Pokasta ja piparista

20180322_150921

Laitoin tuossa blogin Facebookiin kuvan *öh* takapuolestani, jossa näkyy koko ruudun leveyden täyttävien kankkujen lisäksi housujen pesulappu ikään kuin päälipuolella – vaikka eihän se siis sitä ole, vaan housunmokomat oli tietenkin nurinpäin mun päälläni. Itseäni tuo naurettava seikka nauratti ihan hirvittävästi, olinhan kerinnyt käymään jo ties missä siten koristautuneena, joten häpeän laajenemisesta ei ollut enää mitään pelkoa, vaan ajattelin suoda muillekin pienet naurut ja ehkä jollekin jotakin vertaistukeakin, jos sattuu samanmoisesti vaikka käymään. Elämän ottaminen liian vakavasti ei ole koskaan ollut mun juttuni , eikä ole sitä yhäkään. Jotenkin kuvittelin, että suuri yleisö olisi jo kaiken tämän mediatulvan keskellä niin turtunut kaikkeen, ettei yksi pesulappuinen persus sitä pahemmin järkäytä.  Silti sain hämmästyä sangen suuresti, kun sain lukuisia viestejä siitä kuinka mä olen niin rohkea ja kehtaan vaikka mitä. No, ensinnäkin, minuna eläminen on jo melkoista kehtaamista, kun aina pruukaa sattumaan ja tapahtumaan, siihen vielä lisäksi se, että olen jo neljäkymmentäviisi ja omasta mielestäni ainakin siinä iässä ettei paljon haettoo enää mitkään pesulaput. Jos mä olen seissyt jalka roskiksessa satamaterminaalissa, kun arvovaltainen delegaatio Suomen hallituksesta kävelee tervehtien ohi, niin aika paljon saa sattua että enempää ehkä nolostelisin. Ja silloinkin taisin kyllä kaikista eniten tuskailla naurunpidättelykykyni kanssa, siinä kun en ole kovinkaan hyvä, mitä ainakin näihin mun omiin mokiin tulee. (Ja jos kiinnostaa mitä tapahtui, kuinka jonkun jalka voi olla jumissa roskiksessa, niin asiaan on hyvin yksinkertainen selitys tietenkin: söin purkkaa niin että leukapielet paukkui. Sitten kun makuelämys alkoi mennä ummehtuneen kengännauhan pureskelemisen puolelle, niin siistinä tyttönä halusin tietenkin laittaa sen purkkatilsan roskikseen enkä suinkaan liipasta sitä minne sattuu. No kaikki roskikset oli kuitenkin sellaista läppä-kansi-mallia, joissa pitää painaa sitä kantta jotta saa jotakin sinne pönttöön pudotettua. Ja se kansi oli ties minkä paskon peitossa hyi olkoon voin kertoa… Ja millään purkallahan et mitenkään sitä saa siitä painettua, paljasta kättä en todellakaan aikonut käyttää myöskään, vaan painaa survaisin jalalla vähän apua sinne, kätevänä emäntänä katsokaas. Harmi vaan, että kenkä jumitti muutaman hetken liian kauan sen kannen kanssa juuri sillä hetkellä kun aiemmin mainittu porukka purjehti siitä ohi, muutenhan koko operaatio olisikin ollut pelkkä suksee. )

20180322_103410

Sitten ihan toiseen asiaan, vaikka kyllä tähänkin kai jotain uskaltamista liittyy, jos haluaa niin ajatella. Nimittäin painonpudotusasiaan.

Muutama vuosi sitten , kun neljäkymmentä oli tullut täyteen ja mitä lie tapahtunutkaan biologisessa systeemissäni näin naisena, niin huomasin etten ollutkaan enää niin vaan sinut itseni kanssa. Tunsin itseni turvonneeksi ja olo oli epämukava omissa nahoissani. Siis tiedättekö – ilman peiliäkin olo oli tukala ja ikävä. Mieliala vasta ikävä ja tukala olikin. Inhotti ja laiskotti. Ja se vasta laiskotti ja inhotti lisää.  Aikani ryvettyäni siinä surkeudessani repäisin ja aloitin yhden näitä kuuluisia superdieettejä, en suinkaan mitään pussijauhekidutuslaihdutusihmerohtovalmiste – dieettiä, vaan näitä joissa annetaan selkeät ruokaohjeet (ja syödään RUOKAA) ja videoita myöten opastetut jumppaohjeet. Ihan hirvittävän kätevää tällaiselle lakia ja järjestystä arvostavalle ihmiselle. Joku kertoo että näitä kun seuraat niin hyvä tulee ja siinähän seurasin ja hyvä tuli. Ihan järjettömän yksinkertaista! Toki se vaati täpäkkyyttä kaupassakäynteihin, ettei vaan käynyt niin ettei kotona ollut vellikellonlyömällä mitään syötävää ja toisaalta kun huushollissa kuitenkin vilisteli muutakin väkeä joita piti ruokkia, niin olihan se melkoista sumplimista että kaiken sai käytännössä sujumaan. Mutta itselleni ainakin käy vähän joka asian kanssa niin, että kun jostakin tulee rutiini, niin se sujuu vaikka silmät kiinni ja aika äkkiä siinä ohjeiden seuraamisessakin kävi niin.

Valitettavasti psoriasikseni puhkesi siihen syssyyn ja koska olin suoraan sanottuna päänahka ja osin iho muualtakin ihan verillä (ja mieliala vasta verillä olikin), niin keskittymiseni menetettyjen kilojen poissa pysymiseen ei oikein ollut tärkeysjärjestyksessä edes kymmenen ensimmäisen joukossa.

Mielialan mentyä matalaksi kilot puolestaan karttuivat hyvinkin iloisesti ja pian olin taas samassa – tai jopa pahemmassa – pisteessä kuin ennen hyvän rykäisyni alkua.

Siinä olikin sitten oikeastaan ihan koko naisen mietittävä elämänsä alusta alkaen uusiksi. Ei ollut nopea eikä helppo prosessi, mutta tulipahan tehtyä. Ja edelleen ollaan sillä tiellä.

