitä säästää sähkössä kun ei tarvitse valoja koko päivää loimotuttaa ja lämmityksessäkin , kun arska kuumottaa niiden likaistenkin ikkunalasien läpi huoneet tukalan kuumiksi.

20180320_114408

Mutta kun koiranpenteleeseenkin on iskenyt kevätvillitys (kyllä, juuri se missä on muijat mielessä ja nesteet liikeellä) niin tämä sisustus senkuin pelkistyy päivä päivältä, kun saan selkä vääränä kuskata rompetta pesuun, varastoon, jemmaan, roskikseen. Ihan ei meinaa hermot kestää kuulkaa niitä merkkailujälkiä pitkin poikin. Ei mulla tälläistäkään koiraa ole kyllä kuunaan ollut, mutta nytpä on.

Sitten on vielä tää ihana väsymykseni josta taisinkin jo avautua aiemmissakin postauksissa, ei paljoa helpota, että unettomuus iskee taas päälle kuin höyrylaiva. En tiedä montakokymmentä kertaa viime yönäkin olin hereillä, pienen hetken vaan, mutta sen verran kuitenkin että rytmi meni persauksilleen ja nyt olen selkä jumissa ja silmät puolitangossa.

 

20180328_094238
Tääkin rento hetki keskeytyi suurinpiirtein heti kuvan ottamisen jälkeen, kun sähkömies tulla tupsahtikin paikalle ilman oottelimisia!

 

No mutta kaipa tää tästä iloksi muuttuu, tai siis enhän minä tätä surunakaan pidä siis mitenkään, mutta jos nyt edes nukkua sais, niin aika hyvin olis jo. Siistimpi huusholli siihen, niin olisin jo ihan onneni kukkuloilla.

Mutta kuulkaa. Huomenna on yhden lapsosen synttärit täällä ja oon ihan fiiliksissä, tänään leivon vielä kakkupohjan ja huomenna sitten kaikki vaan laitetaan niin kuin kasaan ja esille. Illalla meen käymään yhdessä kokouksessa ja pari poikaa eilen ilmoitti, että he tekee ruokaa sillä välin. Aika mahtavaa! Se pikkunaskalien ottaminen mukaan köökkihommiin siis tuottaa ihan oikeesti  tulosta ja pienistä jauhelihan hämmentäjistä on kasvanut ihan peruskokkaukset handlaavia koululaisia. Kämpän kulahtaneeseen talvenjälkeisilmeeseen auttaa melkovarmasti Ikea, joten mikäs murhe meillä kellään nyt olis mistään.

 

20180327_085712
Lähikauppa, josta saa aina jotain, jos ei sitä mitä lähdit hakemaan niin varmasti jotakin muuta kuitenkin!

 

Vaan mikäpä auttaa siihen olotilatukseen, kun huomaat että ulkona pyryttää täysillä lunta juuri nyt!? Voi kevään kekkulit. No jos ei kahvi auta , niin sitten ei mikään!

 

 

 

 

Yks ihan perus

Sain tuossa palautetta jossa toivottiin että kertoisin työpäivästäni, tai lähinnä siitä minkälainen on perus päiväni jos en ole reissunpäällä ja ajattelin nyt sitten ilman sen kummempia valmistelemisia kertoa vaikka tästä maanantaista. (Joka kyllä vielä on kesken, joten mitä vaan voi sattua vielä, mutta siitä sitten lisää vaikka jatko-osassa)

20180326_082012

Tänään heräsin ihan mielettömän unenpöpperöisenä kellonsoittoon, eka hälytys mulla on puoli seitsemältä ja siitä puolen tunnin välein puoli kahdeksaan asti, jolloin on se viimeinen pakko nousta. Tämä on minulle ihan ehdottomasti paras tyyli, koska joskus suorastaan pursuan reippautta linnunlaulunaikaan ja ehdin tehdä vaikka ja mitä siinä ennen kuin muu pesue on kiskottava ylös punkistaan. Joskus teen töitä tietokoneella, puran sähköposteja, laittelen viestejä kymmeneen suuntaan ja suunnittelen vaikka tulevien päivien ohjelmaa, joskus urheilen niin että puhina käy, käyn rauhassa piiitkässä suihkussa, luen ihan kaikessa rauhassa lehteä tai katselen uutisia telkkarista, – tai sitten ihan vaan tuijotan kaukaisuuteen kahvimuki kourassa ja odottelen kofeiinin vaikutuksen alkamista, aamuradio hiljaa taustalla soitellen.

Tänään ei ollut sellainen aamu että olisin pursuillut yhtään mitään, vaan koomailin puoli kahdeksaan ja sitten oli noustava ylös. Onneksi aurinko paistoi, niin ei tarvinnut pilkkopimeään keittiöön raahustella, vaan jotenkin sinä piristyy kun nuo luonnon omat kirkasvalot on päällä noin aamutuimaan eritoten. Kahvinkeitin porisemaan, koirat ulos ja sisään ja aamuruuat eteen sekä niille että itselleni. Radio päälle ja hiljainen huudahdus yläkertaan, että alkakaas lapset keräileen itseänne tänne alakertaan päin.

