Askel

20171201_131534.jpg

Joulukuun ensimmäinen päivä on täällä ja uskomattoman pitkän ja mustan syksyn jälkeen oikein odotettuna, vaikka keli nyt ei mitenkään valkoisemmaksi silti taianomaisesti muuttunutkaan. Mutta olen aina , aina, rakastanut joulunodotusta ja niin rakastan nytkin. Neljäkymmentäviisivuotiaana, istuessani tässä yksin, hiljaisessa talossani, ilman että joulutunnelma nyt mitenkään erityisemmin tursuaa mistään tuuteista tänne tällä hetkellä, edes radio ei taida olla päällä tällä hetkellä.

Mutta joulu on silti mielessäni. Olen jo vähän valoja ripustellut sisälle sinne tänne ja pihallekin jo suunnitellut, mitä nyt olen odotellut että sade edes vähän laantuisi, jotta olisi mukavampi keli mitään tuonne likomärkiin puihin ripustella. No turha toivo minkään sateen loppumisesta, mutta sain kyllä jo niin muhkean inspiraation tuossa, että huomisen päivän valjettua käyn valaistushommiin vaikka sataisi minuakin suurempia mummoja taivaalta. Odottakaahan vaan!

Lapsilla se on tietenkin joulukalenterointi lähtenyt hyvästi käyntiin, en muista koska olisi aamupala mennyt yhtä sutjakkaasti jokaiselta alas, kun vaan mainitsin siinä, että kunhan on syönyt niin saapi vapaasti kukin ensimisen luukkunsa sitten aukoa. Meillä on tänävuonna(kin) nämä ihan tälläiset normaalit lasten suklaakalenterit , jokaisella oman valintansa mukaisella kuvalla ja sitten ne meidän perheen perinteiset joulusukat, jotka ovat ikään kuin pussukat, joihin joka yö ilmestyy ihmeellisesti jotakin yllätystä lapsille aamulla ihmeteltäväksi. Teinitkin kitkuttelevat sitkeinä sukkarivissä, hövelisti aina muka tuhisevat etteivät enää tänä vuonna tarvitse mitään joulusukkajuttuja todellakaan, mutta niin vaan kiinnostus herää kuitenkin vuosi toisensa jälkeen kun se oma sukka sieltä rivistä löytyykin ja onhan tuo nuoriso senverran älykästä, että ymmärtävät kuinka kätevää onkaan saada kaikenmaailman kosmetiikkaa, taskurahaa ja muuta sellaista ihan käypää tarviketta ikään kuin ihan pyytämättä! Tämä muori kun ei mitään koristeita juurikaan ostele, vaan kaikella yleensä pitää olla joku tarkoitus! Vaikka turhempikin!

20171130_090249.jpg

Tänä vuonna muuten meidän sukkarivimme täydentyy yhdellä tuossa matkan varrella, lähemmäksi aattoa kohden käytäessä, koska niin se elämä nyt on päättänyt antaa ihan täydellä sylillä minulle lahjojansa. Miehen lisäksi elämääni on astunut siis myös uusi nuori ihminen. Hänen lapsensa. En pysty juurikaan tässä kuvailemaan kuinka nöyräksi se minut vetää. Olen asiasta hyvin onnellinen.

Ja tämä joulukuun ensimmäinen, sen lisäksi että on tietenkin yksi askel lähemmäksi kohti joulua, on myös yksi askel lähemmäksi meidän ensimmäistä yhteistä jouluamme, joka saa minut rakastumaan elämään joka ikinen päivä aina hieman edellistä päivää enemmän. Vaikka kuinka aina vaan sataa, vaikka kuinka tiskiryöpyt tuntuvat tursuavan korvista ja ties mistä aukoista, vaikka yksi jos toinenkin asia välillä töksähtelee – niin kuin asioilla on välillä tapana- niin se tunne vaan on siellä, täällä, jokaisessa hetkessä, viestissä, soitossa, musiikissa, ajatuksessa, henkäyksessä. On! Kun se toinen kerran täyttää kokonaisen maailman, niin se todellakin sen täyttää. Ei jätä ainuttakaan nurkkaa tyhjäksi.

20171127_192718

On se vaan niin ihanaa olla rakastunut. Vaikka itsensä avaaminen uudelle ihmiselle onkin kaiken sen herkimmän laittamista alttiiksi noh, kaikelle, niin silti sydän riehuu liekeissään, sielu sulaa ja mieli huutaa lisää tätä kaikkea. Vaikka mitä tulisi.

Vaikka sitten mitä tulisi.

Koska niinhän se elämä nyt vaan menee, että sitä on uskallettava tehdä erilaisia asioita jos haluaa elämältä erilaisia asioita. Enkä ihan äkkiseltään tiedä mitään parempaa syytä olla täällä maapallolla yleensäkään olemassa, kuin rakastaa ja tulla rakastetuksi. Voi tätä kliseiden määrää, mutta uskokaa pois, niissä piilee totuuden jyvä jos toinenkin! Voi apua…

20171126_181637

Mutta näistä (romanttisen/ joulun) punaisista tunnelmista toivottelen oikein ihanaa joulunodotusta kaikille , rakastetaanpa niitä läheisiämme kuten itsejämmekin (ja huomaattehan, siis itseäänkin saa ja pitääkin todellakin rakastaa!) ja nautitaan siitä, miten jokainen hetki on ainutkertainen, juuri sellaisenaan, juuri siinä hetkessä.

20171126_174633

 

 

Etäsuhde – uhka vai mahdollisuus?

20171125_201529.png

Tästähän melkein kaikilla on jonkinmoinen mielipide, niilläkin (ja heillä varsinkin) jotka eivät koskaan ole sellaisessa olleet. Yleisimmin sanotaan ”en kestäis” ja ”onko se nyt mikään parisuhde edes” ja ”minkä takia pitää jostain kaukaa itselleen joku hakea” .

Ihan ensimmäiseksi: jos sanot että ”pitääkö joku hakea”, niin oletkohan koskaan ollut rakastunut, oikein kunnolla. Jos olisit, niin tietäisit, ettei se ole ihmisen omissa käsissä, kun kunnolla rakastuu. Se vain tapahtuu. Toki siihen voi olla vastaamatta tai siihen reagoimatta mitenkään käytännössä, mutta silti se tunne on. Ei se katso aikaa eikä paikkaa eikä koordinaatteja. Ja hyvä niin. Rakkaus voi siis odottaa jokaista ihan missä tahansa! Sehän on valtavan hieno asia!

Ja mitä siihen kestämiseen tulee, niin yllättävän paljon sitä on valmis joustamaan , kun ei ole muita vaihtoehtoja. Ehkä se vaatii tietynlaisen ihmisluonteenkin, että on valmis antamaan jollekin sellaiselle mahdollisuuden kaikista käytännön kommervenkeista huolimatta.

Minä olen ajatellut näitä seuraavia asioita sellaisina ratkaisevina, tämän etäsuhteilun tiimoilta:

-Puhu niin kuin puhuisit ihmiselle joka on edessäsi joka päivä. Älä hienostele tai koreile, älä myöskään säästele asioita vain siksi että ei olisi hyvä pilata harvoja yhteisiä juttuhetkiä millään nalkuttamisella tai muulla jupinalla. Suhde kehittyy aitona ja omana itsenään, kun siinä ollaan aitoja ja omia itsejään.

-Kaivele mielesi syövereistä kaikki ne adjektiivit mitä et ole ennen ajatellut koskaan käyttäväsi ja käytä niitä kuin viimeistä päivää. Kun koko tunneskaala ja ihmisen elämän kirjo on ikään kuin oman kommunikoinnin varassa, sitä on osattava puhua (tai kirjoittaa, tai sekä että).

-Luota, mutta sano myös ilmoille ne negatiiviset ja epävarmat olotilat. Kenenkään ei tarvitse olla vapaamielinen vähätvälittäjä, edes etäsuhteessa, jos ei sitä aidosti ole muutenkaan. Saa sanoa, että on mustasukkainen. Saa sanoa, että huolestuttaa missä toinen milloinkin kulkee. Ja pitää saada tuntea että näillä kaikilla on merkitystä myös sille toiselle.

-Edetkää suhteessa juuri sitä vauhtia, kuin se juuri teistä hyvälle ja oikealle tuntuu. Kenenkään ulkopuolisen asia ei ole arvostella sen kummemmin äkkinäisempiä kuin hitaampiakaan käännöksiä. On tyystin teidän asianne miten nämä asiat ajattelette järjestää.

-Suunnitelkaa tulevaisuutta. Harva haluaa olla epävarmuudessa kovinkaan pitkään, jos tunteet ovat kuitenkin ihan yhtä suuret (jos ei suuremmat) kuin naamakkainkin tapahtuvissa suhteissa. Yhteinen päämäärä myös sitoo pariskuntaa yhteen ja on käytännön osoitus siitä, että tähän ollaan sitouduttu.

-Joustakaa, mutta älkää tehkö siitä asetta toisianne vastaan. Jos aikaeron vaikutuksesta toisella on aina liian myöhäinen ilta ja toisella aina liian varhainen aamu, niin älkää tehkö valvomisesta uhrautumis-kilpailua, vaan antakaa toisillenne myös hellyyttä ja huolenpitoa kunnon yöunilla ja vaikka kuinka syvällisiä herkistelevillä sähköposteilla.

 

Mutta vaikka kuinka haasteita riittää – ja niitä hieman erilaisia kuin muuten ehkä tavallisessa ihmissuhteessa jossa nähdään toisia päivittäin – niin etäsuhde on myös toisenlainen mahdollisuus , jos sitä osaa ja haluaa katsoa oikeanlaisesta näkökulmasta.

-Sinulla on mahdollisuus miettiä itsestäsi asioita joita et ehkä ole ennen tullut ajatelleeksikaan, kun selität itseäsi ja tapaasi elää sille toiselle, joka ei käytännössä koe sitä kaikkea siinä kanssasi. Joka päivä perustelet ikään kuin myös itsellesi miksi olet tässä, miksi haluat tätä, miksi tämä on kaiken arvoista. Siinä luodaan arvopohjaa pidemmälle kuin vain seuraavaan hetkeen.