Niin paljon ja niin joka puolella kun toitotetaan, että itsensä hyväksyminen on alku ja juuri kaikkeen. Mutta miten ihmeessä saat itsesi hyväksyttyä, jos kokoajan takaraivossa paukuttaa muttakun muttakun. Hyväksymisessä kun ei ole mitään puolitietä tai kunhan päällisin puolin tässä sanon itselleni aamuisin, että ootpas sää sirpakan näköinen tänään, mee ja valloita maailma. Aivoparat tietää tarkoitatko sitä todella. Kiloparat ne vasta tietääkin.

Siispä todella pitkän ajatusprosessin tuloksena aloin oikeasti olemaan välittämättä yhtään mitään mitä satuin painamaan. Lakkasin käymästä vaa`alla. Ostin sopivia vaatteita kokolapuista välittämättä, kunhan ne oli mukavia päällä. Heitin kuusi Ikean kassillista vaatteitani pois vaatekaappia täyttämästä, osa oli pieniä (näihin mahdun ihankohta – vaatteita), osa muuten vaan sellaisia joissa en viihtynyt enkä koskaan pitänyt. Aloin ostamaan perjantaisin lapsien karkkipäivänä itsellenikin ihan mitä lystäsin, jos sattui mieli tekemään. Söin tavallista ruokaa, paistoin lättyjä voissa ja laitoin vielä hillot ja kermavaahdotkin päälle.

Koitin myös liikkua aina kun pystyin, joskus se oli viikon jokaisena päivänä, joskus ei kunnolla kertaakaan kahteen viikkoon. En laskenut kilometrejä enkä sarjoja. Laitoin musiikin pauhaamaan ja nostelin rautaa jos huvitti, istuin sohvalla piparipaketin kanssa jos huvitti. Joskus molempiakin.

20180322_212424

20180322_153809

Kuuntelin itseäni. Olinko väsynyt. Olinko unisen väsynyt vai nyt-lähtee-taju-en- pysty-en -kykene – väsynyt. Jälkimmäiseen auttoi aina ruokavalion keventäminen. Siis ihan hetkellisestikin! Aamulla niin iso pinkka riisikakkuja (koska tykkään niistä oikeasti), kourallinen kirsikkatomaatteja, ehkä vähän kalkkunaleikettä, kahvia ja appelsiinimehua. Lounasta ja iltaruokaa ihan normaalisti, mutta ei mitään mähkimällä ahmittua. Vähensin myös varsinaisen leivän syöntiä (mutta söin jyvänäkkäriä jos mieli teki joten millään gluteenittomalla en todellakaan ollut) ja lisäsin sitä paljon puhutun veden juontia ihan tieten. Muutaman päivän kun ruokki itseään näin, niin energiat pyyhälsi takaisin paikalle ja sitä jaksoi taas liikkuakin enemmän ja näin ollen tuli kulutettuakin enemmän. Siinä oikeastaan se main point mitä olen noudattanut siitä lähtien. Kiloja lähti viitisentoista aika nopeaan tahtiin (loppujen lopuksi, kun niihin ei edes kiinnittänyt huomiota niin yhtäkkiä vaan huomasi että kalsarit tippuu päältä ilman henkseleitä) ja kaikki on myös pysynyt poissa siitä lähtien. Toki kun on _nainen_ ja _tässä iässä_ niin välillä sitä huomaa että jonkun vaatteen löystyminen tarkoittaakin että muhkurat vaan vaihtaa paikkaa, eikä aina välttämättä sinne minne itse ne sijoittaisit, mutta yleisesti ottaen olen ihan sinut itseni kanssa tällä hetkellä. Kylkirullat tai leukakerrokset ei ole lainkaan arvoasteikossani siellä päällimmäisenä, jos aikaa olisi rajattomasti ihmisen käytettävissä, niin voisin hyvinkin keskittyä oikeansuuntaisten vatsalihasten tiukentamiseen (tai siis, öh, edes löytämiseen) mutta koska elämällä on niin paljon kaikkea tärkeämpää tarjottavaa ja niin vähän aikaa niin mieluummin menen otsa edellä kohti niitä muita seikkailuja ja annan makkaroiden kulkea siinä mukavasti mukana.

20180323_093156

Jos ajattelee esimerkiksi tätä talvea, tätä pitkää pimeää talvea joka tässä on meillä kaikilla takana, niin melkeinpä ilman mitään järjestettyä liikuntaa sain kaiken pysymään kuosissa niin kuin silloinkin, kun juoksin monta kertaa viikossa pitkin kyläteitä. Olen tuon talven aikana työmatkaillutkin todella paljon ja toisin kuin jotkut muut tehokkaat, yhdenkään hotellin kuntosalia en ole käyttänyt, enkä ole jättänyt aamiaispekoneita suinkaan ottamatta, vaan olen todellakin nauttinut siitä, että joku muu on ne minulle paistanut ja tarjolle tuonut.  Sen sijaan olen koittanut kaikin tavoin kävellä mahdollisimman paljon aina kun se vaan on ollut mahdollista, liukuportaiden sijaan rappuset rytinällä ylös tai alas, lähteä liikkeelle sen verran aiemmin, että kävelen vasta sitä seuraavalle pysäkille enkä sille oven pielessä odottavalle ja tietenkin juoda runsaasti vettä pitkänkin työpäivän aikana ja panostaa hedelmiin energiantuojina. Mainittakoon tässä eritoten ananas ja kaikenlaiset melonit; makeita, raikkaita ja terveellisiä.

Siinähän se sitten onkin suurinpiirtein pakettiin laitettuna, tämä meikäläisen meininki, sitä on minulta (anteeksi, jo ajat sitten) kysytty ja toivon että tämä edes vähän vastasi siihen mitä haluttiinkin tietää. Valitettavasti se klisee on niin totta, että mihinkään pysyvään ei ole mitään nopeaa pikaratkaisua, jos sitä elämänasennettaan muuttaa niin se tarkoittaa todellakin että alettuaan sille ei ole mitään kestoa tai loppua, se on vaan sitä elämistä ja itsensä kuuntelemista.