Siinä sitten on hetken tohinaa, kun lapset väsää aamupalaa, puetaan ja katsellaan toisella silmällä jotain aamutelkkarin ohjelmia. Tänään oli pääsiäismunat odottamassa vielä ikään kuin jälkiruokana, joten kaikkien leivänsyönti sujui ihmeen sutjakkaasti sanoisin. Tai no, tais siinä eräällä tulla mieleen leivänteko siinä vaiheessa kun puolet porukasta istui jo autossa täydessä valmiudessa.

Jos en ole menossa toimistolle aamusta, niin saatan vetää vaan verkkareitten päälle jonkun pompan ja pipo silmille ja menoksi – mutta tänään oli työmaalle meno edessä, joten piti koittaa näyttää ihmiseltä ihan minunkin sitten. Pakkasin samalla työlaukkuani, koska kuskaan läppäriä mukanani molempiin suuntiin ja tänä aamuna oli sitten hukassa sellainen pieni johdonpätkä, jota tarvitsen työmaalla päästäkseni kiinteään nettiin , jonka johdonpää ei ole yhteenkuuluva läppärini rakosten kanssa. (johdonpätkälle on varmaan joku nimikin, mutta se on nyt ihan yhtä hukassa multa kuin se itse pätkäkin).

Pätkättä oli lähdettävä liikenteeseen sitten, lapset kahdelle koululle, yhdelle pulkka mukaan koska oli mäenlaskua luvassa ja sitten takaisin kotiin pikapikaa, koska se pätkä kummitteli mielessäni ja lapsonenkin jätti kindermuna-lelunsa kuulemma keittiöön ja oli ajatellut ottaa ne mukaan töihin ajankulukseen. Helkkarillinen etsiminen hetken aikaa, ne minikokoiset kinderlelut löytyi tästä kaaoksesta ihan kelppeesti mutta johdonpätkä ei vaan tullut esille mokoma. Ei auttanut, piti mennä ilman koska aikataulussa alkoi tehdä tiukkaa yhden vierailijan suhteen. Matkalla tuli ilmoitus kyseiseltä vierailijalta, että ei päässytkään liikkeelle ajoissa ja siirrettiin tapaamista yhteisymmärryksessä siitä, kuinka ”maanantait on vaan joskus näitä”.

Työmaalla pläräsin postipinon pöydältä, purin muutamia juttuja vielä messujen jäljiltä ja aloin suunnittelemaan seuraavien kuukausien ohjelmaa, joka näyttää jo taas hyvin tiiviiltä. Tein myös vähän taustatyötä ja koitin printtailla ja mapittaa muutamia asiakirjoja, jotka oli roikkuneet arkistoimattomina ja ahdistivat sillätavalla mielen perukoilla, koska tiesin haluavani ne kuriin ja järjestykseen omaan hyllyyni.

20180326_112735

Lounastaukoni oli nopea mutta aina yhtä mieluisa, sillä jonkun toisen keittämät ja tarjoilemat perunat ja kastike on vaan niin ihanaa luksusta, että nautin siitä ihan täysillä joka ikinen kerta. Aina en edes ehdi syödä, sillä ymppään kaiken kokouksineen ja tapaamisineen niihin tunteihin ennen kuin ekaluokkalainen saapuu koulusta ja jokatapauksessahan minä aina kotonakin sitä ruokaa sitten vielä ryhdyn tekemään.

Screenshot_20180326-142104

Tänään nuorimmainen otti päikkäritkin töissä, mikä lie häntäkin väsyttänyt ja heräsi sitten nopeasti syömään, mukaan tuli jälkiruuaksi tarkoitettu kääretortunsiivu jonka minä olin urhoollisena omalta kohdaltani skipannut.

Tultiin kotiin juuri ennen ekaluokkalaista, keittelin kahvia ja koska kääretorttu olikin juniorin mielestä ”erilaista”, niin äiskä sai kahvinsa kanssa kerrankin makeaa herkkua! Tiedä sitten johtuiko siitä sokeripläjäyksestä vai mistä, mutta julmettu päänsärky iski päälle ja meinasin ihan hermoni menettää, sillä olin juuri ja juuri kuvitellut olevani ehkä kokonaisen viikon suurin piirtein terveen kirjoissa sen saakelinmoisen kuukausien sairastelujen jälkeen. Sunnuntaiaamuna alkanutta kurkkukipua en halunnut edes ajatella, mutta jäätävä päänsärky ei kyllä antanut mahdollisuutta olla huomaamaton. Ärsytti.

20180326_134014

Tempaisin siinä maailmaa manaten hakemaan taas yhden koululaisen, sen jälkeen käytiin läpi koululaisten asioita ja kuuntelin muutamat leikkiselostukset, mitä pienimmällä oli kerrottavanaan. Kolmelta kaksi viimeistä lasta kouluistaan kotiin ja päätin, että käyn taistoon päänsärkyä vastaan raittiilla ilmalla ja positiivisella mielellä vaikka väkisin. 

