Sananen siitä kun ei nukuta

Kolme vuotta sitten kirjoittelin aiheesta ja nyt kun olen ollut yöllä vielä kello kaksi täysin valveilla ja taas heti kello viisi jo odottamassa silmät kirkkaina kellon soittoa (kello kuudelta), niin miltäs luulette että tuntuu juuri nyt. Olen silti tässä kyennyt ihan olemaan emäntä, tarjoillut aamiaiset ensimmäistä koulupäivää viettäville lapsille, pessyt pyykkiä, haudutellut riisipuurot, laittanut lounasta ja nyt olisi vielä muutama pellillinen sämpylöitä paistoa vailla. Ei sillä että laiska töitään vaan tässä lukis, vaan sillä, että ymmärrätte varmaan, että jos ja kun pysähdyn niin kamelin selkä se ottaa lepoa välittömästi lähes varmaan sinne katkeamiseen asti.

“Kun uni ei tu!

Unettomuus on ihmisille yleisesti äärettömän vaikee asia käsittää. Jos ja kun mainitsen, että joo kun mulla siis on tätä unettomuutta, että kato en saa nukuttua että siks vähän ny väsyttää ja haukottelen täs niin että leukapielet paukkuu – niin mitä nää ihmiset yks toisensa perään järjestänsä sanoo?

-mee aikasemmin nukkumaan (joo, siis unettomuus tarkoittaakin oikeesti sitä etten vaan ehdi nukkua!)
-älä juo kahvia (en ookaan itte tajunnu tota, onneks koko maailman unettomuusongelmat on nyt ratkastu, täänks!)
-joo ei kaikki tarvii sitä unta, mää en pystyis kyllä tohon (öhh, jaa, kun mää oon ollu huomaavinani, että varsinaisesti mun ei oo annettu valita)
Oikeesti, ette uskois kyllä, mutta oon ollu tosi hienovarainen kaikkia kommentoijia kohtaan. Vaikka ne kuulostaakin tökeröiltä varmaan ittensä norsunkin korvissa, niin silti mää oon vaan nätisti hymyilly että hmmm joo hihhii, tarttee varmaan niin. Kun kuka esmes sanois jalkansa katkasseelle, että emmää vaan pystyis oleen. Ai? No lakkaisiksää olemasta jotenkin siinä hetkesä vai? Vai aatteliksää että joku mietti mielessäns ett hei mää varmaan muuten hyvin pärjäisin jalka katkenneena että laitetaanpas tästä näin riks ja räks nooooin? Ekkai nyssentäs.

Meitä unettomia on varmaan yhtä montaa laatua kun on valvojiakin, mutta yleisesti sen määritelmäks vois kai sanoa että vaikka ihminen haluais nukkua ja on niinku nukkumassa, niin ei vaan pysty. Toiset ei saa unta alotettua, toisilla se katkee lyhykäsen alun jälkeen eikä tuu uudestaan vaikka kuija yrittäs. Kuulun itte noihin jälkimmäisiin.

Se on sitte yks riiva kans, voin sanoo! Kummeet nukkuu, niin yheksänkytyheksän prosenttisesti tiät että heräät parin tunnin päästä, hyvällä lykyllä menee kolme neljäkin tuntia. Viis tuntia on yleensä jo määrä, josta vois sanoo että oot nukkunu yös!

Sitten siinä on semmonen seikka, tieroks vaan kaikille, että ei auta nin mitään meeks nukkuun yheksältä vai kaheltatoista yöllä. Mutta mieti itte, jos meet yheksältä nukkuun ja heräät yheltätoista valvoon aamuun asti. Että haluisikko sää siittä niinku alottaa päiväs vai? Siks määkin yritän venyttää illalla nukkuun menon aina jonnekin kymmeneen, joskus yhteentoistaki. en kyllä jaksais aina, enkä jaksakka, mutta yritän. Yli kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen sen oon omalla kohdallani havainnu parhaimmaks näistä huonoista vaihtoehdoista. Parasta olis jos jaksasin johonki yhteen ehkä, mutta en kyllä tasan muista ees vuotta jollon olisin sinne asti pystyy valvoon!