Joskus se on myös toisten ihmisten kuuntelemista! Kysymykseen ”mitä söit tänään” vastasinpa minä kerran, että ”no koitin ottaa vähän kevyemmin koska…” – niin vastaus tuli vähän liiankin nopeaan : ”Olet lihonut. Sen näkee kasvoista.”. Vanha minä veti heti otsan kutturalle ja nosti nenän vähän pystympään. Mikäs mikäs. Kukas kukas. Toiselle noin sanotaan! Sitten kun asiasta ”hieman” (kyllä, ääni väpättäen, kyllä, itsetunto hetkellisesti murentuen ja tuulen mukana kauas lentäen) keskusteltiin, niin tajusin että miksi minulle otti muka tosiasia niin koville, tokihan minä tiesin että turvotukset näkyy minulla juurikin naamassa ja sen ääneen sanomatta jättäminen ei tosiasiaa todellakaan muuta. Ja että se tosiasia ei mitenkään määrittänyt minua! Kelpaamiseni ja mukavuuteni ei ollut siitä kiinni ja minun täytyi vaan tajuta se. 

Tajusinkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ulkonäköön kohdistuvat sanat ei loukkaa minua (kun niitä ei ole loukkaukseksi tarkoitettu) vaan osaan suhtautua siihen hyvin neutraalisti, kuten yönaikana ovelasti leukapieleen ilmestyneeseen näppylään. Se nyt on siinä ja sen kans on mentävä!

Perjantaitoivotukset kaikille, aurinkoa ja keväisiä tuulia lumenkin keskelle.

20180322_144642

P.s. Mitäs tykkäätte tästä uudesta kukkalookista blogissa? Vanha jääräkin haluaa välillä uudistua, vaikka olenkin hieman sitä koulukuntaa, että kun on jonkun kerran löytänyt, niin mitäpä sitä vaihtamaan. Mutta joskus se vaan tekee terää , josko koko keveys tarttuisi itse kirjoituksiinkin – ja kirjoittajan mieleen….

 

 

Rakas Psorini.

 

Kirjoitan tämän kirjeen sinulle, koska olet tullut minulle niin läheiseksi viime vuosina, olemmehan kulkeneet tätä yhteistä matkaammekin jo jonkin aikaa.

Ihan ensin alkuun haluaisin sanoa, että kieltämättä yllätyin yhteydenotostasi vuosia sitten. Se tuli niin äkkiä ja ihan puskista, kuten sanonta taitaa kuulua, sillä yhtäkkiä vaan olit siinä. Kutsumatta ja sen kummemmin anteeksi pyytelemättä. Ja et sinä kyllä siinä paljoa ujostellutkaan, olit melko heti ihan liki, ihan iholla suorastaan ja minä sitten tällaisena vähän hitaampana liikkeissäni en oikein tuntenut pääseväni mukaan tähän mitä oli tapahtumassa. Minun piti vähän asiaa makustella ja tuumiskella itseni kanssa, vaikka et kyllä antanut paljon tilaa moiselle lain, jos rehellisiä ollaan. Olit tullut jäädäksesi ja näytit sen kyllä kaikille!

Kun tämä suhteemme sitten oli alkuun lähtenyt, niin kovin auvoista ei ollut ne ensimmäiset taipaleet kuitenkaan, vaikka yhdessä siinä mentiinkin. Sinä halusit näkyä kaikille ja kaikkialla, minä olisin mieluusti pitänyt sinut vähän piilomassa, vaikka vaikeaahan se oli, kun kaikki näkivät sinut naamastani jo matkojen päähän. Jotkut kysyivät suoraan, että mistäs moisen olin matkaani saanut , mutta aika moni tuntui vain katsovan siihen malliin, etteivät uskoneet silmiään eivätkä ainakaan halunneet tietää yhtään enempää yksityiskohtia koko asiasta. Enkä minä sitten kertonut, jos ei kysytty. Alkuunsa.

Pidemmän päälle, kun sitten opittiin siinä yhdessä olemaan ja aika hyvin toisemme tuntemaankin, niin että osasimme toistemme tuulet haistelemaan ja niiden mukaan päiväämme suunnittelemaan sitten, niin aloin yhä enemmän ihan oma-aloitteisesti puhumaan sinusta ihmisille. Tunsin siihen suurta tarvetta, koska olit niin iso osa päivääni, elämääni, arkeni ja juhlani onnistumista ja muutenkin, koko aikataulujeni pyörittämisessä ihan suorastaan ratkaisevimmassa roolissa. Pidithän minua välillä hereillä yökaudet, toisaalta kanssasi olen ottanut myös ne pisimmät unet sieltä aamusta ja välillä jopa painanut pääni lohdullisille päivätorkuillekin. Otin sitten tavakseni sanoa jotain avaukseksi ennen kuin kukaan uusi ehti mitään asiasta kysyä ja yllättävän usein asiasta saatiin aikaiseksi oikein kunnon keskustelu! Toisinaan löytyi myös näitä jotka jakoivat kohtalon kanssani, näitä jotka tunsivat sinut ja joiden kanssa sitten sulassa sovussa jaettiin kokemuksia siitä, kuinka osaatkin olla välillä todella ärsyttävä kaikessa yllätyksellisyydessäsi. Kuten että kun pitäisi olla matkalla jonnekin, oikeastaan jo kovalla kiireellä, niin sinun pitää juuri silloin saada huomiota, vaadit sitä niin tosissasi, että pakkohan se sitten on. Hopulla ei sinun kanssasi lähdetä kyllä mihinkään. Ei kyllä senkään puolesta,  että olet aika turhamainen kaiken kaikkiaan kun ajattelee. Ensin olet olevinasi, ikään kuin sinua ei mitkään hoidot ja huolenpidot kiinnosta tai hetkauta , mutta sitten yhtäkkiä ollaankin tilanteessa jossa sinun rasvapurkkikokoelmasi on huomattavasti suurempi kuin millä itse ennen tulin toimeen. Ja se tarkkuus! Ai että, kun niiden kanssa pitää ollakin sitten tarkkana!  Ei auta oikaista, eikä vaihtaa melkein samaan vastaavaan tuotteeseen, jos olet yhteen puteliin sisältöineen mieltynyt, niin sitä sinun sitten pitää saamasi.

Tämä aiheuttaakin ehkä eniten närää meidän välillemme, sillä aina ei kuule vaan niin jaksaisi. Ei ne rutiinit houkuta ihan joka ikinen päivä, joskus voisi elää vähän villimmin ja ilman sääntöjä, mutta hyvin äkkiä sinä muistuta kuinka siitä ei mitään hyvää seuraa, että kannattaa vaan pysytellä suutarin lestissään ja psoriaatikon niissä luottokosmetiikoissaan.