-Teillä on mahdollisuus antaa itsestänne toisillenne sellaista ikään kuin sisäpiirin tietoa, joka muuten ihmissuhteiden alkuhuumassa saattaisi jäädä vallan kertomatta ja tulla joskus esille jopa vasta aikojenkin päästä. Monet parisuhteet sujahtavat nykyään myös melko nopeaan siihen arkisen elämän tahtiin, jossa toiseen tutustuminen ikään kuin pysähtyy siihen alkuhuumaan ja sen jälkeen sitä päivitellään vasta seuraavan ryppykohdan sattuessa kohdalle kenties.

-Yhteisten hetkien arvo nousee sellaisiin sfääreihin, ettei sitä pysty muut ihmiset koskaan milloinkaan käsittämäänkään. Kun siinä toisen kohtaamisessa on kaikki.

 

20171125_110914.png
Kuva Googlesta

 

Sellaisia ajatuksia minulla tästä. Kaiken tämän ihanan keskellä, kun suunnitellaan yhteistä arkea, kun se on tuossa kulman takana ihan. Kun elämä on kaikessa haastavuudessaan niin paljon täynnä hyvää, ettei osaa oikein sanoakaan.

Lisää ihan pian, tuskin maltan odottaa.

 

 

Mitä sitä tulikaan tehtyä! – I may have created a monster (lol)

Kaikkien (itseni mukaan lukien) yllätykseksi olen päättänyt, että on aika herätellä tämä blogi ikuisuuksien horroksesta ja alkaa kirjoittamaan taas kuten silloin ennenkin: astetta henkilökohtaisemmalla tasolla. Elämä tilanteineen on mennyt sen verran eteenpäin tässä, että luulen ajan olevan siihen juuri sopiva. Tai sitten olen totaalisen väärässä ja kaikki menee päin helsvattia, mutta otetaan nyt sekin riski sitten, kun ollaan tälle riskien tielle lähdetty.

20171109_124125

Itseasiassa hauduttelin tätä jo päässäni pitkän hetken, kunnes luin Umpun ja Olgan tekstit parisuhteen riidoista (molemmilla vielä just isänpäivän kiekkailla, että siinä olis jollekin analyytikolle aineistoa mun mielestä.. *vinkvink*) ja ajattelin että kerronpa sitten mitä täällä meillä on tapahtunut.

Tässä minun parisuhteessanihan on kaksi ihmistä erilaisista kulttuureista, lisättynä vielä tietenkin molempien omalla henkilökohtaisella persoonallisuuspanoksella. Joka, sanottakoon ihan reilusti nyt tässä, saattaa olla melkoisen haastavaa ja jopa haastavampaa allekirjoittaneen ollessa toinen näistä osapuolista, kuin että olis vaan joku itte tyyneys täällä. Välillä olen kuullut mietintöjä tänne minun suuntaani, että ihan ei aina voi olla hetkäteen varma, onko kyseessä joku suomalaisuuden symboli vai ihan vaan mun oma ittepäisyyteni. Sanoin, että jos yhtään itteeni tunnen, niin veikkaisin tuota jälkimmäistä.

Screenshot_20171113-175435.png

Ja nämä meidän kulttuurit. Enhän minä edes ennen tiennyt, että on olemassa joku päältäpaistava suomalaisuuden kulttuuri, joka olisi muka niin näkyvä kuin ne yleensä omiin silmiin kovin pistävät omituisuudet joissakin itselle vieraammissa elämänmenossa. Mutta niin vaan on. Kuulkaa. On. Ollaan me suomalaiset semmosia jääräniskoja jurputtajia, että ei sitä pysty edes voissa paistamalla peittämään. Toinen on taas Amerikan ”the land of hope and glory” – asenteen keskellä asuva , tosin eurooppalaisine vaikutteineen kuitenkin (onko sillä sitten merkitystä – kyllä sillä taitaa olla…) . Äkkiseltään ajateltuna ei mitään suurempia kulttuurieroja näiden maidemme välillä edes ole, eikä kai olekaan, mutta kyllä silti jotain. Niitä asenne-eroja. 

20171113_161615.jpg

Suomalaiset nyt on aina niin pessimistisiä, että all-good-everything – ihminen saattaapi luulla asioiden olevan kovinkin huonosti, jos täkäläisten naamoista alkaa menestystä mittaamaan. Kuulemma hyvin käsittämätöntä, että ollaan tyytymättömiä esimerkiksi maamme tilanteeseen yleisesti, vaikka tämä on yksiä maailman vakaimpia maita kaiken kaikkiaan. On! Mutta kyllähän me suomalaiset tiedetään miksi me ei kuljeta henkselit paukkuen siitäkään huolimatta, sillä ainahan vois olla vielä paremmin! Nih!

Ja kuten kaikissa parisuhteissa (sanoisin, että normaaleissa, olkoon kuka vaan sitten mitä muuta mieltä tahansa) niin meilläkin on osattu kyllä kaivella niitä toisen rajoja sieltä vaaleanpunaisen rakkaudenpölyn alta ja hienolla kielellä sanottuna tutustuttu toisiimme siis vieläkin paremmin. Siinä elämän kuuluisassa arjessa. Suomeksi sanottuna siis riidelty. Mutta voihan sen saman asian sanoa vaikka niinkin, että ollaan oltu eri mieltä asioista. Tuotu mielipiteitämme esiin vahvasti ja tunteella. Kalisteltu miekkojamme. Ollaan väärinymmärretty ja väärinperusteltu ja sitten jonkinmoisen vääntämisen jälkeen nähty se toisenkin pointti siinä oikeassa valossa.

Ei ole kuulkaa mikään maailman helpoin kakku, kun toisen tokaisu saattaa kuulostaa maailmanlopulta, kun mikään ei ole hyvin ja kuitenkaan ikinä hyväksi muutukaan, ja sitten toisaalta toisen kaikki on okei ja vaikka ei olisikaan, niin sekin on okei –jutut saattaa kuulostaa kovin pintapuoliselta höpöttelyltä ilman minkäänlaista laskeutumista sinne vaadittavan matalalle masennuksen ja ketutuksen asteelle, joka ikään kuin vasta todistaisi sen, että asian mahdottomuus ja vakavuus on ymmärretty ja siihen myös suhtaudutaan sillä samalla pessimismillä kuin asian alkuperäinen esittäjäkin.

Kyllä, kaikki ainekset kaiken poikkiteloin menemiselle olisi hyvinkin siinä pöydällä, mutta koska joku syyhän ihmiset on yhteen vienytkin, niin ne samat syyt sitten auttavat näissä tämän kaltaisissa tilanteissa selvittämään kaiken parhain päin. Ja minähän sitten. Suomalaisena, riuskana naisena ja muutenkin sellaisena kansankynttilä-henkisenä luonteena otin asiakseni tarttua heti tähän ainaiseen positiivisuuden ilmaisuun.  Että jos asiat ei olekaan oikeasti ”very well” niin ihan turha alkaa ihmetteleen jos ei kukaan kyselekään perään, jos suomalaisen kysymykseen olet mennyt niin vastaamaan. Parempi kuule sanoa heti mikä riivaa, niin siihen saattaapi saada myötätuntoa ja ratkaisunavaimia ja mitä näitä muita nyt on, sympatian lohduttavia hippusia. 

Ja kyllä vain, hän on oppinut. Eli nyt jokainen, joka joskus on miettinyt, ettei miehet ikinä voi oppia yhtäkään mitään uutta sen jälkeen kun ovat aikuiselle iälle ehtineet – nyt on aika vapista. Kyllä vain oppivat. Hyvin. Nopeasti. Taitavasti. Siinähän sitten onkin ihmettelemistä, että tätähän minä halusin, mutta mitäs nyt kun minulla on se!

Sillä edessäni sen entisen ainaisen ”I`m fine – Mulle kuuluu hyvää” – positiivisuuden lähettilään sijaan onkin ihminen joka osaakin kertoa tarkasti ne huolettavat asiat, mutta omaa silti ihailtavan terveen itsetunnon ja loputtoman luoton siihen, kuinka mikä vaan asia aina järjestyy. Siinä on sellainen liuta ominaisuuksia, että eihän sellaisen kanssa pääse edes aloittamaan mitään kinaa. Toinen on oikeassa ennen kuin ehdin edes sanoa sitä kissaa. I have created a monster. Hah. Mutta siis hyvällä tavalla. Tiedätte kyllä.

Joku saattaa miettiä joskus ihan tosissaankin,  tuleeko se arki muka oikeasti vastaan myös silloin, kun välissä on valtameri ja melkein kymmenen tuntia aikaeroa. Voi kyllä. Tulee. Se vaan tulee. 

Kun yhteyttä pitää suurin piirtein niin paljon, että väittäisin ettei monet tee sitä edes vaikka asuisivat toistensa naapureina vaikka, niin väkisinkin kaikki mahdollinen omasta arjesta ja itsestä paljastuu sille toiselle. Toisaalta, terveessä suhteessa, kun siitä alun hienostelusta on päästy yli, niin ei ole mitään syytä olla olemattakaan oma itsensä sen toisen edessä. Kuka muka haluaa tulla hyväksytyksi jonakin muuna kuin mitä todellisuudessa on?  Arki ja aitous on niitä perusjuttuja kyllä ihan jokaisessa parisuhteessa, tai missä vaan ihmissuhteessa, eikä vain näissä vähän haastavammin rakennetuissa. Arkeahan sitä kuitenkin eletään enimmäkseen, kuka vaan nyt juhlatuulella osaa olla ihastuttava ja rakastettava. Arki on myös se joka määrittää meitä , miten me olemme siinä arjessamme, minkälaisesti reagoimme, mitkä asiat meille on toisia tärkeämpiä.

Esimerkiksi. Puhelun taustalta kuuluu lasten kinastelua (ehkä kerran muistat vastata siihen kauniisti kasvattaen, eikä sillä normaalilla ”mikä teidän aivoihin on mennyt itte pärkkeleskö kenties kun ei täällä omia ajatuksiaan kuule vaikka ne kaiuttimesta laitettaisiin täysille  ja seisoisin sinä vieressä”, kunnes jonakin päivänä vaan olet oma itsesi ja toivot parasta) , tai koirien haukuntaa (joihin et edes reagoi enää vaikka toiselle se merkitsee suurin piirtein hätänumeroon soittamista, koska miksi ne muuten muka haukkuisivat), päätä särkee (ja ajatus ei meinaa kulkea sillä omallakaan kielellä saati käännettynä johonkin toiseen muotoon), kiire ottaa pattiin (millään ei ehtisi jutella mutta sydän huutaa ikävää ja kädet puristaa puhelinta koska mitään muuta ei haluakaan kuin jutella juuri nyt!) ja yhtäkkiä vaan huomaat, että olette eläneet näitä hetkiä niin monta kertaa jo yhdessä, että tiedät itse jokaisen kolahduksen ja rapinan merkityksen toisen huushollista, huokauksien eri sävyt ja miten mikäkin tilanne hoituu tämän ihmisen toimesta. Siinä on ne hetket, jolloin sitä joko miettii onko tämä nyt minun juttuni lainkaan, – tai sitten menee täysillä eteenpäin kuten myö täällä, kaiken ollessa hyvin luonnollista, siinä vaaleanpunaisuuden toisellakin puolella.  Ja kuinka ihanaa se onkaan. Kun sitä vaan tietää kun sen tietää. You just know when you know. 

