Sananen siitä kun ei nukuta

Kolme vuotta sitten kirjoittelin aiheesta ja nyt kun olen ollut yöllä vielä kello kaksi täysin valveilla ja taas heti kello viisi jo odottamassa silmät kirkkaina kellon soittoa (kello kuudelta), niin miltäs luulette että tuntuu juuri nyt. Olen silti tässä kyennyt ihan olemaan emäntä, tarjoillut aamiaiset ensimmäistä koulupäivää viettäville lapsille, pessyt pyykkiä, haudutellut riisipuurot, laittanut lounasta ja nyt olisi vielä muutama pellillinen sämpylöitä paistoa vailla. Ei sillä että laiska töitään vaan tässä lukis, vaan sillä, että ymmärrätte varmaan, että jos ja kun pysähdyn niin kamelin selkä se ottaa lepoa välittömästi lähes varmaan sinne katkeamiseen asti.

“Kun uni ei tu!

Unettomuus on ihmisille yleisesti äärettömän vaikee asia käsittää. Jos ja kun mainitsen, että joo kun mulla siis on tätä unettomuutta, että kato en saa nukuttua että siks vähän ny väsyttää ja haukottelen täs niin että leukapielet paukkuu – niin mitä nää ihmiset yks toisensa perään järjestänsä sanoo?

-mee aikasemmin nukkumaan (joo, siis unettomuus tarkoittaakin oikeesti sitä etten vaan ehdi nukkua!)
-älä juo kahvia (en ookaan itte tajunnu tota, onneks koko maailman unettomuusongelmat on nyt ratkastu, täänks!)
-joo ei kaikki tarvii sitä unta, mää en pystyis kyllä tohon (öhh, jaa, kun mää oon ollu huomaavinani, että varsinaisesti mun ei oo annettu valita)
Oikeesti, ette uskois kyllä, mutta oon ollu tosi hienovarainen kaikkia kommentoijia kohtaan. Vaikka ne kuulostaakin tökeröiltä varmaan ittensä norsunkin korvissa, niin silti mää oon vaan nätisti hymyilly että hmmm joo hihhii, tarttee varmaan niin. Kun kuka esmes sanois jalkansa katkasseelle, että emmää vaan pystyis oleen. Ai? No lakkaisiksää olemasta jotenkin siinä hetkesä vai? Vai aatteliksää että joku mietti mielessäns ett hei mää varmaan muuten hyvin pärjäisin jalka katkenneena että laitetaanpas tästä näin riks ja räks nooooin? Ekkai nyssentäs.

Meitä unettomia on varmaan yhtä montaa laatua kun on valvojiakin, mutta yleisesti sen määritelmäks vois kai sanoa että vaikka ihminen haluais nukkua ja on niinku nukkumassa, niin ei vaan pysty. Toiset ei saa unta alotettua, toisilla se katkee lyhykäsen alun jälkeen eikä tuu uudestaan vaikka kuija yrittäs. Kuulun itte noihin jälkimmäisiin.

Se on sitte yks riiva kans, voin sanoo! Kummeet nukkuu, niin yheksänkytyheksän prosenttisesti tiät että heräät parin tunnin päästä, hyvällä lykyllä menee kolme neljäkin tuntia. Viis tuntia on yleensä jo määrä, josta vois sanoo että oot nukkunu yös!

Sitten siinä on semmonen seikka, tieroks vaan kaikille, että ei auta nin mitään meeks nukkuun yheksältä vai kaheltatoista yöllä. Mutta mieti itte, jos meet yheksältä nukkuun ja heräät yheltätoista valvoon aamuun asti. Että haluisikko sää siittä niinku alottaa päiväs vai? Siks määkin yritän venyttää illalla nukkuun menon aina jonnekin kymmeneen, joskus yhteentoistaki. en kyllä jaksais aina, enkä jaksakka, mutta yritän. Yli kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen sen oon omalla kohdallani havainnu parhaimmaks näistä huonoista vaihtoehdoista. Parasta olis jos jaksasin johonki yhteen ehkä, mutta en kyllä tasan muista ees vuotta jollon olisin sinne asti pystyy valvoon!

Mutta siis mun yö menee tavallisesti niin, että meen kymmeneltä nukkuun (siis nykykymmeneltä, koska kelloja siirrettiin, se olis sitä kesäaikaa yheltätoista), nukahdan kyllä kun tukki sillä siunaamalla kun pääni tyynyyn laitan vaan, että siinä ei oo mitään hankaluuksia torellaka. Sitte herään sillai BING. Siis silmät vaan aukee ja mää killitän siinä (pimeetä). Kaik uni on tipotiessään ja siin oon. Ennen kattoin kelloo, jokku lukee kirjaa (haloo, niillä ei taira nukkua siin samas kamaris ketään muita) ja jokku lähtee juomaan kuumaa maitoo ja tekeen sanaristikoita. Joo, oon sevverta kuunnellu vertaistukee että tiän että meitä on niin monenaisis elämäntilanteis ja – vaiheis että voi sitä kirjoa! Mää yritän olla ja olenki, ajattelematta mitään, en laita mitään valoja, oon peittäny kelloradion numerotki paidalla, etten rupee tuijottaan niitä numeroita ja stressaan kuinka aamu tulee ja uni sensijaan ei. (voin kertoo, että pikkasen ehkä joskus otin kierroksia kun tiesin että täytys jaksaa skarppina olla/mennä/toimia seuraava päivä pitkälle iltaan ja unta takana jokku kolme tuntia!) Siin mie makkaan ja vaan ootan sitä unta. Useimmiten nään kunkatuvalot kaukana syttyy, aamu alkaa valkeneen ja kellonsoitto lähestyy. Jep. Siin vaihees oon usein jo ollu tuntikausia hereillä ja energiatasot on sitäluokkaa, että tekis mieli alkaa itkeen. Vaan eip auta! Ylös kun muutkin kerran herää ja sitte kahvit naamaan, päivä vauhtiin ja sillailla. Hyvin menee, useimmiten. Mutta alkuillasta se iskee jo viideltä-kuudelta, se tajuton uupumus kunei jaksais ees kättänsä nostaa. Pakko jaksaa. Uni tulis heti jos maate menis mutta ei pal auttas herätä saman päivän puolella uuteen päivääns niinku. Sitte vaan sinnittelen ja tsemppaan ja koitan tehdä energiabuusteja ittelleni kaikilla ihme ulkona-piipahtamisilla tai muilla hassunhauskoilla jutuilla. Ja illalla vetkutan unille menoo taas kilttinä tyttönä, jotta saan ne muutamat uneni tunnit sijotettua sinne oikeeseen kohtaa vuorokautta ninkus. Tai “oikeeseen” tän ympärillä pyörivän maailman mukasesti, mun vuorokauteni olis varmaan ihan erilainen jos saisin olla ja elää oman sisäisen unikelloni mukaan.

Ollaan meinaan vertaistuessa jutskattu, että kummeitä nyt vaan on niinki paljon, että ehkä jotkut ihmiset (eli me) ollaan vaan tehty erilaiseen rytmiin! Voisin meinaan hyvinki kuvitella nousevani kolmelta yöllä peseen pyykkiä, imuroimaan tai leipomaan. Tai ulkoilemaan. Mutta sitte olisin varmaan aamupäivällä unien tarpeesa ja sitte nukkusin. Sitte taas heräisin toimimaan minänä perin kummalliseen vuorokaudenaikaan.