Isommat lupautuivat katsomaan pienempien perään ja minä läppäsin kuulokkeet korviin, solmin tossut jalkoihini ja lähdin vispomaan pitkin tienposkea. Aurinko paistoi kuin keväällä nyt vaan voi ja linnutkin jossain vähän laulelivat. Lunta oli vielä tielläkin, mutta oli myös sulia paikkoja paljon ja juosta lönkyttelin niistä suurinpiirtein jokaisen. Että tuntui sitten hyvältä! Nautin suunnattomasti, vaikka tuuli välillä ottikin silmiin ja toisaalta autojen väistäminen sinne lumisohjoiseen penkkaan sai tossut ihan litimäriksi – mutta silti se kaikki oli niin mahtavaa!

IMG_20180326_160529_918

Tunnin verran painelin menemään ja tulin kotosalle naama punaisena ja päänsärky todellakin tipotiessään. Kannatti!

Sanoin lapsille, että teen kyllä aivan kohta ruokaa, kun äiti ihan hetken tässä huilaa ja vetää henkeä, mutta käytännössä se siis tarkoittaa että olen täällä makuuhuoneessa läppärin ja työpapereiden kanssa ja teen vähän kaikkea (muuta kuin lepään).

20180326_160902

20180326_162250

20180326_162146

Vielä on edessä siis ruuanlaitto, päällimmäisten koirankarvojen imurointi ja lasten kanssa hömpöttäminen, milloin mistäkin asiasta. Mattimyöhäiset laittaa pääsiäisruohotkin vasta tänään multiin ja jotain vitsojakin ehkä koristellaan siinä, kun tarvikkeet kyllä on olemassaan, mutta kellään ei minkäänmoinen kiire niiden suhteen, kun eivät halunneet mihinkään virpomaankaan lähteä eilen.

Pyykkikonetta täyttelen ehkä kertaalleen ja käyn läpi wilmat (koulujen sähköinen yhteydenpitojärjestelmä) ja nuorimmaisen kerhouutiset. Lapset nukkumaan aikonansa ja itse siinä sitten laittelen tiskikoneen käyntiin, katson pyykit koneesta, koitan helpottaa aamua katsomalla omat työvehkeet vähän paremmin hollille ja asetan taas toiveikkaana hälytykset, että jos vaikka aamulla olisinkin niin energinen, että ottaisin sellaisen omanlaiseni alun tiistaille – tai sitten nukkuisin viimeiseen minuuttiin, kuka ties. Olen ollut sairasteluni jälkeen niin väsynyt, että nyt kun taukoamaton yskä ja niistäminen ei enää pidä hereillä väkisin, niin tuntuu että mikään uni ei vaan silti riitä. Senverran olen itseäni oppinut vuosien aikana kuitenkin tuntemaan, että mikään ei ole pysyvää, ei edes mahdottomalta tuntuva unentarve, vaan kun vaan nukkuu sen minkä pystyy, niin jossain vaiheessa sitä taas jaksaa pikkasen enemmän.

Minähän en ole enää pitkään aikaan katsonut telkkaria suurinpiirtein iltayhdeksää pidempään (jos siihenkään asti), vaan olen sen sijaan kaatunut kyllä suorilta vaan petiin lasten ja päivän töiden hiljennyttyä ja nukkunut minkä kerkiän. Jos olen ollut jotakin aktiviteettia vailla siinä illan tunteina, niin olen lukenut kirjoja, joita mulla on kesken tuossa tällä kertaa jopa kaksikin (Eve Hietamiehen Hammaskeiju ja Andrew Davidsonin The Gargoyle , englanniksi).

Sellainen suurin piirtein on se tämä meikäläisen maanantai, tietenkin tuonne jokaiseen väliin voi lisäillä pirisevää puhelinta ja sen ja tuon asian merkkaamista kalenteriin, aikataulujen sumplimista vähän joka suuntaan ja tällä viikolla vielä yhden lapsosen kaverisynttäreidenkin suunnittelua ja järkkäämistä.

20180326_081920

Toivotaan että aurinko paistaa läpi viikon, niin olisi mielukkaampaa tämä väsyneenä puuhastelukin, auringosta tulikin mieleeni, että minä tarvitsen palaverin sähkömiehen kanssa ja jos ei omat toimenpiteet auta, niin putkimiehenkin kanssa. Koska kaiken muun lisäksi tässä on vielä tämä talokin huollettavana ja jotenkin tuntuu, että se jos mikä sitä huoltoa tuntuu just nyt kaipaavan!

No mutta kaikesta selvitään, kun tehdään asia kerrallansa. Nyt muuten muistin että unohdin niissä päänsäryissäni kurvata kaupan kautta tuossa iltapäivällä ja sinnekin on vielä mentävä ennekuin sitä tänään saa laskea päänsä taas tyynylle.