Paljon puhutaan parisuhteen alkuvaiheen leijailuvaiheesta, siitä missä kaikki nyt vaan on niin ihanaa  – ja onhan se !! – ja kuinka jotkut jopa jäävät juuri tuohon tunteeseen jollakin tapaa koukkuunkin ja haluavat elämältä ja suhteiltaan ehkä vain ja ainoastaan sitä. Kyllähän se onkin ainutlaatuista, kun sitä ikään kuin elää sellaisessa kahden ihmisen hypessä, missä jokainen lause sisältää hyväksyntää ja lisäihastumista ja sitä elää siitä kaikesta niin että melkein unohtaa syödä ja nukkua. Mutta niin paljon kuin senkin kokemista arvostan, niin kyllä minä niin vaan tykkään tästä vakiintuneemmastakin vaiheesta. Kun on sellainen mukavan turvallinen olo, toisen olemassaolo ja osallisuus omaan elämään on osa jokaista ajatusta ja yhteistä tulevaisuutta pykätään pystyyn varmoina siitä, että näin tämän kuuluukin mennä. Aika mahtavaa aikaa. Arvostan tätä , ihan joka ikistä hetkeä tästä.  Suoraan sanottuna uuteen ihmiseen tutustuminen pelotti aika perhanasti, vaikka samalla en sitä millään muotoa halunnut olla tekemättäkään. Mutta kun sitä on neljäkymmentäviisi, niin kaikki ei lähde ihan niin sanotusti lonkalta. Pitää olla sitä uskallusta. Riskinottoa. Tahtoa!

Sillä – eihän me elämästä koskaan tiedetä kukaan, suunnitella voidaan ja kotiin majoittua kököttämään, mutta silti kaikki voi muuttua yhdestä salamanaiskusta tai jostakin muusta yhtä dramaattisesta. Että kaikki ne ”hyvää” tarkoittavat ihmiset (heippa vaan teille!) varoitteluineen voivat hengitellä paperipussiin ihan rauhassa, realiteetit on tiedossa tässä päässä. Niin kuin kaikilla meillä? Onhan?  Sillä silti. Koskaan. Ikinä. Milloinkaan. En suostu kulkemaan kynttiläni vakan alla. En suostu onneani piirun vertaa kätkemään. En häpeä yhtään sanoa, olla ja tuntea tätä mitä juuri nyt tunnen. Koska jos elämässä alakulon aika tulee, niin murjotetaan sitä sitten, nyt on aika olla onnellinen. Rakastunut. Toiveikas. Rakastettu. Tämä on minun elämäni. Meillä kun jokaisella on omamme..

Ja kaikkien blogin lukijoiden riemuksi  Hän on lupautunut myös kirjoittamaan omia ajatuksiaan tänne blogiin, kunhan kiireiltään ehtii. Että pääsette ihan itse tsekkaamaan mikäs hän oikein on miehiään.

Olkaahan kiltisti ja pysykäähän kuulolla… *muisk*

 

 

 

 

Vaikka elämä on välillä kovaa, se voi olla silti hyvää

 

20171104_120558.jpg

Mietin pitkään mitä nyt taas kirjoittaisin, tai siis pikemminkin miten. Niin paljon haluaisin sanoa, teistä jokaiselle. Erityisesti teille jotka käytte elämässä vaikeita hetkiä läpi juuri nyt.

Isot asiat, pienet asiat. Kaikki varmaan tietää tunteen, kun asioita alkaa vyörymään niin ettei loppua tahdo näkyä. Se saattaa olla se kodinkoneiden joukkohajoaminen, yhä uudelleen alusta alkava tautikierre perheen pikkuväestössä, tai joku muu erilaisten pienten hankalien asioiden jono, jossa seuraava jo odottaa tuloaan edellisenkin vielä ollessa näkyvissä – ja koettavissa. Tai sitten niitä vielä isompia: työnhakua ilman (positiivista) tulosta, opiskelujen pähkäilyjä, nenän edessä kiinni pamahtelevia ihmissuhdeovia, taloudellisesti tervassa tarpomista. Näitähän riittää.

Tiedän miltä se tuntuu, kun asiat tulee iholle, naamalle, kaivautuu sinne nahan allekin, syvälle aivoihin, ajatuksiin, uniin, jokaiseen tunnetilaan mukaan. Unesta tulee väkisinkin vähintäänkin väsyttävää, rentoutumiset vaatii aina jotakin aisteja turruttavaa toimintaa: musiikkia isolle kovalle korvakuulokkeisiin, äärimmäisyyksiin menevää fyysistä rasitusta, joskus jopa epäterveitä harrasteita  – kuten nälkää. Tai ahmimista.

Tänäänkin söin kokonaisen pötkön appelsiinipipareita pakkauksestaan, koska tunsin sietämätöntä hermostuneisuutta, epävarmuutta, kipuakin, – monenlaisista asioista. Keskeneräiset asiat stressaavat, asioiden mutkistuminen stressaa, sieltä ja täältä ja tuolta tuleva pettymys muihin ihmisiin vasta stressaakin. Isoin ongelma stressinhallintakyvyssäni lienee se, että ennen olen pystynyt keskittymään siihen konkreettiseen mikä elämässä on pysyvää  – fyysinen sijainti, elinympäristö, rutiinit milloin mistäkin viikonpäivästä tai sesongista riippuen.

Entä kun mitään niitä ei enää ikään kuin ole? Entä kun tuntuu, että koko elämä on epävarmaa, tulevaisuus on epävarmaa, jopa fyysinen olemisesi joillakin leveysasteilla on jollakin tapaa epävarmaa. Mihin sitä sitten turvautuu?

Toki minulla on aina läheiseni, lapseni, perheeni, ystäväni – nämä kaikki, ihanat ihmiseni. Minulla on menneisyyteni ja minulla on tulevaisuuteni. Minulla on elämänkumppanini, tämä mies joka (jostain hassusta syystä) haluaa olla minun kanssani tästä ikuisuuteen. Minulla on työni, minulla on samat omat kiinnostuksen kohteeni, minulla on kaikki tunteeni tietävä musiikkini, minulla on tuo ihanaa kaikenlaisuutta pulppuava kirjallisuuteni. Mutta missä tämä kaikki minulla on? 

Se tosiasia, että elämäni rakentuu , – asettuu, juurtuu, sijoittuu, keskittyy -, kahdelle mantereelle jatkossa, on kaikessa ihanassa ja positiivisessa inspiroivuudessaan myös kaikin tavoin sinne syvään päähän hyppäämistä. Oikeastaan kaikki mikä huolestuttaa, on ihan käytännön asiaa. Miten kaikki sijoittuu minnekin, onko joku aina siellä missä itse et olet, miten tämä ja tuo tapahtuu vieraassa ympäristössä  – kaikkea tällaista siihen huoleeni liittyy. Tyypilliseen tapaan kaikki tympeäkin alkaa tuntumaan nostalgisen ihanalta, kun tiedät että luovut siitä joksikin aikaa. Lokakuun loskainen lumisade, kuinka ihanaa että sain sen kokea! Häikäistyä siitä kaiken valaisevasta valkoisesta  väristä ikkunoiden takana, kylmäkostean talvi-ilman tuoksun nenässäni, hytisyttämässä ihoani, punaposkisina innoissaan siellä lumiukkoja pyörittävät lapset siinä niin, ihan lähelläni.

Nämä huolet, ajatukset, ovat varmasti hyvin tuttuja jossakin muodossa ihan jokaiselle vanhemmalle. Jokaiselle jonka elämässä tapahtuu muutoksia mihin vaan suuntaan, jokaiselle joka jollakin tapaa muuttaa itse niitä rutiineitaan, joihin on saattanut jopa vuosikymmeniä itsensä totuttaa.

Ja muutoshan ei tarkoita automaattisesti mitään huonoa. Se , että joku asia mietityttää ei tietenkään johda päätelmään, että asiat olisivat menossa huonompaan, tai että asiat edes olisivat huonosti nyt. Se vaan tarkoittaa, että asiat muuttuvat ja minä olen aina reagoinut kaikenlaisiin muutoksiin pähkäilemällä niitä melkoisen kauan, jotta voin sitten niiden kanssa rauhassa elämässäni elää. Niin nytkin. 

Uskalias minä olen aina ollut. Päättäväinen. Varma siitä mitä haluan, kun jotain haluan. Tarpeeksi elänyt kuitenkin, jotta suunnitelmien muutos ei tule koskaan kaatamaan minua kokonaan, vaikka hetkellisesti ehkä saattaakin polvet vähän notkahdella joskus. Utelias. Elämännälkäinen. Hyvään uskova. Maailmaa rakastava.

Niin nytkin. Olen varma siitä mitä teen. Silti en tiedä mitä se kirjaimellisesti pitää sisällään, ihan kokonaan. Kukapa meistä tietääkään tulevaa ihan kaikkinensa etukäteen!  Uusi ja tuntematon jännittää, kutkuttaa, pitää hereillä, laittaa hymyilemään.

Tämä kaikki, elämä tässä ja nyt, laittaa siis todellakin hymyilemään silloinkin kun syytä ei näytä olevan, – ja rypistämään niitä monituisia otsaryppyjä silloinkin kun syytä siihenkään ei näy eikä kuulu mailla halmeilla. Tunteiden vuoristorata on varmasti jokaiselle rakastuneelle , elämänmuutoksessa hyrräävälle, hyvin tuttua!

Mutta kuten sanottua: vaikka elämä olisikin välillä kovaa ja koettelevaa, se voi silti olla oikein hyvää samaan aikaan. Ja onkin! Täyttä, hauskaa, uteliasta, toiveikasta, huolehtivaa,  lämmintä, vilkasta,  rakasta elämää. Toivon että jokainen kovissa aalloissa kauhova jatkaisi itseensä uskomista, positiiviseen uskomista, parempaan uskomista, ihmisiin uskomista, rakkauteen uskomista.