Sitä on kans pohdittu, että miksei unettomuutta voi niinku parantaa. Kun ne jokka ei saa illalla alkuunkaan nukahdettua, saa helposti lääkäriltä kyllä lääkettä siihen. Se ei vaan millään tavoin auta sitä ihmistä seuraavana iltana ja uus lääke on kuulemma otettava. Mun tapasille keskellä yötä – tai niinä suden hetkeks kutsuttuna aikoina herääville on järjestäns tarjottu niinki hienoo ratkasua, kun nukahtamislääke siihenkohtaan – ja aamuks piristävä sitte, kun muuten ei jaksais alottaa sitte sitä päivää sillon kun muutkin. Minä en ole halunnu edes kokeilla, jotkut tuntemani on kokenu sen aika turhauttavaks ja epäluonnolliseks, minkä hyvin ymmärrän. Sitähän se onkin.

Miten unettomuuden kans sitte ollaan? Ihan normaalisti. Kukaan uneton ei oo sen superihmisempi kuin kukaan komiasti nukkuvakaan. Siihen vaan tottuu, siihen väsymyksen sietämiseen koska se on niin tavallista. Ihan niinku ihmine tottuu kipuun, ei se sitä kipua poista mutta se mikä ensmäiset kuukaudet häiritti hirveesti, häirittee vaan sitte vähempi vähän myöhemmin. Koska vaihtoehdot on ny aika kehnot jos saan sanoa ja sanonki: kun on niinku joko sopeuduttava ja koitettava vaan jaksaa, tai sitte lopetettava olemine. Kummansää ny sitte valkkaisit? Veikkaisin ensimmäistä.

Unettomuudes on sellanen hauska sivujuonne aika monen, ja munki, kohdalla, että välillä ihan yhtäkkiä ilman ennakkovarotuksia sää nukukki. Heräät puolen vuoden valvomisen jälkeen kaheksan tunnin unilta ihan pönttö sekasi ja kädet puutuneina. Ja sitte se alkaa. Se tekemine! Se energiamäärä meinaa minä ihmiseen sillon iskee on ihan sanoin kuvaamaton. Mää oon yleensä sillon suursiivonnu koko huushoollin, siis oikeesti, koko huushollin. Leiponu kahta eri asiaa samaan aikaan sitte siinä siivoomisen touhinas ja vielä illalla vetäny jonku puolentoista tunnin lenkin. Ja ollu niin sosiaalinen tietty koko päivän! Jokane ystävä saanu kilautuksen multa ja viestejä on lähteny meinaan ilosin mielin. Ilman noita päiviä mää luultavasti masentusin, koska luulisin että tää mun oleminen unettomana olis niinku mun luonteenpiirre. Mää luokittelisin itteni siis semmoseks rauhalliseks veteläks hiipijäks, jonka ajatus saattaa olla välillä vähän hidas koska sillä ei vaan leikkaa. Ison osan aikaa mää oonki tommone! Mutta sitte kun se uni on tullu ja ollu, niin mää nään sen omimman itteni joka mää oon aina ollukki. Energinen, spontaani, reipas, puhelias, sosiaalinen. Semmonen hääräri.

Se mitä muut ajattelee, on oikeestaan ihan yks lysti unettomalle, ainaki mulle, koska mulle tärkeintä on itteni hyväksymine – se mitä mää ajattelen ittestäni. Että mää myönnän jot tää on mun elämääni ja näillä mennään. Milloin vain ottaisin kunnon yöunet, jos valita saisin, mutta kunei täs maailmas tapahdu asiat niinku me halutaan aina. On mentävä niillä eväillä jokka on annettu ja nää ois niinku tän eväät sitte *virn*. Vaikka unettomuus on ihmiselle suuri terveysriski, riskit sairastua muunmuas sydänperäisiin sairauksiin on suuremmat kun hyvin sikeensä vetävillä, niin silti tästäki on otettava se ilo irti mitä nyt voi. Siks minäkin oon ollu unitutkimukses mukana, saanu mahtavaa vertaistukee ja lohduttautunu kaikki nää vuodet sillä, että aika moni kirjailija on kai kärsiny unettomuudesta. Sitte ne on noussu kirjottaan keskellä yötä ja nukkunu kun uni on seuraavaks tullu. Me ollaan siis luovia hul…vattomuuksia kaikki vähän ja sekös jos mikä on huisia!

P.S. “Suden hetki” on toss aamuyösti, joskus kolmesta etteenpäin (klo 3-5 öbaut). Mää joskus luulin että hahhhah sillon sitä ulvoo kuin susi unettomuuden tuomaa tuskaans mutta joo ei, sillon ihmine on niinku heikoimmillaan, kaikkeist haurain niinkun. Ja sudet kulkoo saalistamas (sitte meitä heikkosia , tai siis TEITÄ, koska määhän oon hereillä ja näinollen pelastun. Tsiisus määhän kekkasin just että oon vaan niin hyvä, siks mää en nuku! Mullon vaistot tallella!). Oikeesti mulle on tuonu aina vähän jotai lohtua toi suden hetki- käsite, kun se on semmonen vähän mystinen. Ja sekkii, että sillon kun mää killittelen siel pimeyden kattoo tuijotellen, niin jossain joku muukin valvoo ja jossain muuallaki ja jossain muuallaki. Maailma ei lepää koskaan ja semmosta se ny vaan on. Deal with it ja sillai. “

Kas kukas se täällä!

Ei voi olla totta, minähän se. Pitkästä aikaa *nääh*. Miten ihanassa tämä elämä onkin näin kaikenlaista täynnänsä, etten ehdi niitä ylös kirjata? Onneksi. Siitä aina tietää, että on niinsanottua joutilasta aikaa, kun tekstiäkin tuloo näytölle. Ja joutilaalla ajalla tarkoitan kyllä myös sitä tuikitärkeää elintärkeää kuhavvaan olemista, jota ainakin minun sieluni ja ruumiini ihan kipeästi välillä tarvitsee ilman mitään aistiärsykkeitä. Kun jos esimerkiksi makaa jossain ihanassa maisemassa, esimerkiksi palmujen alla ja sitten korviin leijailee esimerkiksi kaunis letkeä musiikki ja vielä sellainen pehmeä esimerkiksi merituuli hivelee silkkikätösin poskia… niin ehei ei ei ei, ei tule mitään tekstiä todellakaan, sillä se kaikki on niin paljon, että koko minun tuntoaistini on ihan täynnä sitä. Ikään kuin jonkun ihmisen puhevyöry, jonka väliin et vaan saa sanottua mitään vaikka olisit just päästämässä housuihisi tai no, tekemässä ihan mitä vaan kriittistä. Joskus jotkut asiat yllättävät aistit niin että kestää hetken päästä ikään kuin taas itsensä niskan päälle.

20180710_111656

Kesä on ollut kyllä niin hyvä ja …kuuma. Minäkin olen ruskettunut – ei sillä että se olisi mikään itsetarkoitus ollut, mutta tässä on ihan tarina takana, jos ette tienneet. Pienenä tytöntylleröisenä olin aina AINA ihan ruskea jo maaliskuussa viimeistään. Siis kaikilta niiltä osin mitkä ikinä voivat ulkoilman kanssa tekemisissä olla. Ihmiset aina kysyivät ihmeissään, että ootko sä käynyt ulkomailla. Ihmeissään siksi, että olin vähävaraisen yksinhuoltajan lapsi ja ei todellakaan käyty missään ulkomailla – ei edes kerran vuodessa missään isommassa kaupungissa täällä kotimaassakaan – ja kaikki muut perheenjäseneni olivat ihan kalposia. (Ja tällä en nyt vihjaa, että toinen vanhempani olisi jotenkin helpommin ruskettuva jonka vaan jättäisin tässä mainitsematta, ei hänkään ei ollut sitä). Hiukseni olivat vielä ihan vitivalkoiset ja arvaatte kai miltä näytin sitten, ruskettuneine nahkoineni. No siitä alkoi sitten vaan sellainen legendaarinen lause, että meidän Larissaan nyt vaan ottaa aurinko paremmin kiinni. Ja ottikin. En muista olisiko seitsemänkymmentäluvulla mitenkään rasvattu ihoa auringonsuojaksi, mutta ikinä en silti palanut – olin vain ruskea.