 

Pokasta ja piparista

20180322_150921

Laitoin tuossa blogin Facebookiin kuvan *öh* takapuolestani, jossa näkyy koko ruudun leveyden täyttävien kankkujen lisäksi housujen pesulappu ikään kuin päälipuolella – vaikka eihän se siis sitä ole, vaan housunmokomat oli tietenkin nurinpäin mun päälläni. Itseäni tuo naurettava seikka nauratti ihan hirvittävästi, olinhan kerinnyt käymään jo ties missä siten koristautuneena, joten häpeän laajenemisesta ei ollut enää mitään pelkoa, vaan ajattelin suoda muillekin pienet naurut ja ehkä jollekin jotakin vertaistukeakin, jos sattuu samanmoisesti vaikka käymään. Elämän ottaminen liian vakavasti ei ole koskaan ollut mun juttuni , eikä ole sitä yhäkään. Jotenkin kuvittelin, että suuri yleisö olisi jo kaiken tämän mediatulvan keskellä niin turtunut kaikkeen, ettei yksi pesulappuinen persus sitä pahemmin järkäytä.  Silti sain hämmästyä sangen suuresti, kun sain lukuisia viestejä siitä kuinka mä olen niin rohkea ja kehtaan vaikka mitä. No, ensinnäkin, minuna eläminen on jo melkoista kehtaamista, kun aina pruukaa sattumaan ja tapahtumaan, siihen vielä lisäksi se, että olen jo neljäkymmentäviisi ja omasta mielestäni ainakin siinä iässä ettei paljon haettoo enää mitkään pesulaput. Jos mä olen seissyt jalka roskiksessa satamaterminaalissa, kun arvovaltainen delegaatio Suomen hallituksesta kävelee tervehtien ohi, niin aika paljon saa sattua että enempää ehkä nolostelisin. Ja silloinkin taisin kyllä kaikista eniten tuskailla naurunpidättelykykyni kanssa, siinä kun en ole kovinkaan hyvä, mitä ainakin näihin mun omiin mokiin tulee. (Ja jos kiinnostaa mitä tapahtui, kuinka jonkun jalka voi olla jumissa roskiksessa, niin asiaan on hyvin yksinkertainen selitys tietenkin: söin purkkaa niin että leukapielet paukkui. Sitten kun makuelämys alkoi mennä ummehtuneen kengännauhan pureskelemisen puolelle, niin siistinä tyttönä halusin tietenkin laittaa sen purkkatilsan roskikseen enkä suinkaan liipasta sitä minne sattuu. No kaikki roskikset oli kuitenkin sellaista läppä-kansi-mallia, joissa pitää painaa sitä kantta jotta saa jotakin sinne pönttöön pudotettua. Ja se kansi oli ties minkä paskon peitossa hyi olkoon voin kertoa… Ja millään purkallahan et mitenkään sitä saa siitä painettua, paljasta kättä en todellakaan aikonut käyttää myöskään, vaan painaa survaisin jalalla vähän apua sinne, kätevänä emäntänä katsokaas. Harmi vaan, että kenkä jumitti muutaman hetken liian kauan sen kannen kanssa juuri sillä hetkellä kun aiemmin mainittu porukka purjehti siitä ohi, muutenhan koko operaatio olisikin ollut pelkkä suksee. )

20180322_103410

Sitten ihan toiseen asiaan, vaikka kyllä tähänkin kai jotain uskaltamista liittyy, jos haluaa niin ajatella. Nimittäin painonpudotusasiaan.

Muutama vuosi sitten , kun neljäkymmentä oli tullut täyteen ja mitä lie tapahtunutkaan biologisessa systeemissäni näin naisena, niin huomasin etten ollutkaan enää niin vaan sinut itseni kanssa. Tunsin itseni turvonneeksi ja olo oli epämukava omissa nahoissani. Siis tiedättekö – ilman peiliäkin olo oli tukala ja ikävä. Mieliala vasta ikävä ja tukala olikin. Inhotti ja laiskotti. Ja se vasta laiskotti ja inhotti lisää.  Aikani ryvettyäni siinä surkeudessani repäisin ja aloitin yhden näitä kuuluisia superdieettejä, en suinkaan mitään pussijauhekidutuslaihdutusihmerohtovalmiste – dieettiä, vaan näitä joissa annetaan selkeät ruokaohjeet (ja syödään RUOKAA) ja videoita myöten opastetut jumppaohjeet. Ihan hirvittävän kätevää tällaiselle lakia ja järjestystä arvostavalle ihmiselle. Joku kertoo että näitä kun seuraat niin hyvä tulee ja siinähän seurasin ja hyvä tuli. Ihan järjettömän yksinkertaista! Toki se vaati täpäkkyyttä kaupassakäynteihin, ettei vaan käynyt niin ettei kotona ollut vellikellonlyömällä mitään syötävää ja toisaalta kun huushollissa kuitenkin vilisteli muutakin väkeä joita piti ruokkia, niin olihan se melkoista sumplimista että kaiken sai käytännössä sujumaan. Mutta itselleni ainakin käy vähän joka asian kanssa niin, että kun jostakin tulee rutiini, niin se sujuu vaikka silmät kiinni ja aika äkkiä siinä ohjeiden seuraamisessakin kävi niin.

Valitettavasti psoriasikseni puhkesi siihen syssyyn ja koska olin suoraan sanottuna päänahka ja osin iho muualtakin ihan verillä (ja mieliala vasta verillä olikin), niin keskittymiseni menetettyjen kilojen poissa pysymiseen ei oikein ollut tärkeysjärjestyksessä edes kymmenen ensimmäisen joukossa.

Mielialan mentyä matalaksi kilot puolestaan karttuivat hyvinkin iloisesti ja pian olin taas samassa – tai jopa pahemmassa – pisteessä kuin ennen hyvän rykäisyni alkua.