Sillä mikä tässä maailmassa, meidän elämässämme, oikeasti on sitä tärkeämpää. Ei se ole se tiettyyn keski-ikäiseen perheenäidin muottiin väkisin meneminen halusi tai ei, jos siltä ei tunnu. Ei tarvitse unelmoida trendisisustuksista tai etelänmatkoista talvilomalle, jos ei siltä tunnu. Ei tarvitse käydä perjantaisin citymarketissa ostoksilla ja kiivetä lauantaisin saunan lauteille, jos ei siltä tunnu. Ei tarvitse olla tyytymätön palkkaansa vaikka yleinen mielipide sitä tuntuisikin vaativan. Ei tarvitse kysyä muiden lupaa siihen minkälaiselta on soveliasta näyttää,  kuinka remakasti saa nauraa kun nauratta, kenestä ihmisestä saa tykätä siten kaikkein eniten.

Elämä on tuonut minun eteeni paljon hyvää, paljon, mutta myös hyvin paljon vastoinkäymisiä joista monikaan ei tiedä juurikaan mitään eikä tule koskaan tietämäänkään, mutta periksi minä en ole tullut tähän maailmaan antamaan. Ei minun edes tarvitse harkita sitä. Minulla on niin paljon, minulla on kaikki – ja se kaikki on sellaista jota ei konkreettisesti kukaan koskaan pysty minulta pois ottamaan. Sille sydämeen talletetulle omaisuudelle annan kaiken arvon, sitä kuljetan mukanani ja se on minun onneni.

Uskaltakaa tekin elää. Pienesti tai suuresti, jännästi tai varmistellen, kunhan elätte sitä teidän näköistänne elämää. 20171102_085938.jpg

 

 

 

Ihan tavallista elämää – Just living some ordinary life

20171009_104635
Näin liki jumppavimpaimia jo. Aika hyvä, paitsi että ei auta vielä tuon taivaallisen vertaa.

 

20171009_103828
Joo ei todellakaan ole pedit pedattuina täällä. Ja senpä seurauksena koirankarvatullot roikkuu pitkin lakanoita. *huoh*

 

20171009_104222
Olin hetken muualla. Koira oli sitä mieltä, että kiva kun olit.

 

Moikka! Mitäs kuuluu? Joko olette toipuneet edellisen postaukseni miljoonista kirjoitusvirheistä?? Minä ehkä en melkein ole *huokaus*. Olihan se kamalaa luettavaa, mutta minkäs teet: kännykkä ja räppäkäpälänäpyttely yhdistettynä heiluvaan junakyytiin… *erittäin raskas huokaus*.

Meillä on vihdoin alkanut tämä kotiarki täällä taas. Eilen illalla kotiuduin yhentoista maissa lopullisesti, kun olin vielä körötellyt yhden tyttären opiskelukaupunkiinsa koisimaan. En voi kyllä sanoa, etteikö seuraava reissu olisi näköpiirissä, mutta koitan aktiivisesti olla ajattelematta sitä just tänä nimenomaisena maanantaina, kun kaikki tuntuu niin kovin työläältä. Eikä ne (tekemättömät) kotihommat  edes ole sitä työlästä puolta tässä nyt, vaan kaikki se muu! Se , kun ihan kaikki ei menekään sulavoin tapaan sillä aikaa kun olen poissa ja kun se kaikki on vähän niinkuin setvitettävä ikäänkuin hetinyt. *uah* . Kuinka hienoa olisi, täydellisessä maailmassa, vaan astella ovesta pihalle työmatkalleen ja samalla tavalla vain palata takaisin. Ilman että ajatusten täytyy kokoajan olla kaikkien ihmisten kaikissa asioissa, kuormittaa muuten ihan kiitettävästi aivoja, voin kertoa! Työnteko on ihan iisiä verrattuna kaikkeen muuhun elämään hah. Se kyllä täytyy sanoa, että mun lapset on ihan parhaita! Ihan parhaita!!

20171006_101144

 

20171005_172556

20171003_162545

 

20171005_165544

20171005_161424_001

Tiedättehän, kuinka mielelläni en ruoki kenenkään marttyyriutta, enkä suurin surminkaan itse haluaisi siihen sortua, mutta kyllä vaan niin tekee välillä mieli vaan miettiä, miksi ihmeessä kaikki kaikki on aina minun vastuullani. Tiedän kyllä, ettei ole, mutta hitto vieköön kun tuntuu siltä! Äitinä sitä vaan saa jotenkin olla se joka jumankeuta miettii ihan jokaikisessä paikassa maailmassa niitä lapsiaan ja niiden asioita. Eikä ne asiat ole edes yleensä mitään hirvittävän suuria, vaan pikemminkin niitä on määrällisesti noin tsiljoona ja jossakin kiireisessä ja toisenlaisia voimia vaativassa hetkessä ne tuntuvat vähintäinkin mammutin kokoisilta. Tiedättekö tunteen?

No, kaikesta on selvitty ja tullaan selviämään jatkossakin se nyt on selvä, rakastan lapsiani ja teen aina kaikkeni heidän eteensä – kaikkeni – mutta joskus tekee hyvää vähän rätkyttää jotta pääsee asioissa eteenpäin ikäänkuin henkisesti itsekseen. Koko ikäni, ihan  lapsuudesta asti, olen ollut aina jollakin tavalla vastuussa vähintäänkin itsestäni, hyvin varhaisessa vaiheessa jo muistakin perheenjäsenistäni. Halusin tai en, niin se kaikki on jättänyt jälkensä minuun, sillä minun on ihan hirvittävän vaikea päästää aivojani vapaalle, ikäänkuin ajatella, että elämä kyllä kantaa, vaikka en aina olisikaan valppaana vahtimassa sen toteutumista. Minun on vaikea luottaa elämään, koska se on niin monta kertaa ollut kantamatta, että vähemmästäkin jopa maalla kasvanut blondi oppii, että varuillaan on oltava.

Ihmissuhteiden luomisessa se sitten onkin melkoinen ongelma, kun en vaan pysty ottamaan ihan joka aspektia elämästä niin rennosti kuin ehkä pitäisi ja hermoilen asioita jotka eivät ole vielä tietenkään edes tapahtuneet, mutta ovat kuitenkin vääjäämättä ihan aivan kohta tapahtumassa. Saatan myöskin olla (enkä vaan saata, vaan suoraan sanottuna olen joskus aika suuressakin määrin) ärsyyntynyt muiden ihmisten rennommasta asenteesta, koska sehän siis tarkoittaa, että minä olen aina se joka huolehtii heidänkin puolestaan. Joo kyllä, tiedän. Joskus se ei ole sitä miltä näyttää. Rentokin ihminen voi olla vastuullinen ja katsoa tilannetta sitten kun se eteen tulee, tai toisaalta osata olla rento ja rauhallinen vaikka pohtisikin jotakin huolehdittavaa asiaa samalla.

Jotenkin aivan helkkarin helpottavaa on kyllä kuulla, että minut otetaan tosissani, minua vaivanneesta asiasta kysytään ja sille annetaan ihan oikeasti aikaa. En osaa kyllin hyvin kiitollisuuttani osoittaa siitä kuinka merkittävää se onkaan, kun ajattelen tätä itseni pikkuhiljaista uudelleen rakentamista, myöskin tuohon toivottuun suuntaan.  Pala kurkussa olen kiitollinen hänestä.

20171006_134519
Kööpenhaminan lentokentän seinällä taidetta, joka kuvastaa välillä omaa menemistäni pitkin poikin kuin pieni tikku-ukkeli , haha. Eiks?

 

Taidan kuulostaa välillä kovinkin kryptiseltä, hahha käytän taas tuota hienoa uutta oppimaani sanaa huomasittehan kaikki nyt varmasti , mutta kun kaikki asiat eivät ole blogin asioita mielestäni, niin näillä on mentävä. Sanotaan nyt kuitenkin, että paljon on opittu elämästä ja tullaan varmaan oppimaan jatkossakin, paljon on saatu hyväksyntää ja rakkautta, mutta on myös tullut saatua sitä kylmää vettä niskaan niin, ettei enää tiedä itkisikö sitä vai nauraisiko, kun tuntuu kliseet käyvän toteen yksi toisensa jälkeen. Joskus tuntuu siltä, että mitä enemmän joku sanoo vaikka että oletpa sinä osaava ja pystyvä ihminen, niin sitä vähemmän sitä osaamista ja pystymistä sitten kuitenkaan tarvitaan – tai jotain muuta vastaavaa. Tai sitten se on vain tapa olla sanovinaan nätimmin , että nou tänks. Mistäs minä tiedän, kun tuntuu, että aito ja rehellinen suora puhe ei nykyään ole kovinkaan arvossa tai edes siis käytössä.

Luojan kiitos minua jäärää sitkeämpikin ihminen maailmasta löytyy, joka jaksaa sinnitellä elämässäni mukana, vaikka omasta mielestään varmaan tuntuukin, että ei ole kunnolla siihen vielä edes mukaan päässytkään. Mutta hang in there. Please.  Toisen ihmisen tarvitseminen ei vaan ole ollut minulle kovin helppo asia myöntää, sillä silloinhan sitä asettaa itsensä alttiiksi kaikelle sille mitä siitä voi seurata: jääkin yksin tai toisaalta huomaa, että onkin ihan ookoo olla vähän heikko välillä. Siinä sitä onkin kestämistä kummassa vaan vaihtoehdossa!

Mutta nyt kutsuu iltapäivän hommat , koululaisia kotiin ja perunakattila tulille. Ihanaa tavallista lapsiperheen elämää. Pysykööt muut asiat nyt hetken tämän talon seinien ulkopuolella, tartun niihin sitten myöhemmin.

20171004_164657
Kiinalaisia kanapalleroita Tanskan Brandesta. Tämän keon lisäksi tuli siis ämpärillinen riisiä ja saavi soosia. Oli kylliksi!