Yhtäkkiä jossain vaiheessa aikuisikääni huomasin – ja minulle huomautettiin myös tästä hyvin suoraan – että minuun ei ottanut sitten mikään väri millään tapaa kiinni. Ei auttanut Kanariat, ei mitkään. Pysyin sitkeästi sellaisena pölyisen valjun hiekan värisenä. Varmaan parikymmentä vuotta.

Ja nyt taas. Olin jo toukokuun alkaessa täynnä kellonrajoja ranteessa, silmälasin ympyriöitä naamassa, nilkat kenkien rajat paljastaen. Havahduin itsekin ja niin havahtuivat muutkin. “Kuinka sä voit olla noin ruskea”. (Verrattuna siihen mitä olin aiemmin… siis).

20180708_081758

Olen todellakin siis palannut näköjään ainakin hetkellisesti siihen tilaan, jossa pilvisen päivänkin jäljiltä olen entistä pinttyneemmän ruskea. Ja todettakoon siis että käytän todellakin suurimpia suojakertoimia mitä voiteista löytyy, koska iho on minulle muutenkin suuren kompleksin paikka psoriasiksen takia. Yhden ainoan kerran tänä kesänä muuten kävi niin, että oli aivan valtavan kuuma, odotin bussia ehkä viisi minuuttia ja kietaisin siinä hiukset ponnarille (koska ne liimaantuivat kiinni nihkeään nahkaan ja se on niin yök!! ) ja sen jäljiltä olkapäähän tuli nirunarutopin raja hetkellisesti punoittaenkin koska nähtävästi siitä oli jäänyt rasva vähemmälle.  Muuten olen säästynyt ilman vaurioita onneksi. Saatoin myös hetkellisesti luulla että Yyterin aurinko otti peppuun liikaa, mutta ottikin ihan sopivasti loppujenlopuksi *virn*!!

Meille psoriaatikoillehan aurinko on katkeransuloinen kaveri. Se auttaa (yleensä) psoriasikseen, mutta toisaalta sitä miettii paljonko on liikaa sitten taas niiden kaikkien auringon vaarojen kannalta katsottuna. Itselläni vielä on ollut tämänkin kohdalla niin, että niinä vuosina kun aurinko ei muutenkaan ottanut kiinni, niin ei sitä toivottua apua ollut psorin oireisiinkaan. Itseasiassa yhden Teneriffa-viikon jälkeen oireet pahenivat! Lisäksi kun muutenkin käyt jatkuvaa taistelua seitsemänsadan erilaisen rasvatuubin kanssa, – että mikä auttaa, mikä ei auta, mikä pahentaa, onko tämä nyt enää hyvä ollenkaan, uskallanko kokeilla tätä – niin vielä siihen päälle aurinkorasvan lisääminen ja sen oikean löytäminen ei juurikaan ole kovin kiinnostava ajatuksena.

Viime kuukaudet on olleet oireiden osalta kovin yllättäviä omalla kohdallani. Toisaalta psorini on levinnyt, mutta toisaalta aurinko on helpottanut sitä valtavasti. Lisäksi kämmeneni palmoplantaarinen pustuloosi on nyt todella hyvänä *kop kop kop*.

Screenshot_20180715-135703
Niitä todellisia kuvia , reality when you have #psoriasis
20180715_140743
Parempaan päin menossa ❤

IMG_20180706_202726_613

En osaa yhtään kuin arvailla että mikä tähän kaikkeen mahtaakaan olla syynä. Yksi asia mikä on todella paljon erilailla tänä vuonna kuin muina vuosina elämäntavoissani on vitamiinit joita olen syönyt. C ja D.  Olen syönyt kerrankin niitä pitkään ja säännöllisesti enkä vain joitain satunnaisia kuureja silloin tällöin. Toisaalta, vitamiineista huolimatta olin talvikauden siinä helvetillisessä taudissa jota en halua enää ikinä kuunaan milloinkaan kokea. Ja niin onhan tietysti toinenkin asia mikä sellaiset kaksikymmentä vuotta tahditti elämääni kovin erilailla kuin nyt. Olinhan raskaana kahdeksan kertaa ja siihen sitten ne imetysajat päälle – kroppa oli taatusti kovin toisenlaisessa myllyssä kuin nyt. Tässä seesteisessä keski-iässä hahhhahhhah…

Miten teillä muilla? Onko siellä lukijoissa näistä sairauksista kärsiviä? Miten kesä on teitä hellinyt ihan muuten? Kertokaas kuulumisia!

P.S. Meinas hermot mennä. Kuvat ei sitten meinaa millään siirtyä, ei vaikka kokeilen mitä laitetta! Argh! Ja muuten, se case Ruokapäiväkirja, siihen palaan vieläkin myöhemmin. *syvä huokaus*

 

 

 

 

 

Ikäkausiuhmaa, roisia puhetta ja ruokapäiväkirjaa

Heissan!

Kaksi eri kertaa olen aloittanut ja aina tuntuu jotain parempaa tulevan väliin, mutta koitetaas tästä nyt selvitä tällä kolmannella kertaa.

Piti kirjoittaa, hah, ainahan mun pitää niin paljon kaikkea, sillä tavalla aihe kerrallaan, mutta eihän siitä mitään tule! En ole itsekään kovin yksoikonen, joten God help me ei ole bloginikaan. Siksipä : sillisalaatti:

Kahdeksan lapsen jälkeen luulisi ettei näissä pikkulapsiajoissa enää mikään yllätä, mutta taas yllätti. Olen kyllä aina, – jokaisen lapsen kohdalla vaikka en mistään yleistämisestä tykkääkään, mutta joskus se vaan on niin vaikka miten katsoisi, – huomannut , että kun muu valtakunta puhuu eskarivuoden (eli kuusivuotiaiden ) pääkkötempuista, niin meillä se on ollut aina vuotta aikaisemmin. A i n a . Meillä se viisivuotisikä on ollut sellainen , josta huomaa että lapsi alkaa potkimaan itseään ulos siitä pikkulapsi-iästä ja kasvamaan tuskanparaus kerrallaan kohti sitä pikkukoululaista. Jokainen on omalla tavallaan taistellut sen tiensä sinne, mutta tämän nuorimmaisen kohdalla jotenkin yllätyin, sillä hän on ollut kyllä niin pikkuvanha lapsonen, että jotenkin tässä pääsi vanha äiteekin ihan unohtamaan, että lapsi hän siltikin on. Ja kasvaa myös , vaikka kuinka olisikin suurin piirtein puolen maailmaa hallussa jo.

Tämä kuopuksenihan on itse, tuon kahdeksanvuotiaan kanssa, opetellut muun muassa englantia kysellen innokkaasti sanoja ihan kesken leikkiensä – esimerkiksi “Äiti tää dino menis tänne kauppaan nyt, äiti miten sanotaan englanniksi mä menen kauppaan?” – tai kun kuulee vaikka jostain telkkarista englantia, niin hän osaa itse bongata sieltä niitä sanoja ja lausahduksia: “Tossa sanottiin letsgou, eiks se ookin että mennään?!” . Muutenkin Rudi the Boy *heh* (nimi jolla hänet tunnetaan mm Instagramissa) on ollut varsin sanavalmis (noh…kaikkihan nämä on…) ja töihin mennessämme on muun muassa sanonut minulle, että äiti olen sitten tuolla varastolla jos kaipaat mua, sanon vaan ettet sitten pelästy että missä sun poikas oikein on. Hän muistaa kauppalistat ulkoa (kun vaan kotona sanon ääneen mitä pitää ostaa, niin tämä muistaa jokaisen) ja ymmärtää ihan todella paljon asioita maailmasta ja luoja paratkoon hän on se lapsista joka aina muistaa missä hänen kaikki tavaransa tai sukkansa tai jonkun toisenkin tavarat tai sukat on! Uskomaton mukula, siis, kaiken kaikkiaan. Kuten nämä kaikki, tietenkin!