Siinä olikin sitten oikeastaan ihan koko naisen mietittävä elämänsä alusta alkaen uusiksi. Ei ollut nopea eikä helppo prosessi, mutta tulipahan tehtyä. Ja edelleen ollaan sillä tiellä.

Niin paljon ja niin joka puolella kun toitotetaan, että itsensä hyväksyminen on alku ja juuri kaikkeen. Mutta miten ihmeessä saat itsesi hyväksyttyä, jos kokoajan takaraivossa paukuttaa muttakun muttakun. Hyväksymisessä kun ei ole mitään puolitietä tai kunhan päällisin puolin tässä sanon itselleni aamuisin, että ootpas sää sirpakan näköinen tänään, mee ja valloita maailma. Aivoparat tietää tarkoitatko sitä todella. Kiloparat ne vasta tietääkin.

Siispä todella pitkän ajatusprosessin tuloksena aloin oikeasti olemaan välittämättä yhtään mitään mitä satuin painamaan. Lakkasin käymästä vaa`alla. Ostin sopivia vaatteita kokolapuista välittämättä, kunhan ne oli mukavia päällä. Heitin kuusi Ikean kassillista vaatteitani pois vaatekaappia täyttämästä, osa oli pieniä (näihin mahdun ihankohta – vaatteita), osa muuten vaan sellaisia joissa en viihtynyt enkä koskaan pitänyt. Aloin ostamaan perjantaisin lapsien karkkipäivänä itsellenikin ihan mitä lystäsin, jos sattui mieli tekemään. Söin tavallista ruokaa, paistoin lättyjä voissa ja laitoin vielä hillot ja kermavaahdotkin päälle.

Koitin myös liikkua aina kun pystyin, joskus se oli viikon jokaisena päivänä, joskus ei kunnolla kertaakaan kahteen viikkoon. En laskenut kilometrejä enkä sarjoja. Laitoin musiikin pauhaamaan ja nostelin rautaa jos huvitti, istuin sohvalla piparipaketin kanssa jos huvitti. Joskus molempiakin.

20180322_212424

20180322_153809

Kuuntelin itseäni. Olinko väsynyt. Olinko unisen väsynyt vai nyt-lähtee-taju-en- pysty-en -kykene – väsynyt. Jälkimmäiseen auttoi aina ruokavalion keventäminen. Siis ihan hetkellisestikin! Aamulla niin iso pinkka riisikakkuja (koska tykkään niistä oikeasti), kourallinen kirsikkatomaatteja, ehkä vähän kalkkunaleikettä, kahvia ja appelsiinimehua. Lounasta ja iltaruokaa ihan normaalisti, mutta ei mitään mähkimällä ahmittua. Vähensin myös varsinaisen leivän syöntiä (mutta söin jyvänäkkäriä jos mieli teki joten millään gluteenittomalla en todellakaan ollut) ja lisäsin sitä paljon puhutun veden juontia ihan tieten. Muutaman päivän kun ruokki itseään näin, niin energiat pyyhälsi takaisin paikalle ja sitä jaksoi taas liikkuakin enemmän ja näin ollen tuli kulutettuakin enemmän. Siinä oikeastaan se main point mitä olen noudattanut siitä lähtien. Kiloja lähti viitisentoista aika nopeaan tahtiin (loppujen lopuksi, kun niihin ei edes kiinnittänyt huomiota niin yhtäkkiä vaan huomasi että kalsarit tippuu päältä ilman henkseleitä) ja kaikki on myös pysynyt poissa siitä lähtien. Toki kun on _nainen_ ja _tässä iässä_ niin välillä sitä huomaa että jonkun vaatteen löystyminen tarkoittaakin että muhkurat vaan vaihtaa paikkaa, eikä aina välttämättä sinne minne itse ne sijoittaisit, mutta yleisesti ottaen olen ihan sinut itseni kanssa tällä hetkellä. Kylkirullat tai leukakerrokset ei ole lainkaan arvoasteikossani siellä päällimmäisenä, jos aikaa olisi rajattomasti ihmisen käytettävissä, niin voisin hyvinkin keskittyä oikeansuuntaisten vatsalihasten tiukentamiseen (tai siis, öh, edes löytämiseen) mutta koska elämällä on niin paljon kaikkea tärkeämpää tarjottavaa ja niin vähän aikaa niin mieluummin menen otsa edellä kohti niitä muita seikkailuja ja annan makkaroiden kulkea siinä mukavasti mukana.

20180323_093156

Jos ajattelee esimerkiksi tätä talvea, tätä pitkää pimeää talvea joka tässä on meillä kaikilla takana, niin melkeinpä ilman mitään järjestettyä liikuntaa sain kaiken pysymään kuosissa niin kuin silloinkin, kun juoksin monta kertaa viikossa pitkin kyläteitä. Olen tuon talven aikana työmatkaillutkin todella paljon ja toisin kuin jotkut muut tehokkaat, yhdenkään hotellin kuntosalia en ole käyttänyt, enkä ole jättänyt aamiaispekoneita suinkaan ottamatta, vaan olen todellakin nauttinut siitä, että joku muu on ne minulle paistanut ja tarjolle tuonut.  Sen sijaan olen koittanut kaikin tavoin kävellä mahdollisimman paljon aina kun se vaan on ollut mahdollista, liukuportaiden sijaan rappuset rytinällä ylös tai alas, lähteä liikkeelle sen verran aiemmin, että kävelen vasta sitä seuraavalle pysäkille enkä sille oven pielessä odottavalle ja tietenkin juoda runsaasti vettä pitkänkin työpäivän aikana ja panostaa hedelmiin energiantuojina. Mainittakoon tässä eritoten ananas ja kaikenlaiset melonit; makeita, raikkaita ja terveellisiä.