Long time no seen – messumuija turinoi

IMG_20171005_190120_996

No niin. Kirjoitan tätä postausta junasta matkalla Brandesta Kööpenhaminaan. Ollaan siis täällä Tanskan maalla päättelemässä työreissua ja kotimatka ikäänkuin alkanut. Naapuripenkissä mieshenkilö kuorsaa oikein kunnolla ja toinen mieshenkilö taasen näpyttää konettaan kun sai sen taas toimimaan kaadettuaan termaristaan kahvia siihen päälle tuossa hetki sitten. Kollegani lueskelee lehteä, juna puksuttaa läpi aurinkoisen tanskalaismaiseman. Idyllistä. Mutta onko tämä kaikki yhtä glamouria ja luksusta, kuljetaan tärkeän näköisinä paikasta toiseen ja lillutaan vaahtokylvyssä hemmottelemassa hipiää?

Olen ollut nyt parisen viikkoa reissun päällä kohta, kävin kotona päivän verran kääntymässä toki siinä välissä, toisin sanoen pesemässä pyykkiä ja täyttämässä jääkaappia. Muu elämä kun ei lakkaa olemasta tai suoriudu olemisestaan itsekseen vaikka kuinka äidillä olisi kaikenlaista. Myöskään kotiinpaluu ei tarkoita punaisia mattoja ja palautumisvuorokausia, vaan suoraan siihen arjenpyörään hyppäämistä. Ajattelin tässä vähän päällisin puolin avata mitä kaikkea minun reissaamiseni esimerkiksi on pitänyt sisällään.

Ensinnäkin matkavalmistelut. Liput lennoille, juna-aikataulut, miten siirrytään paikasta toiseen kohteessa, mistä sinne voi ostaa lippuja, minkälaiset välimatkat on, paljonko ne tulee maksamaan, paljonko varaan aikaa siirtymisiin ja mahdollisiin ongelmiin matkan varrella, jotta olen määränpäässä sovittuun aikaan. Valuutanvaihdot, hätävarasuunnitelmat, passi, puhelinnumerot, osoitteet. Kohdemaan kielellä muutaman sanan opettelu jos englanti ei vie perille asti tai jos se ei ole käytettävissä oleva kieli ensinkään.

Matkatavarat. Itse pakkaan käytännön syistä vain käsimatkatavarat mukaan. Suuri jipiihuuto siis keinokuituvaatteille, jotka eivät vie juuri mitään tilaa, eivät paina laukussa ja jotka eivät rullattuina rypisty vaan ovat käyttövalmiita sellaisinaan sieltä poimittuina. Kenkiä aina kahdet: toiset jalkaan ja toiset varalle, sillä jos jalkine päättää räjähtää kesken reissun niin kovin pitkälle ei yksinään pääse yhdellä kengällä apua hakemaan. Myöskin kannattaa naisihmisenä huomioida, että kasseja pitää pystyä ja kyetä nosyelemasn ylähyllyille ja loikkimaan portaikoissa yms. että jos ei tunne oloaan kotoisaksi peräpäätä vilkutellen hameensa alta, niin housut lie ihan järkevä asuvaihtoehto. Sama kannattaa huomioida kengissä: jos et ole tottunut koroilla pistelemään kotonakaan, niin ei se siellä matkaa tehdessä ainakaan helpommaksi muutu. Itselläni on aina sekä ”mukavat” että fiinimmät kengät messissä. Molemmat sellaisia että tarvittaessa pystyn toimimaan niillä ilman että ilmestyn ikäänkuin mekko+lenkkarit yhdistelmässä ihmisten ilmoille.

Sitten kun on nämä kaikki valmiina, niin enäähän ei tarvitse kuin lähteä? No jos on perheellinen kuten minä, niin matkassa on muutakin järjesteltävää yllin kyllin. Lasten koulujutut, vaatteet, kuskausaikataulut harrastuksiin, onko jollakin hammaslääkäri juuri silloin, kellä olikaan liikuntatunnilla uintia, menikö joku metsäretkelle. Kaikki ylös ja tiedoksi asiasta vastaavalle. Viimeiseen asti myös ne kotihommat ovat siinä käsillä: tiskit, aamupalat, imuroitavat koirankarvat, repsottavat pihahommat.

Aamuvarhain sitten minäkin laitoin porukan koulutielle ja lähdin sitten sähköpostia vilkuillen junalle. Kolme junaa ennenkuin olen edes lentokentällä. Jos aikaa on, niin jotain syötävää naamariin kun lähtöportin sijainti on tarkustettu. Jos on kiireempää, niin monta tuntia sitten nautittu kotikeittiön aamupala on se ainoa sapuska koko reissulla. Jonotus koneeseen, ahtautuminen paikalle ja kahvitarjoilun ja mustikkamehun jälkeen laskeutumisen odottelu . Kohteessa ulos ja seuraavan siirtymisen suunnittelu. Tässä vaiheessa sitä viimeistään arvostaa kylttejä kuulkaa! Mitä enemmän, sitä parempi.  Kiireessä ei todellalaan halua kulkea jotakin umpitunnelia satoja metrejä väärään suuntaan vain siksi ettei missään lue mitään minne se vie tai ei vie. Englanti saakin tässä pointsit kylttien käytöstä, Tanska ison miinuksen. Onneksi aina voi kysyä, mutta päivänselvää ei ole että vastaus tulee sinun hallitsemallasi kielellä. Google on myös matkalaisen hyvä kaveri, jos vaan nettiyhteys pelaa. Kannattaa siis satsata yhteyteen, varmistaen myös kotona etukäteen kuvakaappauksilla tärkeimmät karttapaikat ja aikataulut.

Matka hotellille saattaa kestää lennon jälkeen mitä vain tunnista puoleen vuorokauteen, messujen aikaan lähes kaikki seudun hotellit ovat käytössä ja vuotta aiemminkaan varaamalla ei välttämättä saa paikkaa sama kaupungin majoitusliikkeestä. Niillä on kuitenkin mentävä mitä on! Itse olen ollut hotellihuoneeseen päästyä yleensä niin poikki, että olen suihkun jälkeen kaatunut suoraan petiin. Edelleen usein se omakeittämä aamukahvi ainiana päivän ateriana matkassani.

Messuaamuina herätys on ollit viideltä viimeistään, valmistelut, aamiaista sitten kun sitä on ollut tarjolla ja sitten erilaisilla kulkuneuvoilla kohteeseen. Ensimmäiseen aamuun kuuluu messuständin rakentaminen, siis lavan purku, esittelytaulujen ripustus, mallikappaleiden järjestely ja esitteiden esille laitto. Lavat pitää saada näkyvistä piiloon ja mieluiten se rasituskin omalta naamalta, eli punaa huuliin ja tukka ojennukseen vielä äkkiseltään. Sitten alkaa se varsinainen työpäivä, jossa kohtaat ihmisiä kysymyksineen, useine eri kansalaisuuksineen ja vieläpä moninaisine selontekoineen. Sitä pitää osata olla palveleva, ystävällinen ja asiallinen samaan aikaan kun omassa päässä pyörii kaikki masilmsn kielten kännlsohjelmat ja ymmärryksesi pinnistäminen saattaa olla huipussaan monta tuntia. Jossakin välissä kahvia ja vettä , kiireisenä hetkenä tiskin takana, kollegan suomin hetkin jopa tuolilla istuen ja pöydän ääressä nautittuna. Päivä jatkyu näin sinne iltaan asti ja sen jälkeen matkustus hotellille ja olisi ikäänkuin sitä omaa aikaa. Minun tapauksessani tarkoittaa lasten kouluasioiden järjestelyjä, kuulumisia, jalkojen lepuuttelua ja jonkinlaisen ruuan etsimistä. Unta ei tarvitse odotella sellaisen 19 tunnin hereillä olon jälkeen. Näin se sitten jatkuu kunnes on viimeinen päivä messuilla, se päättyy purkutöihin, lavan pakkaukseen ja sen kotimatkalle lähettämiseen. Itse hinaudut hoippuen kohti hotellia, otat ehkä muutaman kuvan tienoosta jotta muistat jälkeenpäinkin missä kävit ja sitten valmistaudut kotimatkaan, joka mitä todennäköisimmin alkaa aikaisin. Minä heräsin viideltä aamulla, suihkun jälkeen poltin korvani hiustenkuivaajalla, hotkaisin aamupalan ja kasasin kamani laukkuun. Kävelin läpi nukkuvan pikkukaupungin asemalle ja istuin tähän junaan jossa paraikaakin olen. Luksusta on toimiva netti ja latauspistoke. Nykyään sitä täytyy varjella akun varaustakin jos ei ole varma lataamismahdollisuuksista matkansa varrella.

Meillä on tässä vielä jonkin aikaa ennen Kööpenhaminaa, kuorsaava mieshenkilö on herännut torkuiltaan ja maisemat ovat vaihdelleet pelloista merinäkymään kun mentiin Ison Beltin siltaa pitkin huiman kauan. Junamatkustaminen kyllä näyttää maisemia eri tavalla kuin mikään muu, joten suosittelen kyllä, minä nautin kaikesta väsymyksestä huolimatta juuri tästäkin. Kotona olen tänä iltana kello yhdestoista aikaan luultavasti, jos hyvin käy ja ehdin jokaiseen aikomaani bussiin ja siihen viimeiseen junaankin. Siinä sitten varmasti hetken silmittelen ja jakeken tuliaisia , uni ei kovin pitkäksi aikaa luokseen kuitenkaan sielläkään päästä, sillä tiedättehän te lapsiperheen lauantaiaamut, ei ne kukaan silloin nuku!

 

Tälläiset reissut minulla, viime viikolla kotiuduin sunnuntaiaamuna ja lähdin siis maanantaina tähän reissuun. Viikonlopuksikin on ohjelmaa luvassa, niitä voitte seurata sitten Instasta jonne päivittelen kuulumisia ahkerimmin.

Taidanpa kaivaa omenan laukustani ja syödä srn, jotta jaksan taas muutaman tunnin eteenpäin. Sähköpostit odottanevat selaamistaan kentälle asti kun tämä junan töyssytys tekee tästä hieman haastavaa kirjoitella.

Tässä sait pienen kurkistuksen minun työni syvyyksiin, tokihan se on paljon muutakin, niitä toimistopäiviä ja kotona illankorvalla tehtyjä raportteja, kuin sitten näitä reissujakin.

(P.s. kuvat eivät tahtoneet siirtyä, mutta niitä on Instassa ( larissakulmala ) ja myös siellä storiesien puolella aina jotakin. Seeya!)