Mutta ehkä juuri siksi koska Rudi on ollut niin toimiva, sellainen jonka kanssa ei ole paljoa tarvinnut vääntää ja joka ymmärtää kerrasta mitä sanotaan, niin onkin ollut yllättävää huomata näitä viisvuotisjunttaamisen piirteitä hänessäkin. Nykyään tehdään vaikka kielletään, enää ei kerta sanominen meinaa riittää mihinkään. Aina pitää vähän kokeilla voisko sittenkin jatkaa tätä juttua joka just kiellettiin. Tai sitten puhutaan välillä vähän vauvankieltä, eikä aina niin vähääkään. Sitä huomaa äiti itsestään näitä kummallisia häpeän piirteitä, kun siihen asti varsin selkeäsanainen lapsi onkin yhtäkkiä julkisella paikalla jotain ihan käsittämätöntä sössellystä suoltava jälkeläinen. Myönnän, että joka ikinen kerta sanon hänelle, että sanopa niin että äitikin ymmärtää koska osaat kyllä. Ja lapsi sanoo ja minä ymmärrän ja asia on sitä myöten pihvi. Mutta silti välillä mieleen puskee ne tyhmät mitämuutkinajattelee -ajatukset, koska aikoinani sain palautetta varsin paljonkin vähän kaikesta ja aina sillä perusteella, että kun niitä lapsia on niin monta, niin… Suurinpiirtein lapsen hukassa oleva hanskakin johtui siitä että lapsi oli ihan sekaisin kun joutui niin monen ihmisen keskellä elämään että ei ihme että hanskakin hukassa raasulta. No sillä perusteella yksikään ainokainen ei koskaan tässä maailmassa ole mitään hukannut – ja me kaikkihan tiedetään että on – joten sinne meni se teoria, mutta silloin joskus siinä hetkessä se tuntui enemmän iholla. Nykyään en enää kyllä (kuten olette varmaan huomanneet) hetkeä kauempaa mieti mitähän muut nyt mistään ajattelee, mutta toki ne vanhat tunteet välillä meinaa pulpahdella pintaan. Että siinä se yksinhuoltajan nuorimmainen on nyt ihan jäänyt vaille huomiota ja kerjää sitä reppana esittämällä vauvaa. Ja mitä näitä teorioita nyt on.

Mutta siis tätä meillä nyt on liikkeellä, onko kellään muulla? Ja kaikkihan tietysti ymmärtää, että lapsi on minulle aina rakas ja ihana omana itsenään kaikkine tapoineen ja kaikkine puolineen, minä en todellakaan tässä hae sitä että koittaisin saada lasta johonkin muottiini väännettyä. Sitä paitsi, kun katson näitä minun ihania isompia lapsiani, niin ymmärrän enemmän kuin hyvin että heistä tulee juuri sitä mitä he itse haluavat ja miksi he itse haluavat tulla, eikä me vanhemmat onneksi kamalan paljoa pystytä heitä pilaamaan (varsinkin kun on omapäisillä lapsilla siunattu). Itse olen aina, a  i  n  a , korostanut lasten erilaisuutta ja heidän persoonallisia puoliaan ja koittanut tehdä kaikille selväksi, että jokaisen oma persoona on vahvuus ja paras just sellaisenaan.  Jonkun luonne voi tehdä elämästä haastavamman elää hänelle itselleen, sellaisen vaikeimman kautta kaiken hakemisen, mutta silloinkin voi auttaa lasta näyttämällä, että itselleen armon antaminen on aika vapauttavaa. Että aina on uusi päivä (ja armo uus). Jokainen lapseni on minulle maailman rakkain ja heidän elämänsä seuraaminen on minulle suurin ilo mitä voi olla.

Niin myös siis tämän Rudin kohdalla, jokainen hetki on ainutlaatuista ja ihanaa, oli se sitten uhmaa tai kaiken sujumista kuin tanssi. Ja kun joku aika sitten koin sitä valtavaa luopumisen tuskaa, kun tämä minun vauvani vaan kasvoi ja minun sylini ja vauvamoodini huusi ikävää ja tyhjää syliä ja se oli ihan oikeasti aika pitkä prosessi päästä eteenpäin, niin nyt olen ihan todella onnellinen, että asiat on niin kuin ne on ja minulla on juuri nämä lapset.

 

20171225_213747
Muisteloista löytyi näinkin vauhdikkaita kuvia, kuopus tosin näyttää vähän järkyttyneeltä kun näki oman kuvansa tuo härpäke päässään…

 

Ja koska elämä on niin ihmeellinen asia, niin bonuksena sitä saattaa saada elämältä lahjoja jotka mykistävät ihan näinkin puheliaan ihmisen aika pitkäksi aikaa. Siitä sitten toisella kertaa enemmän. 

Elämältä saamisesta puheen ollen päästäänkin seuraavaan asiaan, eli siihen mitä kaikkea ihmiset blogeissa kirjoittavatkaan. Nyt sitten sanon varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, että seuraava aihe on sellainen mistä en ikinä itse kirjoita varmastikaan, vaikka yleensä en mistään koskaan sano en koskaan. Mutta… tällekin saattaa tilaus olla, joten jos haluatte kuulla siitä asiasta ihan oikeilla nimillä, niin klikkaa linkkiä: Desire Nyman blog. Tämä postaus tuli ihan sattumalta eteeni blogeja netissä selatessani ja täytyy nyt kyllä pienen yskänpuuskan jälkeen todeta, että siinä on nuorella naisella otetta asioihin. Jos joku siitä saa vertaistukea, niin aivan mahtavaa! Meillä mummoilla kun saattaa olla edessä hieman toisenlaiset ongelmat *ahhahhahhhah* Varmaan jossain hormonihuurussani siitäkin joskus avaudun, odottakaa vain. Jotenkin alkujärkytyksen jälkeen olen enemmän kuin iloinen että tuon blogin löysin, sillä niin paljon on täällä blogimaailmassa sellaisia jonninjoutavia hienostelijoita jorisemassa kaiken maailman asioista, joista tuntuu ettei heillä ole mitään kokemusta tai varsinkaan kykyä katsoa asioiden niitä toisiakin puolia, kuin vaan ne oman nenän edessä olevat, ainoat oikeat..