Vaikka kyllä sinäkin joskus käännät kelkkasi , ihan yhtäkkiä. Ettet aina edes viitsi kertoa ettei kannata ostaa sitä kolme vuotta kelvannutta voidetta enää sadannetta purnukkaa, koska oletkin yhtäkkiä sitä mieltä että joku toinen saattaisikin olla parempi. Yleensä et kuitenkaan tietenkään edes tiedä silti että mikä toinen. Siinä sitten vietellään taas kerta jos toinenkin erilaisia vaihtoehtoja kokeillen, ennen kuin sinulle joku kelpaa… jos kelpaa.

Välillä olet ihan sitä mieltä, että ei tästä kaikesta tartte tehdä niin suurta numeroa ja oletkin ihan iisisti taka-alalla ilman mitään ylimääräisiä vaatimuksiasi ja ilman että oikeastaan aina edes huomaan, että siinähän sinä silti olet, vaikka et niin näkyisikään. Niinä aikoina olen melkein onnellisimmillani, kun ollaan vaan, eikä vaadita mitään toisiltamme. Sellaista rauhallista yhteiseloa nääs.

Mutta auta armias, kun olet pahalla päällä. Silloin meet ihan luihin ja ytimiin, vähän sinne sun tänne ja etenkin niveliin. Herätät aamuyöstä kaikessa rauhassa nukkuvan poloisen ja annat kuulua. Sitten se onkin sitä jonkin aikaa ja vie kyllä hermot sekä itseltä että kaikilta muilta joiden kanssa jotakin sillekin päivälle oli suunniteltu. Toiset kyllä ihan ymmärtää, että aamuväsynyt ja vaivainen ääni puhelimessa on ihan tosissaan sanomassa, ettei voi lähteä minnekään, koska sattuu ja uuvuttaa ja kaikkinaiseen kipuun ja särkeviin paikkoihin keskittyminen vie kaiken huomion. On sitten kyllä niitäkin, joiden mielestä et ole kovinkaan todellinen, että ei se nyt voi olla noin vaikeeta ja että eilenhän vielä sovittiin, että mennään lenkille ja kahville. Että mikäs sen nyt yön aikana muutti.

No sinä muutit, rakas psorini! Sinä pompotat minua välillä ihan mennen tullen, mutta onneksi minä jo tiedän, että vaikka se hetkeksi taivuttaakin minua, niin et kokonaan taita. Aina tulee se päivä kun taas jaksan nousta, saan nukuttua yöni ilman että jokaista niveltä jäytää viiltävä polte, että aamulla peiliin katsoessa ei tarvitse ensimmäisenä miettiä millä minä selitän seitsemänkertaa kaulan ympärille kiedotun kaulahuivin yhtään kellekään tässä kahdenkymmenen asteen helteessä, jotta minuun jättämäsi merkit eivät loistaisi kuin polttomerkit kaikille päivän aikana vastaan tuleville ihmisille, joiden kanssa mieluusti puhuisi joistakin tärkeämmistäkin aiheista kuin sinusta aina ja aina vaan uudelleen. Että voi vaan harjata hiukset ja lähteä kohti päivän seikkailuja, ilman että tuntuu päänahka lähtevän harjan mukana irti ja siitä seuraavan kirvelyn hoitaessa herättelyn melkein paremmin kuin pannullinen kuumaa kahvia.

Kun sinunkin kanssasi voi elää ihan normaalia elämää, hyvää elämää, ihan sitä elämää minkälaista haluaakin. Kun olet kuitenkin siinä, niin sinusta huolta pitämällä pidän myös itsestäni huolta ja silloinhan minua ei pysäytä mikään.

Rakkain terveisin Larissa.

Elämää psoriasiksen kanssa jo vuodesta 2013!

20170613_204042.png

Tämä kirjoitus on tehty yhteistyössä Psoriasisliiton ja Novartis Finland Oy:n kanssa.

 

 

 

En ollutkaan supernainen

Ootte te aikamoisia, voisin tähän nyt todeta. Lukijoiden ja yhteydenottojen määrä on yllättänyt todellakin tuon viime postauksen jälkeen ja en voi kuin sanoa, että sydämestäni kiitos teille ihan joka ikiselle. Tiesin kyllä ennestäänkin, että maailmassa on paljon hyvää, mutta että näin paljon sattuu omalle kohdalle – se on sydämen hetkeksi pysäyttävä hetki. Kiitos.

20170615_105302
Kiitos!

 

Ja mitäs meille nyt kuuluu? No hyväähän. Just nyt tällä hetkellä, siis saanen tarkentaa. Ihan pääsi meinaan yllättämään sellainenkin seikka, että minkin olen vain ihminen näköjään. Hahah. Päivät mennä porskuttelin menemään enemmän tai sitäkin enemmän vauhti päällä ja kaikenmaailman asioita järjestellen (Sanonpa vaan muuten tähänkin, että mistä niitäkin riittää!?  Ei ole yhteiskunta tehnyt ihan maailman helpoimmaksi asiaksi sitäkään paljon puhuttua lusikkain jakoa. Kun ei niitä yhteiskunnan mielestä nyt niin vaan jaeta. Jestas.), mutta öisin on ajatukset olleet sitten sen verran äänekkäitä, että ovat mokomat häirinneet mun hyvin ansaittua yöuntani! Ettäs kehtaavat.

Aluksi en tietenkään, näin supernaisena, ollut moksiskaan, koska kahvillahan sitä kaiken väsymyksen korjaa ja jatkaa menemään. Että kyllä se uni sitten tulee, kun on tullakseen.  Siis ei ihan heti uskoisi, että olen aikoinani kärsinyt yli kymmenen vuotta kroonisesta unettomuudesta ja käsitellyt sitä asiaa jopa siitä kertovaan kirjaan asti sellaisessa tutkimusryhmässä. Ei uskoisi! Niin vaan oli kaikki järki tiessään ja kuvittelin tämän kesän vetäväni ihan vasemmalla kädellä vaikka. Onhan sentään kesäkin ja kaikkea.