20171005_131702.jpg

Writer`s block – eli ummessa ollaan *tarttuu virtuaalisiin luumuihin*

letti

Että onkin vaikeaa nyt tämä blogin päivitys. Olen kyllä muutenkin ihminen joka ylianalysoi ”vähän” (kuuletteko perheeni kolkon naurun, kuuletteko?) asioita , mutta nyt se on mennyt ihan överiksi jo sekin. Mietin joka käännettä ja lausetta niin monelta kannalta, että lopulta en enää sano mitään. Onko sekään nyt sitten hyvä? Hell no.

Ja yhtäkkiä huomaan olevani muutenkin ihminen joka en yleensä ole ollut: mietin mitä muut ajattelee tai lähinnä odottaa minulta ja miten muka ikinä pystyn vastaamaan kenenkään lukijan odotuksiin tällä kämäisellä kirjoittamisellani. Ihan niin kuin olisin sitä koskaan aikaisemmin ajatellut?? Mikä minuun nyt on mennyt?!

Tilanteen ollessa näin akuutisti päällä piti alkaa kyllä heti näpsyttelemään tänne. Tulla hetulat heiluen näyttämään, notta kyllä sitä vielä osataan olla. Todistustaakan ollessa vissiinkin kuitenkin vain ja ainoastaan täälläpäin, niin aletaan sitten kertoa *facepalm* ..

Todettakoon siis nämä seuraavat asiat nyt ainakin:

-Töissä käyminen, siis fyysisesti sinne työpaikalle joka aamu ilmaantuminen, on ollut yhtä aikaa sekä vapauttava että väsyttävä kokemus. Toisaalta siitä saa buustia päivään ihan eri tavalla ja asioita tehtyä hieman vähemmällä kommunikoinnilla kuin kotoa käsin tähän asti on tullut tehtyä, mutta toisaalta kun iltapäivä menee koululaisten kotiintulemisten kanssa ja illat harrastuksien logistiikassa ja kauppareissuissa ja ruuanlaitoissa ja pyykinpesuissa, niin aikaa ei meinaa millään jäädä esimerkiksi sellaisille hypertärkeille harrasteille, kuten toimeton lojunta, asiain juurtajaksain ihmettely, itsensä ällistely ja jonkin maailmanmenon suureen ääneen kauhistelu. Tunnen suuresti jääväni noista paitsi ja se onkin melkoinen tuska kestää tällaisen kestämättömän ihmisluonteen. Joka ilta avaan telkkarinkin jonkinnäköisessä epätoivoisen ihmisen toivossa, että muka sieltä jotain jaksaisin / ehtisin /viitsisin katsoa ja melkein joka ilta se menee kiinni ilman että tiedän mitä sieltä on taaskaan tullut. Yks ehtoo katoin kyllä ihan koko jakson Dicteä. Mutta joka päivä kuuntelen kyllä radiota. Se on mun uusi lempipuuha paukuttaa Kiss Fm:ää ilmoille ihan joka paikassa. Autossa, keittiössä, olohuoneessa. Lapset saattaa joskus huomautella, että täällähän ei pääse missään pakoon noilta säveliltä, vaikka kuinka yrittäisi, mutta en ole kuuntelevinani lainkaan moista jupinaa – heillä on kuulokkeet ja vimpaimet, laittakoot sieltä jotakin mieluisampaa soimaan, jos ei kuulimet kestä näitä sointuja jatkuvalla soitolla (kuten minun näköjään kestää, mikähän siinäkin on, että en ole vieläkään esimerkiksi kaikkiin despacitoihin kyllästynyt, vaikka onhan niitä tässä kuultukin jo muutama kuukausi putkeen *ihime*) . Semmonen sivuoire tässä nyt kyllä on ilmaantunut, että tuo neljävuotias laulaa kaiken, aivan kaiken, kiekukaikuna ilmoille, kun näköjään sillä sitten jää päähän just ihan tasan kaikki kyseenalaisetkin (vai oliko se että just ne ja vain ne)  jutut, kun niitä päivät päästänsä kuulee. Siinä sitten saa rykäistä muutaman kerran kun alkaa selitteleen, miksei hotlipspistefi ole ihan se mistä keskustellaan kerhotätien kanssa, vaikka just radiossa oltaisiinkin sanottu, että ikään kuin on aikuisten juttuja se. *huooh*

desk

radio

-Oman aikansa rajallisuuden sekä ihan tässä elämänkaaressa että jokaisessa edessä olevassa päivässä on tullut huomattua entistä lujemmin, vaikkei se ennenkään ole mikään kaukainen ajatus ollut, että sinänsä. Kun tuttujen ihmisten tietää kamppailevan elämän järkyttävimpien haasteiden kanssa; kun joutuu elokuvista tullessaan keskelle poliisien takaa-ajotilannetta, mihin sisältyy armeijan tankki ja ammuttuja laukauksia; kun sitä vaan tajuaa, että tässähän se elämä siis todellakin on ja pahassa lykyssä vain tässä, niin oliks se hei sitten sen arvoista? Tuliko elettyä niin ettei kankkuja kaivele? Tuliko varmasti tarpeeksi oltua oma ittensä?

lego

-Kuten tiedossanne varmaan hyvin onkin, niin kovasti en ole ollut etupäässä niitä, jotka tekee mitä muut odottaa minun tekevän, vaan sitä mikä itsestä tuntuu parhaimmalta. Suinkaan tämä ei tarkoita pelkän oman mielihyvän haalimista tai muutenkaan sitä omaan napaan tuijottamista, vaan pikemminkin sitä, että tehdään mitä pitääkin tehdä mutta just sillä omalla tavalla. Annetaan lasten olla kalsareissa kotona ja mennä eriparisukissa kouluun , jos se heistä on maailman makein juttu tai ei ainakaan hyttysen verrankaan kokoinen asia mikä heitä itteään huolettais ja keskitytään me ennemminkin vaan paijailuun ja siihen, että osataan olla ihmisiks ja kunnioittaa toisiamme jokaisessa tilanteessa mitä elämä eteen purskauttaa.  Mun logiikalla ei voi silloin kovasti ainakaan pieleen mennä, korkeintaan voi käydä niin, että lapsesta kasvaakin vähemmän pinnallinen ja enemmän myötätuntoinen aikuinen ja niitä meillä ei kyllä ole (valitettavasti) koskaan liikaa.

-Edelliseen liittyen tämä kaikkia ensteks eniten kiinnostavin asia on tietenkin sinkkuäidin rakkauselämä, turhaan sitä kainostelette myöntää, sehän se on kaikkien huulilla, ainakin jos noita ilmassa leijuvia juoruja kuuntelee. Ensinnäkin ihmisiä ihan hirveästi kaivelee, että onko sitä ja jos, niin kenen kanssa . Tässä vaiheessa taidan muuten käyttää yhtä uutta hienoa sanaa, jonka olen oppinna ja sanonkin siis kryptisesti että aina (jos ikinä) ei kaikki mene kuten olettaa, mutta kaikella on silti tarkoituksensa. Kaikki muu on vaan sitä polkua jota sun pitä tarpoa, jotta ootkin yhtäkkiä siellä mikä sulle oli tarkoitettu. Elämässäni on siis ihminen joka on ja pysyykin jos minusta riippuu ja joka on jokaisen yksin mutta en yksinäinen – hetken voimanlähteeni, aivan hulvattoman hauska persoona, erittäin hyvä ystäväni, kaikin tavoin hyvin rakas. Ja jos teistä tuntuu, että säästelen sanojani, niin kyllä, niin teen. Mutta vain siksi, että en kykene kyllin hyviä sanoja tähän edes löytämään, joskus asiat vaan on enemmän kuin niiden selitysten summa.

seminar
Sastamalan kaupunki ja Sastamalan Osuuspankki järjestivät ihan ilmatteeks aamiaistilaisuuden, jossa oli tämmönen sulavapuheinen huumorveikko  kun Pasi Rautio puhumassa myynnin ja markkinoinnin tärkeistä tuulosista ja me kuunneltiin töötevinä ja vedeltiin masut täyteen sairaan hyvää hotellibuffettia jonka oli kokkaillut Vammalan Seurahuone. Että melkein jo pelkästään tän takia kannattas kaikkien muittenkin hetinyt siirtyä tänne yrittäjäksi. Häh? Nyt heti! (Eikä ole muuten millään tavoin maksettu mainos tämä, ihan itte tykkäsin kehua, kun kerrankin voin)

 

-Kavereissa on sitten käynyt melkoinen tuuletus, sitä on kyllä ihan suoraan sanoen saanut huomata, kuinka todellakin jotkut ihmiset eivät ole hyväksi (kenenkään) terveydelle. Toiset todellakin ovat ihan suoraan ihmisiä jotka odottavat kieli pitkällä koska se kohtaa jotakin epäonnea, koska se nyt osoittaa jonkin heikon puolen itsestään, koska päästään sitä jostakin oikein porukalla arvostelemaan, – ja sitten ihan julkean näkyvästi myös niin tekevät. Kääntävät selän, osoittavat virheitä, viljelevät valheita ja käyttävät aikaa ja energiaa siihen että sanoma myös leviää mahdollisimman laajalle. Tokihan se on odotettavissakin, kun katselee maailman muutenkin niin kreisiä menoa tässä ympärillämme, mutta että kyseessä on ihmiset joita olet pitänyt kädestä heidän elämän romahtaessa, hetkellisesti joiden vuoksi on herätty lämpimistä vällyistä ja ajettu lumituiskussa talvisena yönä kuulemaan juuri hänen surujaan ja murheitaan, joille on pedattu peti hätämajoitukseen, kun elämä juuri sillä hetkellä ei ole sujunut siellä oman elämän keskellä kuten olisi toivottu.  Se, että negatiivisuus tulee tällaisilta ihmisiltä on kyllä astetta koettelevampi kestää, mutta eihän tässä elämässä (onneksi) ole muita vaihtoehtoja kuin vaan kestää. Joten niin minäkin teen, niin minäkin kestän, minä en katkeroidu, minä olen enää surullinenkin vain ihan vähäsen – mutta sen minä aina muistan ketkä ovat vierelläni olleet. Keiltä on saanut ihmisyyttä, ketkä ovat oikeasti osoittaneet hyvän sydämensä. Näistä olen aina kiitollinen. Sellaiselle pullistelevalle härkäpäälle kuin minäkin tässä olen, niin ei ole mikään maailman sadanneksikaan helpoin asia myöntää, että oikeasti nyt tänne hiukan silitystä ja myötätuntoa, että nyt en kyllä muuten tästä tokene, että minä olen nyt ihan säälittävä itkuperse ja tartten jonkun ojentamaan paperia jotta saan nenäni niistettyä. Näitäkin hetkiä on ollut. Ja ihania ihmisiä sitä paperia rullasta kiskomassa.

omppo
Elämä yhes kuvas. Koitat zoomata omenaan, niin  johan on kerjuut käynnissä koiran taholta.