 

20180626_170113
Granny 😉

 

Ja koska edelleen minulta kysytään kaiken maailman dieeteistä viesteillä (en kyllä ymmärrä miksi, koska en ole millään dieetillä enkä edes näytä siltä että olisin!) niin ajattelin näyttää teille vaikka parin viikon verran , alkaen nyt, että mitä minä ihan oikeasti syön, siis aikuisten oikeasti kerron ihan kaiken ilman mitään epämääräisiä kiertoilmaisuja tai muita, raakaa luettelointia, olen jo tämän päivän kaikki kirjannut ylös, sisältäen muun muassa kolme tortillasipsin suikaletta. Tarkoitus ei ole olla esimerkki yhtään kellekään, ei hyvässä herraparatkoon eikä toivottavasti huonossakaan kuitenkaan, vaan ihan vaan kertoa että näin syömällä (koska olen jo pitkään syönyt “näin” eli mitäikinätykkään ) saa sen pudotetun painon pysymään kyllä poissa. Näköjään. Vaikka olisi yli nelivitonen. Ja vaikka olisi vähän tällainen laiskanpulskea luonne. Kirjaan kaikki ylös ja laitan tänne sitten niitä jollakin aikavälillä. Onko joillain jotain ehdotuksia tähän? By the way, huomasin että mun vastauskommenttini teidän kommentteihin tänne ei meinaa aina näkyä, olen kyllä jokaiseen vastannut ja ne näkyy kyllä jostain syystä minulle julkaistuina tässä minun kirjoitustilassani, mutta kun kirjaudun ulos, niin osa on tipotiessään *häh*! No koitan löytää ratkaisun ongelmaan, jos tuntuu että joku asia vaatii privaattia kommentointia, niin minulle saa edelleen laittaa sähköpostia tai kirjoittaa kommenttiin toivomuksen ettei sitä julkaista, niin pidän lupaukseni kuten tähänkin asti ja en sellaisia julkaise.

 

20180626_155616
Eilisen herkuttelulta aika raikkahan värinen kuva! Ja yks vetää taustalla jäätelöä pikkasen autuaana…

 

Nyt jotain jalkapalloa taas vähän telkkarista, jalat huutaa kyllä hierokaa mua! ja perskannikat kans, sillä olen ottanut kaikesta huonovointisuudesta huolimatta rutiineihini taas vähän astetta rankempaa jumppaa. Kun näyttää siltä että kelien puolesta ei sinne lenkillekään ihan hetkeen taas pääse. Argh.

 

20180623_131338
Todellisuus – ja todellisuus. Ihan vaan koska voin. 

 

 

 

 

Pokasta ja piparista

20180322_150921

Laitoin tuossa blogin Facebookiin kuvan *öh* takapuolestani, jossa näkyy koko ruudun leveyden täyttävien kankkujen lisäksi housujen pesulappu ikään kuin päälipuolella – vaikka eihän se siis sitä ole, vaan housunmokomat oli tietenkin nurinpäin mun päälläni. Itseäni tuo naurettava seikka nauratti ihan hirvittävästi, olinhan kerinnyt käymään jo ties missä siten koristautuneena, joten häpeän laajenemisesta ei ollut enää mitään pelkoa, vaan ajattelin suoda muillekin pienet naurut ja ehkä jollekin jotakin vertaistukeakin, jos sattuu samanmoisesti vaikka käymään. Elämän ottaminen liian vakavasti ei ole koskaan ollut mun juttuni , eikä ole sitä yhäkään. Jotenkin kuvittelin, että suuri yleisö olisi jo kaiken tämän mediatulvan keskellä niin turtunut kaikkeen, ettei yksi pesulappuinen persus sitä pahemmin järkäytä.  Silti sain hämmästyä sangen suuresti, kun sain lukuisia viestejä siitä kuinka mä olen niin rohkea ja kehtaan vaikka mitä. No, ensinnäkin, minuna eläminen on jo melkoista kehtaamista, kun aina pruukaa sattumaan ja tapahtumaan, siihen vielä lisäksi se, että olen jo neljäkymmentäviisi ja omasta mielestäni ainakin siinä iässä ettei paljon haettoo enää mitkään pesulaput. Jos mä olen seissyt jalka roskiksessa satamaterminaalissa, kun arvovaltainen delegaatio Suomen hallituksesta kävelee tervehtien ohi, niin aika paljon saa sattua että enempää ehkä nolostelisin. Ja silloinkin taisin kyllä kaikista eniten tuskailla naurunpidättelykykyni kanssa, siinä kun en ole kovinkaan hyvä, mitä ainakin näihin mun omiin mokiin tulee. (Ja jos kiinnostaa mitä tapahtui, kuinka jonkun jalka voi olla jumissa roskiksessa, niin asiaan on hyvin yksinkertainen selitys tietenkin: söin purkkaa niin että leukapielet paukkui. Sitten kun makuelämys alkoi mennä ummehtuneen kengännauhan pureskelemisen puolelle, niin siistinä tyttönä halusin tietenkin laittaa sen purkkatilsan roskikseen enkä suinkaan liipasta sitä minne sattuu. No kaikki roskikset oli kuitenkin sellaista läppä-kansi-mallia, joissa pitää painaa sitä kantta jotta saa jotakin sinne pönttöön pudotettua. Ja se kansi oli ties minkä paskon peitossa hyi olkoon voin kertoa… Ja millään purkallahan et mitenkään sitä saa siitä painettua, paljasta kättä en todellakaan aikonut käyttää myöskään, vaan painaa survaisin jalalla vähän apua sinne, kätevänä emäntänä katsokaas. Harmi vaan, että kenkä jumitti muutaman hetken liian kauan sen kannen kanssa juuri sillä hetkellä kun aiemmin mainittu porukka purjehti siitä ohi, muutenhan koko operaatio olisikin ollut pelkkä suksee. )

20180322_103410

Sitten ihan toiseen asiaan, vaikka kyllä tähänkin kai jotain uskaltamista liittyy, jos haluaa niin ajatella. Nimittäin painonpudotusasiaan.

Muutama vuosi sitten , kun neljäkymmentä oli tullut täyteen ja mitä lie tapahtunutkaan biologisessa systeemissäni näin naisena, niin huomasin etten ollutkaan enää niin vaan sinut itseni kanssa. Tunsin itseni turvonneeksi ja olo oli epämukava omissa nahoissani. Siis tiedättekö – ilman peiliäkin olo oli tukala ja ikävä. Mieliala vasta ikävä ja tukala olikin. Inhotti ja laiskotti. Ja se vasta laiskotti ja inhotti lisää.  Aikani ryvettyäni siinä surkeudessani repäisin ja aloitin yhden näitä kuuluisia superdieettejä, en suinkaan mitään pussijauhekidutuslaihdutusihmerohtovalmiste – dieettiä, vaan näitä joissa annetaan selkeät ruokaohjeet (ja syödään RUOKAA) ja videoita myöten opastetut jumppaohjeet. Ihan hirvittävän kätevää tällaiselle lakia ja järjestystä arvostavalle ihmiselle. Joku kertoo että näitä kun seuraat niin hyvä tulee ja siinähän seurasin ja hyvä tuli. Ihan järjettömän yksinkertaista! Toki se vaati täpäkkyyttä kaupassakäynteihin, ettei vaan käynyt niin ettei kotona ollut vellikellonlyömällä mitään syötävää ja toisaalta kun huushollissa kuitenkin vilisteli muutakin väkeä joita piti ruokkia, niin olihan se melkoista sumplimista että kaiken sai käytännössä sujumaan. Mutta itselleni ainakin käy vähän joka asian kanssa niin, että kun jostakin tulee rutiini, niin se sujuu vaikka silmät kiinni ja aika äkkiä siinä ohjeiden seuraamisessakin kävi niin.

Valitettavasti psoriasikseni puhkesi siihen syssyyn ja koska olin suoraan sanottuna päänahka ja osin iho muualtakin ihan verillä (ja mieliala vasta verillä olikin), niin keskittymiseni menetettyjen kilojen poissa pysymiseen ei oikein ollut tärkeysjärjestyksessä edes kymmenen ensimmäisen joukossa.

Mielialan mentyä matalaksi kilot puolestaan karttuivat hyvinkin iloisesti ja pian olin taas samassa – tai jopa pahemmassa – pisteessä kuin ennen hyvän rykäisyni alkua.

Siinä olikin sitten oikeastaan ihan koko naisen mietittävä elämänsä alusta alkaen uusiksi. Ei ollut nopea eikä helppo prosessi, mutta tulipahan tehtyä. Ja edelleen ollaan sillä tiellä.