Mutta siis mun yö menee tavallisesti niin, että meen kymmeneltä nukkuun (siis nykykymmeneltä, koska kelloja siirrettiin, se olis sitä kesäaikaa yheltätoista), nukahdan kyllä kun tukki sillä siunaamalla kun pääni tyynyyn laitan vaan, että siinä ei oo mitään hankaluuksia torellaka. Sitte herään sillai BING. Siis silmät vaan aukee ja mää killitän siinä (pimeetä). Kaik uni on tipotiessään ja siin oon. Ennen kattoin kelloo, jokku lukee kirjaa (haloo, niillä ei taira nukkua siin samas kamaris ketään muita) ja jokku lähtee juomaan kuumaa maitoo ja tekeen sanaristikoita. Joo, oon sevverta kuunnellu vertaistukee että tiän että meitä on niin monenaisis elämäntilanteis ja – vaiheis että voi sitä kirjoa! Mää yritän olla ja olenki, ajattelematta mitään, en laita mitään valoja, oon peittäny kelloradion numerotki paidalla, etten rupee tuijottaan niitä numeroita ja stressaan kuinka aamu tulee ja uni sensijaan ei. (voin kertoo, että pikkasen ehkä joskus otin kierroksia kun tiesin että täytys jaksaa skarppina olla/mennä/toimia seuraava päivä pitkälle iltaan ja unta takana jokku kolme tuntia!) Siin mie makkaan ja vaan ootan sitä unta. Useimmiten nään kunkatuvalot kaukana syttyy, aamu alkaa valkeneen ja kellonsoitto lähestyy. Jep. Siin vaihees oon usein jo ollu tuntikausia hereillä ja energiatasot on sitäluokkaa, että tekis mieli alkaa itkeen. Vaan eip auta! Ylös kun muutkin kerran herää ja sitte kahvit naamaan, päivä vauhtiin ja sillailla. Hyvin menee, useimmiten. Mutta alkuillasta se iskee jo viideltä-kuudelta, se tajuton uupumus kunei jaksais ees kättänsä nostaa. Pakko jaksaa. Uni tulis heti jos maate menis mutta ei pal auttas herätä saman päivän puolella uuteen päivääns niinku. Sitte vaan sinnittelen ja tsemppaan ja koitan tehdä energiabuusteja ittelleni kaikilla ihme ulkona-piipahtamisilla tai muilla hassunhauskoilla jutuilla. Ja illalla vetkutan unille menoo taas kilttinä tyttönä, jotta saan ne muutamat uneni tunnit sijotettua sinne oikeeseen kohtaa vuorokautta ninkus. Tai “oikeeseen” tän ympärillä pyörivän maailman mukasesti, mun vuorokauteni olis varmaan ihan erilainen jos saisin olla ja elää oman sisäisen unikelloni mukaan.

Ollaan meinaan vertaistuessa jutskattu, että kummeitä nyt vaan on niinki paljon, että ehkä jotkut ihmiset (eli me) ollaan vaan tehty erilaiseen rytmiin! Voisin meinaan hyvinki kuvitella nousevani kolmelta yöllä peseen pyykkiä, imuroimaan tai leipomaan. Tai ulkoilemaan. Mutta sitte olisin varmaan aamupäivällä unien tarpeesa ja sitte nukkusin. Sitte taas heräisin toimimaan minänä perin kummalliseen vuorokaudenaikaan.

Sitä on kans pohdittu, että miksei unettomuutta voi niinku parantaa. Kun ne jokka ei saa illalla alkuunkaan nukahdettua, saa helposti lääkäriltä kyllä lääkettä siihen. Se ei vaan millään tavoin auta sitä ihmistä seuraavana iltana ja uus lääke on kuulemma otettava. Mun tapasille keskellä yötä – tai niinä suden hetkeks kutsuttuna aikoina herääville on järjestäns tarjottu niinki hienoo ratkasua, kun nukahtamislääke siihenkohtaan – ja aamuks piristävä sitte, kun muuten ei jaksais alottaa sitte sitä päivää sillon kun muutkin. Minä en ole halunnu edes kokeilla, jotkut tuntemani on kokenu sen aika turhauttavaks ja epäluonnolliseks, minkä hyvin ymmärrän. Sitähän se onkin.

Miten unettomuuden kans sitte ollaan? Ihan normaalisti. Kukaan uneton ei oo sen superihmisempi kuin kukaan komiasti nukkuvakaan. Siihen vaan tottuu, siihen väsymyksen sietämiseen koska se on niin tavallista. Ihan niinku ihmine tottuu kipuun, ei se sitä kipua poista mutta se mikä ensmäiset kuukaudet häiritti hirveesti, häirittee vaan sitte vähempi vähän myöhemmin. Koska vaihtoehdot on ny aika kehnot jos saan sanoa ja sanonki: kun on niinku joko sopeuduttava ja koitettava vaan jaksaa, tai sitte lopetettava olemine. Kummansää ny sitte valkkaisit? Veikkaisin ensimmäistä.