20170615_150633
Feeling just like looking – crappy

 

 

Mutta sitten on ihmisellä näitä ystäviä. Onneksi, loppujen lopuksi. Onneksi on sellaisiakin, jotka sumeilematta kertovat vähän maantieteellisesti etäämmällä vaikuttavina, että ”darling, you look like a crap (and sound moody too) ”. Joo jota, kiitos. Sitähän mä tässä nyt just eniten kaipasinkin, suorasukaista analyysiä siitä että näytän rapistuvalta ihmisrauniolta ja kuulostakin vielä siltä ihan samalta. No: sitähän mä tässä just eniten kaipasinkin! Tajusin kyllä siinä ylpeyteni viimeistä palaa niellessäni, että olen vanhentunut viikossa taas kymmenen vuotta, puhumattakaan siitä kuinka ajatukset olivat alkaneet jumittaan ja mitkään päähänpilkahtumat ei olleet ehkä niitä kaikkein kirkkaimpia ja älykkäimpiäni. Piti todellakin selittää itselleen, että vaikka mitkä asiat nyt olisi niitä kiireellisempiä, niin sori, unta täytyisi saada palloon ihan ensimmäisenä ja mieluummin useampana yönä. Ja sitä varten täytyi vaan tarttua niihin aiheisiin, jotka yöllä mun uneni kauas karkoittivat.

Piti kirjoittaa itkunsekaisia viestejä

Piti jättää asioita taakseen.

Piti katsoa eteenpäin, siellä kuitenkin on se koko loppuelämä vielä odottamassa.

20170616_111848

Nyt on ollut jo parempia öitä sitten ja se näkyy kyllä kaikessa. Kaksisataa litraisilta jätesäkeiltä näyttäviin silmäpusseihin ei kyllä toivotunlaisesti, mutta onneksi mieli sentään on kirkastunut entisenlaisekseen (niin no onko se nyt edes välttämättä kaikkien mielestä hyvä, se onkin sitten toinen juttu…). Mutta tuli se nyt sitten todettua oikein omia nahkojaan myöten, ettei mitään tässä elämässä saa ponnistelematta sen eteen ja ponnistelemaan joutuu nimenomaan siellä mikä ei ole sitä omaa mukavuusaluetta. Että joutuu tarttumaan kaikkeen sellaiseen mihin kaikkein viimeiseksi haluaisi. En yhtään ihmettele, että monet ihmiset vaan jättävät moniakin asioita elämässään vähän kuin kellumaan , koska aina ei ole edes voimia siihen tarttumiseen, jos ei halujakaan. Onneksi minulla on niitä ystäviä, jotka voimaannuttavat tuella ja realistisella palautteellaan. Onneksi minulla on tulevaisuuden uskoa joka laittaa rakastamaan aamuja, kun koko uusi ihana päivä on vielä vasta edessä. Onneksi minulla on tämä vähän hullu seikkailijan mieli, joka kaikesta huolimatta uskoo, että elämä ei ole näyttänyt minulle vielä osaakaan siitä, mitä sillä on minulle tarjottavanaan!

Eilenkin oli yksi sellainen seikkailu koettavanani, kun minulla oli kunnia saada olla haastateltavana sellaisen yhteistyön merkeissä, joka tulee sitten ilmoille tuossa syksymmällä. Oli hieno kokemus, en unohda sitä koskaan! En koskaan, todellakaan. Että jos joku kotonansa nyt murehtii, että mistään negatiivisesta ei voi seurata mitään hyvää, vaikka kuinka hypekuplassa elävät bloggaajat mitä sanoisivat, niin kuulkaa kyllä vaan voi! Helpostikin! Olen siitä elävä esimerkki.

Mutta nyt on aika mennä päivän (seuraaviin ) puuhiin, ruoka onkin jo uunissa ja tiskit koneessa, että ihan laiskana en ole tätäkään päivää kuitenkaan viettänyt. Erityisen ihana on huomata, että taas nautin näistä arjen askareista edes himpun verran, pääsin kadottamaan sen tunteen tuossa välillä jonnekin murheen alhoon, mutta onneksi se löysi tiensä takaisin mun luokseni! Perheenäitinä huushollin pyörittäminen on melkoista suossa polkemista jos ei siitä edes villeimmissä kuvitelmissaan tykkää, edes vähäisen.

240062815-tumblr_m20tzvL6Va1rnd7b3o1_500

 

Kun aika on

 

20170612_180224

Olen monesti kirjoittanut asioita sen verran syvältä itsestäni, että niiden sanominen ikään kuin ääneen ei ole enää mikään tabu minulle itselleni. Toki olen tehnyt sen aina tarkoituksella ja valinnan kautta , eikä niistä ole koskaan seurannut mitään muuta kuin pelkkää positiivista palautetta – joten tilanne on tavallaan tuottanut lisäarvoa (arvaamatonta) ja rohkaissut minua olemaan avoin jatkossakin. Ei siis huomion vuoksi, vaan sen vuoksi miten kaiken jäsentely laittaa elämän palikkaiset vaan niin paljon helpommin ja nopeammin ja näpsäkämmin paikoilleen.

Nyt on kyse kuitenkin asiasta joka koskettaa niin montaa muuta ihmistä myös ympäriltäni, että oikeanlaisen kirjoitustavan löytäminen on kestänyt vähän aikaa.

Nyt on tullut aika päästää irti menneestä. Päästää irti ilman että se katoaa kuitenkaan mihinkään. Siellähän se on ja pitääkin olla ja kulkee aina mukana minne menenkin. Mutta kulkuni on nyt jotain muuta, se ei ole enää sitä vanhaa reittiä menevä, se on nyt jotain muuta.

Uusi tilanne ja asia tavallaan vähän pelottaa, mutta toisaalta ei yhtään. Tämä ei ole ollut mikään kertarytinä, eikä edes ainainen kitinäkään. Tämä on aikuisten ihmisten yhteinen päätös väistämättömästä.

Ja tässä olen, tässä minä olen. Vähän tutisten, hyvin paljon pohdiskellen, välillä vähän ahdistuenkin – mutta tässä olen. Ja tässä se minun paikkani nyt on olla, elämä tuokoon mukanaan mitä sitten onkin varalleni katsonut tarpeelliseksi.

Niin ja tässä me olemme, me molemmat, menossa samaan suuntaankin, mutta niin leveällä välillä toisiimme, että väliin mahtuu koko maailma, lapsineen tietenkin. Niin se nyt menee ja niin on hyvä.

20170612_180135

 

e26c8709b832a51801802778e2a9d236

Luontolauantai!