Siinähän se sitten onkin suurinpiirtein pakettiin laitettuna, tämä meikäläisen meininki, sitä on minulta (anteeksi, jo ajat sitten) kysytty ja toivon että tämä edes vähän vastasi siihen mitä haluttiinkin tietää. Valitettavasti se klisee on niin totta, että mihinkään pysyvään ei ole mitään nopeaa pikaratkaisua, jos sitä elämänasennettaan muuttaa niin se tarkoittaa todellakin että alettuaan sille ei ole mitään kestoa tai loppua, se on vaan sitä elämistä ja itsensä kuuntelemista.

Joskus se on myös toisten ihmisten kuuntelemista! Kysymykseen ”mitä söit tänään” vastasinpa minä kerran, että ”no koitin ottaa vähän kevyemmin koska…” – niin vastaus tuli vähän liiankin nopeaan : ”Olet lihonut. Sen näkee kasvoista.”. Vanha minä veti heti otsan kutturalle ja nosti nenän vähän pystympään. Mikäs mikäs. Kukas kukas. Toiselle noin sanotaan! Sitten kun asiasta ”hieman” (kyllä, ääni väpättäen, kyllä, itsetunto hetkellisesti murentuen ja tuulen mukana kauas lentäen) keskusteltiin, niin tajusin että miksi minulle otti muka tosiasia niin koville, tokihan minä tiesin että turvotukset näkyy minulla juurikin naamassa ja sen ääneen sanomatta jättäminen ei tosiasiaa todellakaan muuta. Ja että se tosiasia ei mitenkään määrittänyt minua! Kelpaamiseni ja mukavuuteni ei ollut siitä kiinni ja minun täytyi vaan tajuta se. 

Tajusinkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ulkonäköön kohdistuvat sanat ei loukkaa minua (kun niitä ei ole loukkaukseksi tarkoitettu) vaan osaan suhtautua siihen hyvin neutraalisti, kuten yönaikana ovelasti leukapieleen ilmestyneeseen näppylään. Se nyt on siinä ja sen kans on mentävä!

Perjantaitoivotukset kaikille, aurinkoa ja keväisiä tuulia lumenkin keskelle.

20180322_144642

P.s. Mitäs tykkäätte tästä uudesta kukkalookista blogissa? Vanha jääräkin haluaa välillä uudistua, vaikka olenkin hieman sitä koulukuntaa, että kun on jonkun kerran löytänyt, niin mitäpä sitä vaihtamaan. Mutta joskus se vaan tekee terää , josko koko keveys tarttuisi itse kirjoituksiinkin – ja kirjoittajan mieleen….

 

 

Mä oon matkatöissä, en missään myymälöissä

20180313_124213

Tiedättekö, ennen luulin että olen ihan tavallinen ihminen. Ihan tavallinen. Äiti, joka hoitaa lapsiaan, tavallinen nelivitonen joka tekee työtään parhaansa mukaan minkä kerkiää, tavallinen nainen joka koittaa elää yhteiskunnan asettamien paineiden ristiaallokossa, keski-ikäisenä yhteiskunnan osasena, ihan tuiki tavallinen suomalainen tyypillinen maalaiskaupungin asukki, joka käy lauantaina saunassa, katselee Putousta ja on aloittavinaan joka maanantai aina sen reippaamman elämäntavan.

Mutta ei. En suinkaan. Olenkin jollakin tapaa erityinen. Erityisen kummallinen! Ainakin jos on uskominen saamiani kommentteja lähinnä koskien tätä matkustamista vaativaa työnkuvaani.

Kuulkaa kun jokaisen meistä työ on erilaista. Se, missä sitä tehdään on itseasiassa aika yhdentekevää, koska loppujen lopuksi työ on työtä vaikka ympäristö olisi mikä ja missä.

Jotkut miettivät  (ja sanovat) ihan suoraan sanottuna, että tämä minun (ja yleisesti varmaan muidenkin) työmatkailuni on jotakin glamouria. Siinähän vaan sipsutellaan korkokengissä ja siemaillaan kuohuvaa ja palkka sen kuin juoksee. Ei voisi kyllä enempää väärin mennä. Vähän kuin sanois että kotiäidit vaan istuu sohvalla juomassa kahvia ja lapset vetää viiden tunnin päikkäreitä. Tai että maajussit ne vaan nojailee lapion varteen ja puree heinää, kun elukat raukeina käyskentelee siinä vikeriäisillä nurmillaan.