Niin paljon ja niin joka puolella kun toitotetaan, että itsensä hyväksyminen on alku ja juuri kaikkeen. Mutta miten ihmeessä saat itsesi hyväksyttyä, jos kokoajan takaraivossa paukuttaa muttakun muttakun. Hyväksymisessä kun ei ole mitään puolitietä tai kunhan päällisin puolin tässä sanon itselleni aamuisin, että ootpas sää sirpakan näköinen tänään, mee ja valloita maailma. Aivoparat tietää tarkoitatko sitä todella. Kiloparat ne vasta tietääkin.

Siispä todella pitkän ajatusprosessin tuloksena aloin oikeasti olemaan välittämättä yhtään mitään mitä satuin painamaan. Lakkasin käymästä vaa`alla. Ostin sopivia vaatteita kokolapuista välittämättä, kunhan ne oli mukavia päällä. Heitin kuusi Ikean kassillista vaatteitani pois vaatekaappia täyttämästä, osa oli pieniä (näihin mahdun ihankohta – vaatteita), osa muuten vaan sellaisia joissa en viihtynyt enkä koskaan pitänyt. Aloin ostamaan perjantaisin lapsien karkkipäivänä itsellenikin ihan mitä lystäsin, jos sattui mieli tekemään. Söin tavallista ruokaa, paistoin lättyjä voissa ja laitoin vielä hillot ja kermavaahdotkin päälle.

Koitin myös liikkua aina kun pystyin, joskus se oli viikon jokaisena päivänä, joskus ei kunnolla kertaakaan kahteen viikkoon. En laskenut kilometrejä enkä sarjoja. Laitoin musiikin pauhaamaan ja nostelin rautaa jos huvitti, istuin sohvalla piparipaketin kanssa jos huvitti. Joskus molempiakin.

20180322_212424

20180322_153809

Kuuntelin itseäni. Olinko väsynyt. Olinko unisen väsynyt vai nyt-lähtee-taju-en- pysty-en -kykene – väsynyt. Jälkimmäiseen auttoi aina ruokavalion keventäminen. Siis ihan hetkellisestikin! Aamulla niin iso pinkka riisikakkuja (koska tykkään niistä oikeasti), kourallinen kirsikkatomaatteja, ehkä vähän kalkkunaleikettä, kahvia ja appelsiinimehua. Lounasta ja iltaruokaa ihan normaalisti, mutta ei mitään mähkimällä ahmittua. Vähensin myös varsinaisen leivän syöntiä (mutta söin jyvänäkkäriä jos mieli teki joten millään gluteenittomalla en todellakaan ollut) ja lisäsin sitä paljon puhutun veden juontia ihan tieten. Muutaman päivän kun ruokki itseään näin, niin energiat pyyhälsi takaisin paikalle ja sitä jaksoi taas liikkuakin enemmän ja näin ollen tuli kulutettuakin enemmän. Siinä oikeastaan se main point mitä olen noudattanut siitä lähtien. Kiloja lähti viitisentoista aika nopeaan tahtiin (loppujen lopuksi, kun niihin ei edes kiinnittänyt huomiota niin yhtäkkiä vaan huomasi että kalsarit tippuu päältä ilman henkseleitä) ja kaikki on myös pysynyt poissa siitä lähtien. Toki kun on _nainen_ ja _tässä iässä_ niin välillä sitä huomaa että jonkun vaatteen löystyminen tarkoittaakin että muhkurat vaan vaihtaa paikkaa, eikä aina välttämättä sinne minne itse ne sijoittaisit, mutta yleisesti ottaen olen ihan sinut itseni kanssa tällä hetkellä. Kylkirullat tai leukakerrokset ei ole lainkaan arvoasteikossani siellä päällimmäisenä, jos aikaa olisi rajattomasti ihmisen käytettävissä, niin voisin hyvinkin keskittyä oikeansuuntaisten vatsalihasten tiukentamiseen (tai siis, öh, edes löytämiseen) mutta koska elämällä on niin paljon kaikkea tärkeämpää tarjottavaa ja niin vähän aikaa niin mieluummin menen otsa edellä kohti niitä muita seikkailuja ja annan makkaroiden kulkea siinä mukavasti mukana.

20180323_093156

Jos ajattelee esimerkiksi tätä talvea, tätä pitkää pimeää talvea joka tässä on meillä kaikilla takana, niin melkeinpä ilman mitään järjestettyä liikuntaa sain kaiken pysymään kuosissa niin kuin silloinkin, kun juoksin monta kertaa viikossa pitkin kyläteitä. Olen tuon talven aikana työmatkaillutkin todella paljon ja toisin kuin jotkut muut tehokkaat, yhdenkään hotellin kuntosalia en ole käyttänyt, enkä ole jättänyt aamiaispekoneita suinkaan ottamatta, vaan olen todellakin nauttinut siitä, että joku muu on ne minulle paistanut ja tarjolle tuonut.  Sen sijaan olen koittanut kaikin tavoin kävellä mahdollisimman paljon aina kun se vaan on ollut mahdollista, liukuportaiden sijaan rappuset rytinällä ylös tai alas, lähteä liikkeelle sen verran aiemmin, että kävelen vasta sitä seuraavalle pysäkille enkä sille oven pielessä odottavalle ja tietenkin juoda runsaasti vettä pitkänkin työpäivän aikana ja panostaa hedelmiin energiantuojina. Mainittakoon tässä eritoten ananas ja kaikenlaiset melonit; makeita, raikkaita ja terveellisiä.

Siinähän se sitten onkin suurinpiirtein pakettiin laitettuna, tämä meikäläisen meininki, sitä on minulta (anteeksi, jo ajat sitten) kysytty ja toivon että tämä edes vähän vastasi siihen mitä haluttiinkin tietää. Valitettavasti se klisee on niin totta, että mihinkään pysyvään ei ole mitään nopeaa pikaratkaisua, jos sitä elämänasennettaan muuttaa niin se tarkoittaa todellakin että alettuaan sille ei ole mitään kestoa tai loppua, se on vaan sitä elämistä ja itsensä kuuntelemista.

Joskus se on myös toisten ihmisten kuuntelemista! Kysymykseen “mitä söit tänään” vastasinpa minä kerran, että “no koitin ottaa vähän kevyemmin koska…” – niin vastaus tuli vähän liiankin nopeaan : “Olet lihonut. Sen näkee kasvoista.”. Vanha minä veti heti otsan kutturalle ja nosti nenän vähän pystympään. Mikäs mikäs. Kukas kukas. Toiselle noin sanotaan! Sitten kun asiasta “hieman” (kyllä, ääni väpättäen, kyllä, itsetunto hetkellisesti murentuen ja tuulen mukana kauas lentäen) keskusteltiin, niin tajusin että miksi minulle otti muka tosiasia niin koville, tokihan minä tiesin että turvotukset näkyy minulla juurikin naamassa ja sen ääneen sanomatta jättäminen ei tosiasiaa todellakaan muuta. Ja että se tosiasia ei mitenkään määrittänyt minua! Kelpaamiseni ja mukavuuteni ei ollut siitä kiinni ja minun täytyi vaan tajuta se. 

Tajusinkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ulkonäköön kohdistuvat sanat ei loukkaa minua (kun niitä ei ole loukkaukseksi tarkoitettu) vaan osaan suhtautua siihen hyvin neutraalisti, kuten yönaikana ovelasti leukapieleen ilmestyneeseen näppylään. Se nyt on siinä ja sen kans on mentävä!

Perjantaitoivotukset kaikille, aurinkoa ja keväisiä tuulia lumenkin keskelle.