20170415_123615

IMG_20170415_133301_300

IMG_20170415_133055_517

20170415_114727

20170415_121051

20170415_123607

20170415_165016

Vietettiin tänään mukava aamupäivänen Puurijärvi-Isosuon kansallispuistossa  , johon täältä meiltä ei ole juuri mitään matkaa. Matkasta puheen ollen, niin lapsista kuin itsestänikin on aina yhtä hauskaa katsoa matkan varrelta, yhden tienpätkän varrelta itseasiassa, kuinka mennään kolmen kunnan alueella ihan tuosta noin vain. Joku varmaan osaa sanoa jonkin ihan varmistetusti oikean syyn, miksi Sastamalan, Huittisten ja Kokemäen rajaviivat ovat kovin kulmikkaita ja sahalaitaisia, mutta itse epäilisin syyksi jotakin aikain takaista peltojakoa tms. omistussuhdetta, jonka vuoksi siis tien lävistää naapurikunta vaihtuakseen taas sitä seuraavaksi naapurikunnaksi ihan tuokiossa. Hupaisinta tietysti on ne kaikki liikennemerkit matkanvarrella, jokainen kunta ja molemmat maakunnatkin kun on merkitty nätisti sen pätkän varrelle niin ettei juuri muuta ikkunoista näekään kuin vaihtuvia paikannimiä.

Mutta itse paikkahan on näin helposti sanottuna yksinkertaisella konseptilla tehty hieno ”kohde”. Parkkipaikka, siitä luontopolku läpi metsän näköalatasanteelle, siitä kaponen polku lintutornille. Eipä se muuta tarvitse! Meillä oli kiikareiden ja lintukirjan lisäksi vähän naposteluevästä myös repussa ja aika kuluikin kuin siivillä siellä. Minut kyllä yllätti täysin se lumen määrä mikä metsässä oli joissakin kohtaa vielä jäljellä!

Samoilla poluilla meidän kanssa oli liikkeellä muitakin ihmisiä runsain mitoin, yksi lapsiperhe meidän lisäksi, muut olivat sitten aikuisia. Me nautittiin linnunlaulusta ja metsäntuoksusta, lapset oli jo tottuneita retkeilijöitä ja osasivat katsoa linnun nähdessään hienosti kiikareilla juuri oikeaan suuntaankin. Kaksi eri kotkaa nähtiin ja yksi haukka, sekä kymmenittäin sorsia, joutsenia, lokkeja, muutamia nokikanojakin ja kuultiin kiurun niin ihanan keväinen liverrys.

Tämä kevään hetki on kyllä ihan parasta aikaa luonnossa liikkumiseen, kun hyönteiset eivät ole vielä liikekannalla, mutta valoa ja eloa näkyy silti yllin kyllin.

Kotona vielä grillattiin, meidän ”pääsiäispaisti” oli tänä vuonna siis pihvien muodossa ja miehen tekemät rakuuna-lohkoperunat kruunasivat täpötäyden olotilan, jota tässä edelleen viettelen. Tosin kahvi taitaa tuoksua jo nenääni, joten lähdenpä hakemaan vähän virkistystä siitä. Ihanaa, kun on lauantai, vasta lauantai!

Love is in the air

Nyt tätä tekstiä tulee: sitä tursuaa ja pursuaa, sillä en voi enää pidätellä sitä!

IMG_20170403_223736_356.jpg

Kyllä, olen rakastunut. Olen rakastunut tähän elämääni, tähän kaikkeen: kevääseen, perheeseeni, ystävyyteen, Suomeen, linnunlauluun, aamukahviin, takatalveen, pajunkissoihin, musiikkiin, kirjoihin, tulevaisuuteen, mahdollisuuksiin.

Tähän arkeen, kauppareissuihin, makaronilaatikkoon, pyykinpesuun, kuratassuihin, hiustenkuivaajan hurinaan, joutsenen huutoon, puhaltavaan tuuleen, ladattuihin akkuihin.

Minulla on niin paljon! Syvää unta, hitaita heräämisiä, unohtumattomia keskusteluja, naurua, iloa, suunnitelmia, hetkiä, pysähtymistä, olemista.

Koko kevättalvi on ollut todellakin myllerryksen aikaa. Ja vielä sellaisen myllerryksen, jonka seuraukset näkyvät vasta aikain päästä – osa ehkä hiukan raottuu jo nytkin, mutta osa on vasta tuloillaan. Silti muutos on jo alkanut. Silti mikään ei tavallaan ole muuttunut!

Nuo kuntavaalithan siis olivat ja menivät ja vaikka minun ääneni eivät riittäneet valtuustoon asti, olen ehdottomasti sitä mieltä, että vaaleista ei mitään huonoa ainakaan seurannut. Pelkkää plussaa vaan, ihan koko elämäni täyteen! Palaan kyllä varsinaiseen vaaliasiaan myöhemmin, mutta nyt tämä teksti rönsyilee minne sattuu, sorry.

Jotenkin kaikki asiat menee kokoajan kohti sitä päämäärää, jota en edes osannut aiemmin itselleni tavallaan edes määritellä. Ymmärrätteköhän mitä tarkoitan? Vähän kuin rakastuessa! Sitä ei tiedä mitä edes etsii, ennen kuin sen löytää. Niin on käynyt tässäkin. Kaikki on aivan kategorisoimatonta , mutta oikeaa. Ne ihmiset jotka tämän politiikan kautta tulivat elämääni yksi kaksi kerrallaan, hitaasti ja varovasti tupsahdellen ja tuntuivat heti niin tutuilta – ne ovat edelleen elämässäni ja ovatkin siinä tukevasti.

IMG_20170414_154503_491

En tiedä meinaan miten teillä muilla on, mutta kyllä minulla on ollut läpi elämäni sellaisia häivähdyksiä ihmisistä, jotka tulevat, olevat ja menevät ja sitä huomaa, että ei se ollutkaan mitään. Pysyvää. Ei edes tuttuutta, lopultakaan. En silti sano, etteikö monikin olisi ollut siinä hetkessä asiaan kuuluva. Ihminen kuitenkin kaipaa pysyvyyttä, myös ihmissuhteissa, myös ”keski-iässä”.  Minä ainakin! Minulla on kyllä ystäviä, mutta minulla ei ole niitä roppakaupalla, niin että voisin tässä levitellä muistiotani pitkin pöytiä ja vaan valikoida kelle tänään soittaisin, tai ketä tänään pyytäisin lenkkiseuraksi. Tai kelle edes laittaisin viestiä, että nyt tuntuu tältä. Vastaustsemppien toivossa.