Toki joskus siihen työasuun kuuluu ne korkokengät ja toki joskus sitä jopa saa käteensä sen lasillisen kirpeää ja poreilevaa juomaa, mutta useammin minä kuohuviinilasia työaikana kädessäni pidin ollessani vanhainkodissa töissä kuin tässä nykyisessä pestissäni. Kengät vaan oli huomattavasti mukavammat…

Ihmisten mielestä matkustaminen on aina jotenkin keveetä touhua ja siinä nyt ylipäätään ei voi väsyä eikä rasittua, koska sehän on hei matkustamista. Ihan kuin huvipuiston työntekijän homma olisi pitää vaan hauskaa joka päivä, eikä suinkaan tehdä mitään työksi mainittua siellä muiden lomailijoiden ja huvittelijoiden keskellä. Mutta kyllä. Oli työ mitä tahansa niin siinä voi ja saa väsyä ja se voi ja saa tuntua työltä. Ja hei. Sen saa sanoa ääneenkin.

Ei se silti tarkoita etteikö sitä voisi olla tyytyväinen ja onnellinen ja tehdä sitä kaikkea ihan mielellään. Koska kaikkia joskus väsyttää ja minä nyt voin tässä sanoa, että reissutyö ottaa kyllä ihan kunnolla kropan päälle, vaikka se siis nähtävästi ei siltä aina näytäkään. Olemus sen sijaan kyllä näyttää siltä hyvinkin, hah!

Näitä (messu)reissuja valmistellaan tietysti jo työpaikalla monin tavoin etukäteen, mutta itse rutistus onkin sitten ihan oma maailmansa. Olen kirjoittanut siitä myös aiemmin mm. tässä postauksessa : Messumuija turinoi. Muistuttaisin , että kirjoitin tuota heiluvassa junassa kännykällä, että (itsellenikin) pahaa tekevät lukuisat typot johtuvat suurimmaksi osaksi siitä. Mutta enpä nyt mennyt niitä korjailemaan, olkoon siellä muistuttamassa tästä todellisesta elämästä.

 

Matkatyön tekeminen on pohjimmiltaan sellaista katkeransuloista duunaamista, että sitä on vaikea joidenkin kuvitella kohdalleen ja toisaalta ne jotka sitä tekevät, hyvin helposti siihen myös koukuttuvat. Täytyy myöntää, että itsekin muutaman kerran olen unohtanut missä maassa olen, koska kun tarpeeksi maailmaa koluaa, niin alkaa huomaamaan kuinka paikat alkavat muistuttamaan toisiaan. Siis toiminnoiltaan. Herätään aina hyvin aikaisin, kuljetaan ennalta tsekattua reittiä jonnekin asemalla tai pysäkille tai muulle seisakkeelle josta joku vempain kuljettaa menemään seuraavaan kohteeseen. Kiirehditään metroihin, liikennevaloihin, taksijonoihin, liukuportaisiin, tapaamisiin, hisseihin. Jutellaan niitä näitä ja asioita, pinnistetään kasvomuistia ja pyöritellään yksityiskohtia tai suuria linjoja yhdessä mahdollisen asiakkaan kanssa. Koitetaan muistaa syödä tai joka tapauksessa edes juoda vettä enemmän kuin paljon, sillä minkäänlaista päänsärkyä ei kukaan siihen tohinaan lisäksi itselleen halua se on kyllä koettu karvaimman kautta. Pitkän päivän jälkeen sitä etsii tiensä takaisin majapaikalle, umpiväsyneenä koittaa etsiä jotakin avoinna olevaa ruokapaikkaa (jotka eivät ollenkaan kulje käsi kädessä väsyneiden reissutyöläisten aikataulujen kanssa olen huomannut) ja siinä etsiessä sitä koittaa rekisteröidä jotakin siitä ympäristöstään, räpsiä kuvia, vetää paikallista kulttuuria syvälle keuhkoihinsa, pysähtyä hetkeen ihmettelemään maailman menoa juuri sillä kolkalla. Sitten takaisin asumukselle, suihkuun on mentävä ennen aloilleen istumista koska muuten sinne ei saa itseään enää pakotettua mitenkään ja sitten sitä kaatuukin melkeinpä suorin vartaloin sängylle ja miettii montako vaivaista hetkeä tässä on ennen kuin kello taas soittaa seuraavana aamuna hehkeän reissumuijan ylös, ulos ja hommiinsa.

Joskus sitä todellakin siis nukahtaa siihen paikkaan, valot päällä loimottaen ja televisio pajattaen jotakin päälle dubattua dekkarisarjaa (tai CNN:n uutisia, joita olen pruukannut katsoa vähän joka paikassa, koska noh, ne nyt tulee aina sillä samalla alkuperäisellä kielellä). Toisinaan sitä on ennen kaatumanukutusta vaan avattava vielä älylaite jos toinenkin ja kahlattava tulleita sähköposteja, laitettava uusia menemään ja hoidettava niitä kotiasioitakin vaikka kuinka olisikin missä itse.