 

Kun eroaa, niin toiset sanoo, että nyt sun elämä muuttuu sitten ihan kokonaan. Toiset taas hokee, että sitä samaa elämää se on sittenkin, että ei se sen kummallisempaa ole kuule yhtään. Voisin tähän todeta, että oikeassa ovat. Kaikki. Elämä on sekä muuttunut, että pysynyt ennallaan. Moni asia ei edes johdu erosta, vaan siitä että työkuviot ovat lasten kasvun myötä muuttuneet vilkkaammiksi ja niin tosiaan, lapset siis kasvaneet. Elämä on meillä kaikilla jatkuvaa muutosta ja oikeastaan ehkä pitäisikin sanoa, että mikä sinun tekosyy on jämähtää paikalleen, jos koko maailma ympärillä kuitenkin elää ja liikkuu niin että väsyneenä heikottaa jo ajatellakin moista huljuutusta. *hah* Ja jos nyt mietit kelle osoitin tuon sanomiseni paikallaan tahkoamisesta, niin hyö ovat melko helposti tunnistettavissa olevia ihmistyyppejä, ilmentävät itseään valittamalla ja kitisemällä kaikesta pelkästä siitä ilosta, että voivat.

leivät.jpg

Ihan kaikki ei suinkaan (onneksi, tai miten sen nyt ottaa…) muutu, koskaan ikinä. Kuten nämä pyykit. Ja tiskit. Ja kadonneet sukat (tai parista toinen). Tai että vaikka kuinka ilmoja ei pitelis, niin se hemmetin nurmikko vaan kasvaa. Tai että jos haluat käyttää hyväksesi auringon lämpöä siinä, ettet palele sun pirtissäs, niin avaa vaan kaihtimet, mutta silloin kyllä näkyy sekin pöly joka ei ole vielä edes laskeutunut minnekään. Että valitse siinä sitten, kun ikinä ei oo hyvä! Haha!

pyykäri

Mukavaa viikonlopun jatkoa! Meillä on pari poikaa taekwon-do-kisoissa ja loppujen kanssa ollaan ihan kalsareillamme. Saatetaan ehkä hakea jotain grillimättöä syötäväksikin, jotta hultteimuus olisi ihan siellä tapissa. Ihanan paheellista!

Nähdään taas!

P.S. Kiva kun olette ihmiset tulleet nykäisemään hihasta ja kertoneet lukevanne tätä blogia. Vähän se aina jänskättää minua itteäni, koska lukijamääristä huolimatta on sellainen olo ettei tätä nyt kai kukaan lue, korkeintaan joku joskus vahingossa. Mutta kiitos teille jotka luette kaikesta epäuskostani huolimatta! Kyllä mää niin itteeni sillä ilahdutan!

netti
Kattokaa ny, kuin nätisti jopa toimimaton nettiyhteys mulle puhuu. Maailmassa on siis vielä toivoa jäljellä!

Päivitän vähän ajatuksia – Updating some thoughts

20170902_172123

20170901_173000

20170830_162420

Miettiessäni menneitä päiviä, voisin kirjoittaa niin monesta asiasta mitä tässä on hetkien saatossa tapahtunut. Voisin kirjoittaa:

-Tampereen aamuruuhkassa ajelusta. (Takapenkillä istui onneksi elävä navigaattori, joka pelasti kaiken)

-palohälytyksestä Hotelli Tornissa (joka osoittautui ikuisuudelta kestäneen hälytysäänen jälkeen pölyn aiheuttamaksi, onneksi, mutta korvat soivat edelleen siitä huolimatta)

-kuinka olin vanhempainillassa, joka siis on kait tilaisuus keskustella päivänpolttavista aiheista niiden omien silkohapsosten opetuksesta vastaavien ihmisten kanssa ja niinpä puhuinkin rehtorin kanssa hänen parrastaan sekä syömistäni ruisleivistä, jotka tuntuivat olevan mellakkapäällä jossakin ruuansulatuselimistöni uumenissa. (Joko kuulen myötähäpeän aallon hyökyvän tännepäin? Noh?)

-kuinka korvakuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellessa ei kannata naputtaa kengällä tahtia junan lattiaan, koska muut (kuulokkeettomat) eivät ehkä halua kuunnella sitä naputusta muuten hiljaisessa junanvaunussa ihan koko reissunsa aikaa (Eikä kannata kyllä laittaa sitä musiikkia soimaankaan siinä järjestyksessä, että ensin napit korviin, sitten musiikki päälle ja sitten vasta kuulokkeiden piuha puhelimeen kiinni… aiheuttaa ihan liian paljon yleistä hässäkkää moinen musiikillinen äkkipuuskaus *kokeiltu on*)

Noh joo, ehkä joku muu onnistuu pistämään menemään sillä tavalla vähän nätimmin, mutta minulle nyt aina vaan sattuu ja tapahtuu, vaikka mitä muuta yrittäisin. Ja tässähän oli tietenkin vain nämä muutamat esimerkit, mihin ei liity esimerkiksi Kummelia sangen taitavasti lainaava lakimies. Tai kun että astun sisään (vilkkaaseen mutta tietenkin juuri sillä hetkellä äärimmäisen hiljaiseen) kokouspaikkaan puhelimen handsfreehin puhuen, niin ei ehkä kannata sanoa raikkaan kuuluvalla äänellä  ”I looove you”  ja katsoa samalla siinä sitten niitä kaikkia muita ihmisiä jotka siellä seisovat katsomassa sinua. He kun eivät ehkä juuri huomaa sitä sanojen yhteyttä puhelimeesi jota eivät tietenkään edes nää, joten tekemäsi entree saattaa olla aikalailla mieleenpainuva monen mielestä. *kokeiltu se tämäkin*

Mutta voisin myös kirjoittaa:

-Kuinka ilahdutin itseäni ostamalla kukkakimpun, joka edelleen jaksaa kukoistaa, vaikka olikin puoleen hintaan myynnissä ehkä vähän ylikukkineiden ainesosiensa johdosta

-Kuinka nauru kuuluu rakkauteen , sillä kun yhdessä hekottaa niin, että ei meinaa henkeä siinä hetkessä saada, on aika paljon yhteistä sen naurukumppanin kanssa;  joillakin ei ole sitä ehkä koskaan. Huumorintajua kun ei voi jotenkin opettaa (mielestäni), ainakaan vastaamaan jonkun toisen nauruhermojen alulle laukaisijaa, sillä se vaan joko on ihmisessä tai ei ole. Voitte kuvitella, että jos löydän minunlaiseni humoristin, olen löytänyt suoranaisen harvinaisuuden, josta kyllä pidän kiinni.

-Kuinka hyvältä tuntuu olla tarpeellinen ja osa jotakin. Esimerkiksi työyhteisöä. Tai yhdistysporukkaa. Jotain yhdessätekemisen laumaa, jossa on yhteinen päämäärä. Se jos mikä ruokkii sielua ihmisessä!

-Kuinka menneen viikon sateisimpina päivinä on ollut niin lämmintä, että sen on tuntenut ihan hyväilynä ihollaan. Kesän viimeiset hellät hyvästit ennen kuin syksy laittaa oven kiinni perässään ja jättää kesän 2017 tyystin sinne jonnekin. Missä sitä ei kyllä sielläkään juuri tullut nähtyä, että senpuoleen…

Oikein mukavaa viikonloppua kaikille, univelkojen nukkuminen keikautti rytmini pahasti pyllylleen ja minäplikka se menen tästä vasta päiväkahville! (Kello on siis varttia vaille seitsemän illalla). Moi!

P.S. Kun aikaa on (enemmän), niin kirjoitan vähän ulkonäkö-aiheesta. Se jos mikä on aina niin kiihkoa herättävä, että pakkohan siihen on nyt minunkin puuttua *heh*.

 

 

 

Looking good or looking bad, it is me – Näytän sitten hyvältä tai pahalta , niin minä se kumminkin olen

 

Muutamat ovat (ainakin facebookin perusteella) bonganneetkin Iltasanomien jutun psoriasiksestani (http://www.is.fi/terveys/art-2000005326834.html) ja oikeastaan sen vuoksi aloin asiaa taas vähän tarkemmin itsekin pohtimaan. Juttu on tehty muutama kuukausi  -ja kilo –  sitten, hehheh, mutta pitää edelleen paikkaansa tietysti kaikin puolin.

20170824_141517
Jostain syystä olen saanut hymykuopan toiseen poskeeni. Neljäkymmentäviisivuotiaana.

 

Screenshot_20170824-125509
”Olisit nyt edes kaksoisleukasi retusoinut pois”.  ”En”.

 

Minulla on psoriasis. On. Ja toisinaan se näyttää kamalalle, yleensä kuitenkin edes tuntuu sille. Mutta toisaalta – mitä sitten?! Monella muullakin on. Suomessa 100 000 – 150 000 :lla on psoriasis. WHO (Maailman terveysjärjestö) on lausunut psoriasiksesta seuraavanlaisesti: Se on krooninen, tarttumaton, kivulias ja toimintaa estävä sairaus, johon ei ole olemassa parannuskeinoa.

Jos nyt just sait diagnoosin, niin älä kuitenkaan masennu. Psoriasis on onneksi hyvin omapäinen kaveri ja ihan samalla vauhdilla kuin se voi tullakin, niin se ihan hyvin voi mennäkin. Ei nyt kokonaan pois, mutta piiloon. Joten ei kannata heittää kirvestä kaivoon, sillä koskaan ei voi tietää minä aamuna oireet onkin tyystin kaikonneet ja voit olla hetken ehkä jopa toisenkin ihan tavallinen oireeton ihminen *wouu* !

Noh, ei se kyllä minullakaan kevyesti mennyt se alkujärkytys, joten jos nyt olet peiton alla kärvistelemässä kohtaloasi, niin paas ollen vaan. Tuu sitten päivänvaloon kun jaksat.  Ja lue tää loppuun.