20180322_144642

P.s. Mitäs tykkäätte tästä uudesta kukkalookista blogissa? Vanha jääräkin haluaa välillä uudistua, vaikka olenkin hieman sitä koulukuntaa, että kun on jonkun kerran löytänyt, niin mitäpä sitä vaihtamaan. Mutta joskus se vaan tekee terää , josko koko keveys tarttuisi itse kirjoituksiinkin – ja kirjoittajan mieleen….

 

 

Rakas Psorini.

 

Kirjoitan tämän kirjeen sinulle, koska olet tullut minulle niin läheiseksi viime vuosina, olemmehan kulkeneet tätä yhteistä matkaammekin jo jonkin aikaa.

Ihan ensin alkuun haluaisin sanoa, että kieltämättä yllätyin yhteydenotostasi vuosia sitten. Se tuli niin äkkiä ja ihan puskista, kuten sanonta taitaa kuulua, sillä yhtäkkiä vaan olit siinä. Kutsumatta ja sen kummemmin anteeksi pyytelemättä. Ja et sinä kyllä siinä paljoa ujostellutkaan, olit melko heti ihan liki, ihan iholla suorastaan ja minä sitten tällaisena vähän hitaampana liikkeissäni en oikein tuntenut pääseväni mukaan tähän mitä oli tapahtumassa. Minun piti vähän asiaa makustella ja tuumiskella itseni kanssa, vaikka et kyllä antanut paljon tilaa moiselle lain, jos rehellisiä ollaan. Olit tullut jäädäksesi ja näytit sen kyllä kaikille!

Kun tämä suhteemme sitten oli alkuun lähtenyt, niin kovin auvoista ei ollut ne ensimmäiset taipaleet kuitenkaan, vaikka yhdessä siinä mentiinkin. Sinä halusit näkyä kaikille ja kaikkialla, minä olisin mieluusti pitänyt sinut vähän piilomassa, vaikka vaikeaahan se oli, kun kaikki näkivät sinut naamastani jo matkojen päähän. Jotkut kysyivät suoraan, että mistäs moisen olin matkaani saanut , mutta aika moni tuntui vain katsovan siihen malliin, etteivät uskoneet silmiään eivätkä ainakaan halunneet tietää yhtään enempää yksityiskohtia koko asiasta. Enkä minä sitten kertonut, jos ei kysytty. Alkuunsa.

Pidemmän päälle, kun sitten opittiin siinä yhdessä olemaan ja aika hyvin toisemme tuntemaankin, niin että osasimme toistemme tuulet haistelemaan ja niiden mukaan päiväämme suunnittelemaan sitten, niin aloin yhä enemmän ihan oma-aloitteisesti puhumaan sinusta ihmisille. Tunsin siihen suurta tarvetta, koska olit niin iso osa päivääni, elämääni, arkeni ja juhlani onnistumista ja muutenkin, koko aikataulujeni pyörittämisessä ihan suorastaan ratkaisevimmassa roolissa. Pidithän minua välillä hereillä yökaudet, toisaalta kanssasi olen ottanut myös ne pisimmät unet sieltä aamusta ja välillä jopa painanut pääni lohdullisille päivätorkuillekin. Otin sitten tavakseni sanoa jotain avaukseksi ennen kuin kukaan uusi ehti mitään asiasta kysyä ja yllättävän usein asiasta saatiin aikaiseksi oikein kunnon keskustelu! Toisinaan löytyi myös näitä jotka jakoivat kohtalon kanssani, näitä jotka tunsivat sinut ja joiden kanssa sitten sulassa sovussa jaettiin kokemuksia siitä, kuinka osaatkin olla välillä todella ärsyttävä kaikessa yllätyksellisyydessäsi. Kuten että kun pitäisi olla matkalla jonnekin, oikeastaan jo kovalla kiireellä, niin sinun pitää juuri silloin saada huomiota, vaadit sitä niin tosissasi, että pakkohan se sitten on. Hopulla ei sinun kanssasi lähdetä kyllä mihinkään. Ei kyllä senkään puolesta,  että olet aika turhamainen kaiken kaikkiaan kun ajattelee. Ensin olet olevinasi, ikään kuin sinua ei mitkään hoidot ja huolenpidot kiinnosta tai hetkauta , mutta sitten yhtäkkiä ollaankin tilanteessa jossa sinun rasvapurkkikokoelmasi on huomattavasti suurempi kuin millä itse ennen tulin toimeen. Ja se tarkkuus! Ai että, kun niiden kanssa pitää ollakin sitten tarkkana!  Ei auta oikaista, eikä vaihtaa melkein samaan vastaavaan tuotteeseen, jos olet yhteen puteliin sisältöineen mieltynyt, niin sitä sinun sitten pitää saamasi.

Tämä aiheuttaakin ehkä eniten närää meidän välillemme, sillä aina ei kuule vaan niin jaksaisi. Ei ne rutiinit houkuta ihan joka ikinen päivä, joskus voisi elää vähän villimmin ja ilman sääntöjä, mutta hyvin äkkiä sinä muistuta kuinka siitä ei mitään hyvää seuraa, että kannattaa vaan pysytellä suutarin lestissään ja psoriaatikon niissä luottokosmetiikoissaan.

Vaikka kyllä sinäkin joskus käännät kelkkasi , ihan yhtäkkiä. Ettet aina edes viitsi kertoa ettei kannata ostaa sitä kolme vuotta kelvannutta voidetta enää sadannetta purnukkaa, koska oletkin yhtäkkiä sitä mieltä että joku toinen saattaisikin olla parempi. Yleensä et kuitenkaan tietenkään edes tiedä silti että mikä toinen. Siinä sitten vietellään taas kerta jos toinenkin erilaisia vaihtoehtoja kokeillen, ennen kuin sinulle joku kelpaa… jos kelpaa.

Välillä olet ihan sitä mieltä, että ei tästä kaikesta tartte tehdä niin suurta numeroa ja oletkin ihan iisisti taka-alalla ilman mitään ylimääräisiä vaatimuksiasi ja ilman että oikeastaan aina edes huomaan, että siinähän sinä silti olet, vaikka et niin näkyisikään. Niinä aikoina olen melkein onnellisimmillani, kun ollaan vaan, eikä vaadita mitään toisiltamme. Sellaista rauhallista yhteiseloa nääs.

Mutta auta armias, kun olet pahalla päällä. Silloin meet ihan luihin ja ytimiin, vähän sinne sun tänne ja etenkin niveliin. Herätät aamuyöstä kaikessa rauhassa nukkuvan poloisen ja annat kuulua. Sitten se onkin sitä jonkin aikaa ja vie kyllä hermot sekä itseltä että kaikilta muilta joiden kanssa jotakin sillekin päivälle oli suunniteltu. Toiset kyllä ihan ymmärtää, että aamuväsynyt ja vaivainen ääni puhelimessa on ihan tosissaan sanomassa, ettei voi lähteä minnekään, koska sattuu ja uuvuttaa ja kaikkinaiseen kipuun ja särkeviin paikkoihin keskittyminen vie kaiken huomion. On sitten kyllä niitäkin, joiden mielestä et ole kovinkaan todellinen, että ei se nyt voi olla noin vaikeeta ja että eilenhän vielä sovittiin, että mennään lenkille ja kahville. Että mikäs sen nyt yön aikana muutti.