20180316_182617

Aamulla kellon soidessa rip rap ylös, laittautumaan jonkinmoisen ihmisen näköiseksi , aamupalalle ihmettelemään saako täältä kahvia ja jos niin minkälaista sen kaiken syötävän lisäksi (joka saattaa muuten olla se ainoa ravinto mitä ehdit saamaan seuraavaan kymmeneen tuntiin, joten yllättävän äkkiä sitä sellainenkin ihminen löytää itsensä kaikenlaista aamukivaa syömästä, vaikka ennen on aina pruukannut sanoa ettei oikein muka saa aamuisin mitään syödyksi…) ja sitten ne (kuuluisat) kengät kopsuen kipittämään kohti sitä pysäkkiä, asemaa tai mitä sitten olikaan – satoi tai paistoi, tuuli taikka puhalsi. Huvitti tai *itutti.

Sitä sitten, toisintona,  muutamasta päivästä viikkoon ja takaisin kotimatkalle, joka yleensä kestää sen kokonaisen vuorokauden ennen kuin loppujen lopuksi löytää itsensä siitä ikiomasta kotosängystään halaamasta omaa tuttua ruttuista tyynyään kuin ikivanhaa ystävää. Minäkin olin neljältä aamuyöstä viime reissun jäljiltä kotona, viluisena ja väsyneenä mutta ihan onnellisena . Voin kertoa kuitenkin , että aamu tuli yllättävänkin äkkiä vastaan ja lujasti rutistavat lapset myös. Ihanat rakkaat, joiden halauksessa kyllä sulaa ne viimeisetkin matkajäykkyydet pois jäsenistä. Perhe on valtava voimavara!

Sitten onkin, ihan tänään sunnuntaina tässä reaaliaikaisessa elämässä , lasten kanssa höpötelty kaikki kuulumiset moneen kertaan ees sun taas, ihmetelty läksyt ja legot ja leikit ja Arttu Lindemanin keikat ja ties mitkä systeemit, pesty pyykit ja koiran kurat, imuroitu nurkkia, tiskattu ja luututtu , keitetty Juhla Mokat, käyty yhdessä kaupassa hakemassa maitoa ja roskapusseja, laitettu radiota isommalle kun tulee Imagine Dragonsia ja valmistettu kanakastiketta ja pastaa niin että pannujen vetoisuudet vaan paukkuvat.

Nyt sitä onkin sitten sitä niin sanottua omaa aikaa, kello huitelee puoltayötä ja odottelin vielä yhden pyykkikonelastillisen koneesta ennen sen kuuluisan saunalyhdyn sammumista. Silmäluomissa tuntuu kuumalta ja kuivalta, television ruudulla pyörivä ohjelma ei ota auetakseen juonenkäänteiltään väsyneille aivoilleni ja kalenteria selatessani olin hyvinkin huojentunut, kun seuraava reissu antaa odottaa itseään nyt sentään seuraavan kuun puolelle.

Mutta minä tiedän senkin, että kun aika on taas pakata ne korkokengät ja jakkupuvut laukkuun käyntikorttien ja esitenivaskojen seuraksi, niin olen taas ihan intoa täynnäni, lähdön hetki kutkuttaa ihan kihelmöiden kantapäissä ja sitä ikään kuin aloittaa uudella puhkulla taas uuteen paikkaan tutustumisen, vaikka kuinka tietääkin että se on sitä samaa tavallaan kuin ennenkin ja se on sitä työtä kuitenkin kuin ennenkin. Silti, reissutyön ihanuus ja kurjuus on juuri siinä matkaamisessa. Minä kyllä nautin siitä , vaikka se väsyttääkin ihan vietävästi. Ihan viimeistäkin sielun sopukkaa myöten väsyttää joskus. Mutta ihan viimeistäkin sielun sopukkaa myöten se myös houkuttaa lähtemään aina uudelleen.

Joten jos vielä joku meinaa, että reissutyö ei ole mitään oikeaa työtä, niin saanen ilmaista vastalauseeni. Ja jos joku vielä sanoo, että äiti-ihmisen ei kuulu reissata maailmalla (vaikka isä-ihmiset ihan hyvin voi) niin saanen sanoa että jokaisen meistä työssä on aikoja jolloin emme ole lastemme luona ja  silloin kun joku toinen on vielä siellä kahdeksasta neljään työssään viidettä päivää putkeen, niin minä saatan hyvinkin olla kotona leipomassa pullaa lasteni kanssa, tai pulkkamäessä, tai vetämässä päikkäreitä yhden neljävuotiaan ja sen seitsemän pehmolelun kanssa. Tai sitten voin olla jossakin jumalan hylkäämässä paikassa vetämässä matkalaukkua mukulakivikadulla perässäni vessahätää jo muutaman tunnin pidätelleenä ja puuttuvaa nettiyhteyttä mananneena. Ei ikinä tiedä.

Niin että sitä minä vaan, että annetaan kaikkien olla tyytyväisiä siihen mitä tekevät, annetaan niiden tyytyväistenkin olla väsyneitä ja annetaan äitienkin tehdä matkatyötä ilman että kenenkään syyttävä sormi nousee siinä osoittelemaan. Meille on jokaiselle paikkamme tässä maailmassa ja vaikka sinun paikkasi on eri kuin minun, niin molemmat ollaan luultavasti ihan juuri meille parhaimmissa mahdollisissa.

Ja P.S. Otsikko on tietysti mukaeltu JVG:n ”Häissä”- biisistä, joten älköön kukaan myymälätyön tekijä nyt vaan ärsyyntykö. *pus, kram ja huokaus päälle*

20180318_205701