Kun minä meinaan päätinkin nyt, vaikka eihän tämä mikään salaisuus sinällään edes ole, näyttää teille miltä näytän psoriasikseni kanssa juuri tänään, torstaina, 24.8.2017. Ajattelin, että voisin ihan jatkossakin laittaa näitä tänne silloin tällöin, ihan vaan vertaistueksi. Päiväthän ei tämän taudin kanssa samanlaisia ole, mutta tämän päivän tilanne on siis nähtävillä tässä:

Screenshot_20170824-120715
Psoriasis iholla. Kyllä vain, arpineen päivineen.

 

Näin. Nenä siinä loistaa punaisena ja läikkiä jos mitä on muutenkin tarjolla ihan sopivan tasaisesti sijoittuneena sinne ja tänne. Minullahan nämä kaikki ovat keskittyneenä sille alueelle, mitä yleensä EI peitetä vaattehilla, mutta kuten olette aiemmista kuvistani nähneetkin jo, niin aika usein olen kurkkuani myöten kankaiden peitossa ja hiukset naamalla. Siihen on syynsä, hahha, ihmisen oma epävarmuus kai suurimpana. Lisättäköön tähän vielä tämänhetkisistä oireista kiusallisin: armoton kutina ja kirvely tuolla päänahassa. Sitä tunnetta en kyllä pysty valokuvin kuvaamaan, mutta olemassa se on-  ja pahana. *koittaa olla aktiivisesti ajattelematta* *ei onnistu* . Minullahan psori on märkärakkulainen (*jaiks* tiedän, kuulostaa yhtä pahalta kuin onkin), joka sitten kaikkein huonoiten reagoi vielä auringon yleensä niin auttavaan voimaan. Tämäkin tuntui siinä alkuvaiheessa karman keskisormen näyttämiseltä. Mutta sitten mietin, että no jollakinhan se on tämäkin oltava. Miksei minulla siis. Hooh.

Joten –  minun on käytettävä näitä muita apuja, jos haluan olla tavallaan huomaamattomampi ihmisten silmissä. Tiedättehän? Huomiota kun tuskin herätän sillä, että oh onpas siinä miss universumi – kommenteilla, heh heh, vaikka mitä laittaisin pintaani. Vaikka itseensä kehotankin kaikkia uskomaan, niin omalla kohdallani olen kuitenkin realiteettien äärellä nöyränä ja teen mitä on tehtävissä, loput paikkaan loistavalla luonteella *ahh hah hah*.

Ihan perus kosmetiikalla kun saa kuitenkin paljon aikaiseksi ja yllättäen se auttaa myös henkisesti, vähän liiankin paljon toisaalta; siihen miten pystypäin ja itsestään varmana sitä tuolla kulkee. Aktiivisesti koitan olla yhtä varma (tai epävarma, päivästä ja kuun asennosta riippuen hyvinkin) itseni suhteen riippumatta pakkelointiin käytetystä ajasta, mutta joskus se vetää vaan hartiat kyyryyn, joskus ei vaan jaksaisi tätäkin. Sitten toisaalta toisena päivänä sitä potkaisee itseään persiille ja käskee lopettaa itsekeskeisen ruikuttamisen, niistämään sen entisestäänkin jo punaisen nokkansa ja helkkari soikoon näyttämään maailmalle mistä tässä oikein ollaan tehty. Kukaan ei sua tule pelastamaan, ihan oot omillas, joten alas pistää töpinäksi jos tässä elämässä jonnekin olet matkalla.

Screenshot_20170824-124909

 

 

Markettimeikeillä saa tämännäköistä jälkeä aikaiseksi tällainen tumpelo(mpikin) make up -artisti. Meikkivoidetta, vähän punaa sinne minne se oikeasti kuuluu naamassa asettua ja jotain räpsykettä silmiin, ettei kukaan kattois sua mihinkään mualle.  Ja muutenhan siis voi käyttää kaikkea mitä mielikuvitus vaan keksiikin!  Mä alan olemaan aika hyvä tässä, miten peitän näitä epäkohtia, esimerkiksi hiuksilla…

 

20170824_132425

Ihan hyvin sitä voisi hymyillä leveästi ilman kaikenpeittäviä hiuksiakin!

20170824_132009

Niin. Moni asia on ihan vain meidän omasta asenteesta kiinni, kun mehän ei kuitenkaan kovinkaan monelle asialle tässä maailmassa itse voida mitään. Kun ei vaan voida, vaikka kuinka mieli tekisi. Mutta omaan suhtautumiseen kyllä voidaan vaikuttaa ihan sataprosenttisesti ja sehän se on kaiken ydin. Hitot me muista!

Mitä haluan tässä nyt sitten sanoa (vai haluanko mitään, hahha, sekin hyvin mahdollista…) lienee se saakelihkon vanha lause siitä, kuinka meillä on vain tämä yksi elämä. Hitto vie, YKSI, ei nyt kuluteta sitä ihan tyhmyyteen, laitetaan vaan kuulkaa henkselit paukkuen menemään ja nauretaan kaikelle hauskuudelle ja kivuudelle ja itketään ja halataan ja ja ja –  ollaan oman elämämme kuninkaita ja kuningattaria ihan just sellaisina kuin me sillä hetkellä satutaan olemaan. Eiks je? *puss*

20170824_133041

20170824_125140

Blogityrkkynä luokses pompin…

 

 

20170815_104800

No hei! Muistatkos minua vielä? Sinun oma huomionhakuinen blogityrkkysi tässä taas, laittamassa pelkkiä höpönlöpön-kuvia itsestään esille, jotta saisi kohotettua olematonta itsetuntoaan ja muutenkin pönkitettyä kaikkea sitä turhanpäiväistä ja pinnallista, jonka luulee tietenkin hyvin vääristyneesti olevan se elämän tärkein asia.

 

20170821_195244

Kyllä se kuulkaa ihmiset on niin, että minulla ei ole mitään muuta elämää kuin tämä täällä, teidän kanssanne. Nousen aamulla ylös ja mietin heti pääni puhki minkälaisen päivityksen minnekin mediaan laittaisin missäkin vaiheessa, jotta maailmalle ei jäisi epäselväksi, että olen olemassa. Meikkaan tietenkin aamullakin ensin ja lavastan sitten hiukset söpösti pörrölleen ja laitan hästägin aamunaama. Tai jotain.

20170815_103034

Joskus koitan kovasti ottaa kantaakin johonkin, ettei ihan tyhjäpäiseksi bimboksi vallan luultaisi, mutta sekin on tietysti vain tekopyhää hurskastelua, koska minähän en ole yhtään mikään mitään sanomaan, edes omaa mielipidettäni, siis. Koittaisin nyt vain pysyä lestissäni, joka siis on kotona. Hiljaa. Yksin. Pimeässä.

20170814_205549

Koska pahimpia tyrkkypostauksia on tietenkin kaikki nämä onnellisuuteen viittaavat jutut, jotka on pullollaan elämäänsä tyytyväisyyttä ja kaikkeen positiiviseen keskittymistä. Älä hyvä ihminen mene sinne aurinkoon näyttämään siltä että sulla on kivaa sun omassa elämässäs. Ei voi olla siis alkuunkaan totta, lopettaisit nyt senkin paskendöölin jauhamisen ja valittaisit vaikka Suomen vähintäinkin kehitysmaisista olosuhteista, kuten kaikki muutkin . Olisit niin kuin muutkin ihmiset, etkä mikään helkkarin hymyilevä hölmö. Kaikki näkee sun läpi.

20170816_183202

Ja ennen kuin kukaan ehti kissanpissaa sanoa, niin johan se laittoi esille toisen sinne kamalimpien kategorioihin kuuluvista kuvista: että kehtaa aikuinen nainen noin itteänsä esitellä! Onneksi sillä sentäs näkyy vatsamakkaraa ihan mukavasti, niin päästään sanomaan. Ettei vaan luule mitään itsestään vielä.

Tällaista on elämä siis blogiruudun tällä puolella, somettamisen sisällä, siellä missä minä itse ihmisenä olen. Postia ja kommenttia tulee kyllä yllin kyllin, enkä ole mitenkään ainoa tässä, kaikki me sitä saadaan, jos jotain muutakin kuin kukkasta menee kuvaamaan.

Joskus mietin kuinka jollakin riittää aikaa muiden asioiden näkemiseen aina siinä negatiivisimmassa valossa. Itselläni ei meinaa aika riittää edes kaiken kauniin katselemiseen, jota tässä maailmassa on meille tarjolla yllin kyllin! Joudun oikein valitsemaan mitä musiikkia tänään kuuntelen korvanapeistani, koska mahdollisuuksia on vaikka kuinka paljon. Mietin kenen kirjoituksia kahlaan läpi ajatuksen kanssa, kenelle laitan tsemppaavan peukun tai sanasen pari rohkaisemaan ja kertomaan, että täällä ollaan, kuulolla jos tarve vaatii. Ei tulisi mieleenikään kuluttaa aikaani johonkin pahansuopaiseen kommentointiin. Toisilla ihmisillä on kuitenkin toisenlaiset prioriteetit.

Näille toisenlaisille tiedoksi, että trikoissa poseeraaminen ei tee minusta tyhmää. Rakkaudesta puhuminen ei tee minusta halpaa. Onnellisuuden näyttäminen ei tee minusta tekopyhää. Ja se että jostakin en puhu medioissa, ei tarkoita etteikö sitä olisi olemassa.

Kun minulla on rakkautta, on minulla niin paljon. Rakas perheeni, nämä tässä ja nuo tuolla vähän kauempana, ne joiden kanssa jaetaan dna ja ne jotka on tulleet elämän tuomina. Rakkaat ystävät, ne joiden kanssa halataan ja juodaan kahvia, ne joiden kanssa kirjoitellaan pitkiä kirjeitä, ne jotka lähtevät konserttiin kaveriksi, ne jotka jakavat samat harrastukset ja kiinnostuksen kohteet. Ja vielä on yksi, aivan omanlaisensa rakkaus, se kaikkein herkimmin varjeltu. Minulla on niin paljon. Vaikka jonkun mielestä minulla ei ole mitään.

20170816_164542

Niille näytetään takapuolta tällä tavalla näin ja toivotetaan oikein hyvää viikon jatkoa! Uskaltakaa näyttää ne hyvät tunteet muille, sillä saattaa olla yllättäviäkin vaikutuksia siihen, miten elämänne koette siitä hetkestä eteenpäin. Hitsi vieköön, saatatte jopa alkaa nauttimaan siitä!

*halauksia*