No sinä muutit, rakas psorini! Sinä pompotat minua välillä ihan mennen tullen, mutta onneksi minä jo tiedän, että vaikka se hetkeksi taivuttaakin minua, niin et kokonaan taita. Aina tulee se päivä kun taas jaksan nousta, saan nukuttua yöni ilman että jokaista niveltä jäytää viiltävä polte, että aamulla peiliin katsoessa ei tarvitse ensimmäisenä miettiä millä minä selitän seitsemänkertaa kaulan ympärille kiedotun kaulahuivin yhtään kellekään tässä kahdenkymmenen asteen helteessä, jotta minuun jättämäsi merkit eivät loistaisi kuin polttomerkit kaikille päivän aikana vastaan tuleville ihmisille, joiden kanssa mieluusti puhuisi joistakin tärkeämmistäkin aiheista kuin sinusta aina ja aina vaan uudelleen. Että voi vaan harjata hiukset ja lähteä kohti päivän seikkailuja, ilman että tuntuu päänahka lähtevän harjan mukana irti ja siitä seuraavan kirvelyn hoitaessa herättelyn melkein paremmin kuin pannullinen kuumaa kahvia.

Kun sinunkin kanssasi voi elää ihan normaalia elämää, hyvää elämää, ihan sitä elämää minkälaista haluaakin. Kun olet kuitenkin siinä, niin sinusta huolta pitämällä pidän myös itsestäni huolta ja silloinhan minua ei pysäytä mikään.

Rakkain terveisin Larissa.

Elämää psoriasiksen kanssa jo vuodesta 2013!

20170613_204042.png

Tämä kirjoitus on tehty yhteistyössä Psoriasisliiton ja Novartis Finland Oy:n kanssa.

 

 

 

En ollutkaan supernainen

Ootte te aikamoisia, voisin tähän nyt todeta. Lukijoiden ja yhteydenottojen määrä on yllättänyt todellakin tuon viime postauksen jälkeen ja en voi kuin sanoa, että sydämestäni kiitos teille ihan joka ikiselle. Tiesin kyllä ennestäänkin, että maailmassa on paljon hyvää, mutta että näin paljon sattuu omalle kohdalle – se on sydämen hetkeksi pysäyttävä hetki. Kiitos.

20170615_105302
Kiitos!

 

Ja mitäs meille nyt kuuluu? No hyväähän. Just nyt tällä hetkellä, siis saanen tarkentaa. Ihan pääsi meinaan yllättämään sellainenkin seikka, että minkin olen vain ihminen näköjään. Hahah. Päivät mennä porskuttelin menemään enemmän tai sitäkin enemmän vauhti päällä ja kaikenmaailman asioita järjestellen (Sanonpa vaan muuten tähänkin, että mistä niitäkin riittää!?  Ei ole yhteiskunta tehnyt ihan maailman helpoimmaksi asiaksi sitäkään paljon puhuttua lusikkain jakoa. Kun ei niitä yhteiskunnan mielestä nyt niin vaan jaeta. Jestas.), mutta öisin on ajatukset olleet sitten sen verran äänekkäitä, että ovat mokomat häirinneet mun hyvin ansaittua yöuntani! Ettäs kehtaavat.

Aluksi en tietenkään, näin supernaisena, ollut moksiskaan, koska kahvillahan sitä kaiken väsymyksen korjaa ja jatkaa menemään. Että kyllä se uni sitten tulee, kun on tullakseen.  Siis ei ihan heti uskoisi, että olen aikoinani kärsinyt yli kymmenen vuotta kroonisesta unettomuudesta ja käsitellyt sitä asiaa jopa siitä kertovaan kirjaan asti sellaisessa tutkimusryhmässä. Ei uskoisi! Niin vaan oli kaikki järki tiessään ja kuvittelin tämän kesän vetäväni ihan vasemmalla kädellä vaikka. Onhan sentään kesäkin ja kaikkea.

20170615_150633
Feeling just like looking – crappy

 

 

Mutta sitten on ihmisellä näitä ystäviä. Onneksi, loppujen lopuksi. Onneksi on sellaisiakin, jotka sumeilematta kertovat vähän maantieteellisesti etäämmällä vaikuttavina, että “darling, you look like a crap (and sound moody too) “. Joo jota, kiitos. Sitähän mä tässä nyt just eniten kaipasinkin, suorasukaista analyysiä siitä että näytän rapistuvalta ihmisrauniolta ja kuulostakin vielä siltä ihan samalta. No: sitähän mä tässä just eniten kaipasinkin! Tajusin kyllä siinä ylpeyteni viimeistä palaa niellessäni, että olen vanhentunut viikossa taas kymmenen vuotta, puhumattakaan siitä kuinka ajatukset olivat alkaneet jumittaan ja mitkään päähänpilkahtumat ei olleet ehkä niitä kaikkein kirkkaimpia ja älykkäimpiäni. Piti todellakin selittää itselleen, että vaikka mitkä asiat nyt olisi niitä kiireellisempiä, niin sori, unta täytyisi saada palloon ihan ensimmäisenä ja mieluummin useampana yönä. Ja sitä varten täytyi vaan tarttua niihin aiheisiin, jotka yöllä mun uneni kauas karkoittivat.

Piti kirjoittaa itkunsekaisia viestejä

Piti jättää asioita taakseen.

Piti katsoa eteenpäin, siellä kuitenkin on se koko loppuelämä vielä odottamassa.

20170616_111848

Nyt on ollut jo parempia öitä sitten ja se näkyy kyllä kaikessa. Kaksisataa litraisilta jätesäkeiltä näyttäviin silmäpusseihin ei kyllä toivotunlaisesti, mutta onneksi mieli sentään on kirkastunut entisenlaisekseen (niin no onko se nyt edes välttämättä kaikkien mielestä hyvä, se onkin sitten toinen juttu…). Mutta tuli se nyt sitten todettua oikein omia nahkojaan myöten, ettei mitään tässä elämässä saa ponnistelematta sen eteen ja ponnistelemaan joutuu nimenomaan siellä mikä ei ole sitä omaa mukavuusaluetta. Että joutuu tarttumaan kaikkeen sellaiseen mihin kaikkein viimeiseksi haluaisi. En yhtään ihmettele, että monet ihmiset vaan jättävät moniakin asioita elämässään vähän kuin kellumaan , koska aina ei ole edes voimia siihen tarttumiseen, jos ei halujakaan. Onneksi minulla on niitä ystäviä, jotka voimaannuttavat tuella ja realistisella palautteellaan. Onneksi minulla on tulevaisuuden uskoa joka laittaa rakastamaan aamuja, kun koko uusi ihana päivä on vielä vasta edessä. Onneksi minulla on tämä vähän hullu seikkailijan mieli, joka kaikesta huolimatta uskoo, että elämä ei ole näyttänyt minulle vielä osaakaan siitä, mitä sillä on minulle tarjottavanaan!

Eilenkin oli yksi sellainen seikkailu koettavanani, kun minulla oli kunnia saada olla haastateltavana sellaisen yhteistyön merkeissä, joka tulee sitten ilmoille tuossa syksymmällä. Oli hieno kokemus, en unohda sitä koskaan! En koskaan, todellakaan. Että jos joku kotonansa nyt murehtii, että mistään negatiivisesta ei voi seurata mitään hyvää, vaikka kuinka hypekuplassa elävät bloggaajat mitä sanoisivat, niin kuulkaa kyllä vaan voi! Helpostikin! Olen siitä elävä esimerkki.

Mutta nyt on aika mennä päivän (seuraaviin ) puuhiin, ruoka onkin jo uunissa ja tiskit koneessa, että ihan laiskana en ole tätäkään päivää kuitenkaan viettänyt. Erityisen ihana on huomata, että taas nautin näistä arjen askareista edes himpun verran, pääsin kadottamaan sen tunteen tuossa välillä jonnekin murheen alhoon, mutta onneksi se löysi tiensä takaisin mun luokseni! Perheenäitinä huushollin pyörittäminen on melkoista suossa polkemista jos ei siitä edes villeimmissä kuvitelmissaan tykkää, edes vähäisen.

240062815-tumblr_m20tzvL6Va1rnd7b3o1_500