Avoimeksi ihmiseksi olen aika pidättyväinen siinä mitä annan itsestäni ilman mitään kontekstiä, kellekään. Harva tietää minusta mitään henkilökohtaista, mutta sitten toisaalta on muutamia, jotka tietävät ne sanomatta.

Ja vaikka pelkkä ylistyslörpötys ja ihkuilu kaiken ihanuudesta onkin kliseistä ja pikkasen tylsääkin, niin haluan kuitenkin juuri nyt pysähtyä tähän kohtaan ja laittaa kaiken sen tänne ylös. Olen niin paljosta kiitollinen, asioista jotka monelle ovat itsestäänselvyyksiä ja aina olleita elämän pysyvyyksiä, ovat kuitenkin minulle saavutettuja, saatuja, toivottuja, lahjoja suorastaan ja vaalin niitä kuin jotakin herkkää ja haurasta vaan vaalitaan.

Kiitos siis perheestä, ystävistä, kodista, terveydestä, mahdollisuuksista, vuodenajoista, aluista, elämästä. Pääsiäisestä.

IMG_20170414_153943_968

 

 

 

 

Kehoviha?

 

Ei! Ei kai taas tätä! Tätä samaa! Jälleen yksi bloggaaja kertomassa laihdutusprojektistaan, tai siis nykyään kai sanotaan, että ”uuden elämäntavan opettelustaan”… -saatoit ajatella juuri noin, kun luit otsikon, eikö vain?

Mutta minä en kerrokaan nyt siitä aivan siten kuin ehkä luulit, sillä tämä ei ole karistetuissa kiloissa mitattuna mikään onnistumistarina, sillä päinvastoin: kiloja on kertynyt lisää sitä myöden kun aikaa on kulunut. Miksi ihmeessä kertoisin täällä kaikella ilolla ja lempeydellä siitä, että minäpäs hei olenkin tässä vähän massaa kerrytellyt, eikös olekin vautsi vau? (kun ei se lähtökohtakaan siis ollut mikään pieni tytöntyllerö, saanen huomauttaa). Niin, miksi?

No siksi, että olen opetellut olemaan onnellinen minä, siitä huolimatta mitä painan – ja miltä näytän. Kuulostaa yksinkertaiselta, itsensä hyväksymis -mantraa nyt kaikki tuntuvat toitottavan, mutta miten siitä oikeasti pitää kiinni, kun keho muuttuukin siihen yleisesti ei-toivottuun suuntaan? Miten jatkaa itsensä rakastamista kun lihoo?

20170222_100610

Aika moni (lähes kaikki?) ”itsetuntogurut” eli kuntovalmentajat eli elämäntapaopettajat eli… jne. ottavat tämän asian käsittelyyn, kun ollaan siinä pisteessä, että siihen kehonkuvaan haetaan muutosta. Silloin sanotaan, että pitää alkaa rakastamaan itseään (ja kilot karisevat). Pitää alkaa hyväksymään itsensä (kun näkee kuinka sitä muuttuu pikkuhiljaa sellaiseksi kun yhteiskunnan normit määrittävät). Pitää kertoa muillekin sitä ilosanomaa, että vaikkapa synnytyksen jälkeen on ihan ok näyttää raskaana olevalta – jonkin aikaa! Että ”kyllä se siitä karisee omaa tahtiaan”.

Huomaako kukaan tässä mitään hämärää? Mitään tavallaan vääristynyttä? Itseään kun pitäisi rakastaa silloin kun on matkalla siihen ihannevartaloon, joka mitä ilmeisimmin ei ole se vallitseva olotila, mistä lähdetään. Raskaudenjälkeinen vartalo kuuluu raskauden jälkeiseksi ajaksi, ei siis missään tapauksessa kolmevuotiaan lapsen äidin kannettavaksi, hyvänen aika sentään.

Tietenkin minä ymmärrän mitä merkitystä painolla on terveydelle. Kyllä minä tiedän ja kyllä todellakin olen sitä opiskellut. Läksyt on siis tehty siltä saraa! Mutta minä tiedän senkin, että terveellisempää on olla onnellinen ja elämäniloinen stressitön tanakka – kuin painonsa kanssa alituiseen jojoileva, päivittäin tai viikottain tuskaileva, itsetunnon rippeitä iltaisin kokoon kursiva stressaaja, joka ei voi syödä pullaa (tai kahta) ilman että päässä vilisee kalorimäärä ja varsinkin minkälaisen jumppamäärän sen karistaminen vaatii. Ja jos ei sitä jumppamäärää saa suoritettua, niin omantunnon kolkutuksen määrä on vieläkin valtavampi.

Ihmisen on hyvä olla niin sanotusti voimissaan. Voimissaan sekä henkisesti että fyysisesti! Niin että jaksaa viedä sen päivänsä läpi, nukkuu suhteellisen sikeästi ainakin silloin kun olosuhteet sen sallivat ja nauttii hyvänmakuisesta ja omaan suuhun sopivasta ruuasta ilman että pitää orjallisesti miettiä jotain ”ismiä”, jotain dieettiä, jotain johonkin kirjoitettua sallittujen ja sallimattomien ruoka-aineiden listaa, jonka noudattaminen on se ainoa oikea tie tyytyväisyyteen, onnelliseen elämään.

Sen me kaikki varmasti ymmärrämme, että runsaasti ylipainoisena ihminen ei jaksa kuten pitäisi, siitä kenties seuraavat elintasosairaudet vaativat sitten vielä isomman veronsa. Mutta tiedämme myös sen, kyllä me todellakin tiedämme hei, että vyötäröllä oleva makkara ei ole onnellisuuden este. Vatsalihasten näkyminen ei ole mikään oikotie siihen, että ihmissuhteet äkkiä onnistuvatkin ja palkankorotuskin tupsahtaa tilille ihan pyytämättä, että ihminen olisi yhtäkkiä sosiaalisesti viehättävämpi ja suositumpi ja iltaisin sitä vaan painaisi automaattisesti niin paljon onnellisemman päänsä tyynylle ja uneksisi seuraavan päivän menestyksistä.

Ihminen on mitä on, sisin ja persoona ei muutu punnerruksien tahtiin, mutta ne voivat toki muuttua. Mikään ei estä sinua rakastamasta itseäsi juuri nyt, ennen ensimmäistäkään leuan vetoa, jos vain päätät niin. Itseasiassa: miksi et päättäisi? Miksi pitäisi antaa elämän mennä ohi vain siksi, että haluaa piiloutua PLUSSIZE vaatteiden alle ja hävetä sitä vielä varmuuden vuoksi etukäteen ja itse isoimpana tuomitsijana.

Minä olen todellakin käynyt pitkän tien itseni hyväksymisessä. On ollut aikoja, jolloin minun ei ole tarvinnut miettiä painoani sen enempää kuin vessassa käyntiäkään, se on ollut automaattisesti sitä mitä on ollut ja en ole ollut mikään kovin pieni ihminen oikein ikinä, mutta en mikään ylipainoinenkaan. Monen asian yhteissummana (ikä, aineenvaihduntahäiriö, laihduttaminen) painolukemiksi kertyi kuitenkin yhtäkkiä isompi luku kuin koskaan ennen (ja kyllä, tässä on laskettuna kaikki kahdeksan raskauttani ja painoni niiden jokaisen loppuvaiheissakin…) ja reaktioni siihen oli jotakuinkin seuraavanlainen : kauhu, kiukku, häpeä, niskalenkki, pettymys, lannistus, nolous, periksiantaminen. Että minä häpesin sitä, kuinka olin urheilullista ja reipasta elämäntapaa ”markkinoivana” ihmisenä itse ihan löysä kassi vaan. Unen laatu oli ihan takapuolesta, miehen mukaan jopa kuorsasin välillä, mutta jonka tietysti laitoin nopeasti tukkoisen nenän tai muun minusta riippumattoman asian piikkiin. Järkytyksiä seurasi myös toisensa perään, kun tuli käytyä tyttärien kanssa vaateostoksilla ja sitä tajusi omin silmin, ettei saanut edes käsivarttaan menemään vaatteiden hihoihin – paitsi niissä onnekkaissa kaupoissa, joissa oli se extra large-osasto. Niitä vaatteita ei tietenkään ostettu, sillä olotila ja – muotohan oli vain väliaikainen repsahdus ja pika pikaa sitä olisi nainen taas sallituissa mitoissaan ja pääsisi ostelemaan niitä normaalien ihmisten vaatteita.

Aika nopeasti se kaikki heitettiin kyllä päin pyöristyneitä kasvoja kuin märkä pyyhe. Sitä huomasi , että kun olo niissä vanhoissa (liian pienissä) vaatteissa oli epämukava, niin mielikin alkoi olemaan epämukava. Kutsuja olisi kyllä ollut milloin suuntaan tai toiseenkin, mutta mitä sitä laittaisi edes päälleen, kun kaikissa vaatteissa oli niin epämukava olo. Kaupoille oli turha lähteä taas masentumaan niiden XS-kokoisten vaatemallistojen keskelle. Sitä huomasi, että se lanteilla keikkuva vatsapussukka olikin yhtäkkiä esteenä sosiaalisen elämän menoille. Se oli esteenä viihtymiselle, sosiaalistumiselle, verkostoitumiselle. Ystävystymiselle. Se sai jäämään kotiin silloinkin kun olisi halunnut osallistua kodin ulkopuoliseen toimintaan.

Onneksi, minun onnekseni, sosiaalisuuteni tarve oli paljon suurempi kuin tuntemani laiskan häpeä ja niin vaan päätin, että nyt riittää. Jos en löydä kotoa (päälleni mahtuvaa) siistiä vaatetta jonnekin siistiä vaatetta vaativaan tapahtumaan, niin sitten vaan kauppaan ja hakemaan sellainen. Kokolappua katsomatta. Ja kotona joka ikinen liian pieni vaate kierrätykseen. Koska harvemmalla (tai minulla ei ainakaan) sitä on yhtäkkiä rahaa ostaa koko vaatekaapillista uusia vaatteita, niin aluksi siellä kaapissa oli melko tyhjääkin jopa. Venyvät olohousut, pari t-paitaa ja sitten ne kaupasta ostetut meille upeille naisille tarkoitetut uutuudet. No mutta, ”konmarittaminen” on niin kovin trendikästäkin, että sitähän oltiin suorastaan aallon harjalla senkin puolesta.

Suurin muutos mikä tällä itsensä (siis vaatekokonsa, suomeksi sanottuna) hyväksymisellä kuitenkin oli, oli yleisen mukavuuden lisääntyminen. Mikään ei kiristänyt tai ahdistanut uusissa sopivan kokoisissa vaatteissa, joten kokoustaminen ja kahvilassa istuminen ei ollut epämukavuuden huipentuma vaan juuri se miellyttävä sosiaalinen tapahtuma joksi se oli aiottukin. Miellyttävien tapahtumien kertyminen elämään lisäsi tietenkin entisestään hyvää oloa ja niin vaan sitä huomasi, että yhtäkkiä keskittyminen omaan ulkonäköön ainakaan negatiivisena piirteenä itsessään, oli tyystin kadonnut, koska kaikki aika oli mennyt elämästä nauttimisessa. Elämisessä!

20170222_100517

Jossain toisessa tarinassa tämä kertomus varmaan loppuisi sankarittaren hoikkaan olemukseen ja tyylikkääseen missmaailma-selfieen joku salaatinlehti suupielessä, mutta koska tämä on aitoa elämää(ni) ja kuten alussa sanoinkin, niin tämä on vähän erilainen tarina. Sillä hyväksyttyäni itseni minä kerrytin vieläkin vähän enemmän itselleni kannettavaa. Ihan vain nauttimalla elämästä ja (osaksi kyllä olosuhteidenkin pakosta) kuluttamalla vähemmän kuin söin. Mutta tiedättekö mitä? Ei se mitään! Minä istun silti ylpeänä ja tarmokkaana kokouspöydän ympärillä, enkä piilottele huivilla tai muulla lakanalla keskivartalooni muodostuvia muhkuroita. Minä hymyilen vaaligallerian kuvassa posket leveinä ja muutama leukapieli oikein selkeästi näkyen. Minä kelpaan kyllä itselleni, minun kroppani on hyvä juuri tällaisenaan ja jos kelpaan itselleni, miksi kenenkään muun mielipiteellä olisi edes mitään merkitystä? Kukaan muu kun ei elä tätä minun elämääni, joten minä olen se jonka mielipide ratkaisee.

20170222_100630