Unettomuudes on sellanen hauska sivujuonne aika monen, ja munki, kohdalla, että välillä ihan yhtäkkiä ilman ennakkovarotuksia sää nukukki. Heräät puolen vuoden valvomisen jälkeen kaheksan tunnin unilta ihan pönttö sekasi ja kädet puutuneina. Ja sitte se alkaa. Se tekemine! Se energiamäärä meinaa minä ihmiseen sillon iskee on ihan sanoin kuvaamaton. Mää oon yleensä sillon suursiivonnu koko huushoollin, siis oikeesti, koko huushollin. Leiponu kahta eri asiaa samaan aikaan sitte siinä siivoomisen touhinas ja vielä illalla vetäny jonku puolentoista tunnin lenkin. Ja ollu niin sosiaalinen tietty koko päivän! Jokane ystävä saanu kilautuksen multa ja viestejä on lähteny meinaan ilosin mielin. Ilman noita päiviä mää luultavasti masentusin, koska luulisin että tää mun oleminen unettomana olis niinku mun luonteenpiirre. Mää luokittelisin itteni siis semmoseks rauhalliseks veteläks hiipijäks, jonka ajatus saattaa olla välillä vähän hidas koska sillä ei vaan leikkaa. Ison osan aikaa mää oonki tommone! Mutta sitte kun se uni on tullu ja ollu, niin mää nään sen omimman itteni joka mää oon aina ollukki. Energinen, spontaani, reipas, puhelias, sosiaalinen. Semmonen hääräri.

Se mitä muut ajattelee, on oikeestaan ihan yks lysti unettomalle, ainaki mulle, koska mulle tärkeintä on itteni hyväksymine – se mitä mää ajattelen ittestäni. Että mää myönnän jot tää on mun elämääni ja näillä mennään. Milloin vain ottaisin kunnon yöunet, jos valita saisin, mutta kunei täs maailmas tapahdu asiat niinku me halutaan aina. On mentävä niillä eväillä jokka on annettu ja nää ois niinku tän eväät sitte *virn*. Vaikka unettomuus on ihmiselle suuri terveysriski, riskit sairastua muunmuas sydänperäisiin sairauksiin on suuremmat kun hyvin sikeensä vetävillä, niin silti tästäki on otettava se ilo irti mitä nyt voi. Siks minäkin oon ollu unitutkimukses mukana, saanu mahtavaa vertaistukee ja lohduttautunu kaikki nää vuodet sillä, että aika moni kirjailija on kai kärsiny unettomuudesta. Sitte ne on noussu kirjottaan keskellä yötä ja nukkunu kun uni on seuraavaks tullu. Me ollaan siis luovia hul…vattomuuksia kaikki vähän ja sekös jos mikä on huisia!

P.S. “Suden hetki” on toss aamuyösti, joskus kolmesta etteenpäin (klo 3-5 öbaut). Mää joskus luulin että hahhhah sillon sitä ulvoo kuin susi unettomuuden tuomaa tuskaans mutta joo ei, sillon ihmine on niinku heikoimmillaan, kaikkeist haurain niinkun. Ja sudet kulkoo saalistamas (sitte meitä heikkosia , tai siis TEITÄ, koska määhän oon hereillä ja näinollen pelastun. Tsiisus määhän kekkasin just että oon vaan niin hyvä, siks mää en nuku! Mullon vaistot tallella!). Oikeesti mulle on tuonu aina vähän jotai lohtua toi suden hetki- käsite, kun se on semmonen vähän mystinen. Ja sekkii, että sillon kun mää killittelen siel pimeyden kattoo tuijotellen, niin jossain joku muukin valvoo ja jossain muuallaki ja jossain muuallaki. Maailma ei lepää koskaan ja semmosta se ny vaan on. Deal with it ja sillai. “

Miksi en kovin helpolla lääkitse itseäni

Tuossa yhdessä postauksessa tuli kerrottua kuinka olin viime talvena ja pitkälle kevättäkin sairaana – ja tiedä sitten mikä minut lopulta paransi, riittävän pitkä poteminenko vai se lopulta oikea troppiyhdistelmä, mutta selvääkin selvempää on, että tottakai otin lääkkeitä tuohon jaksoon elämässäni.

Hyvin harvoin syön särkylääkkeitä kuitenkaan, en edes yhtä Buranaa vuodessa, mutta jos siltä tuntuu, niin tottakai otan jotakin jonka olen kokenut helpottavan oloani. Minulla vain on jonkinlainen herkkyys vähän kaikille lääkkeille – minuun vaikuttaa kaikki niin mahdottoman voimakkaasti. Siksipä juuri harkitsenkin yleensä aika pitkään otanko jotakin helpotusta yhteen vaivaan mutta aiheutan sillä samalla itselleni jotakin toisenlaista huonoa oloa , vai kärsinkö sitä alkuperäistä ihan vaan sillä tavalla luonnollisesti.

Sama juttu muuten on minulla rokotusten suhteen, ne kuulemma toimiikin sitten paremmin kun tulee reaktio, mutta kovin vähän lohduttaa siinä vaiheessa kun podet jotakin jolta tavallaan koitat juuri rokotuksella välttyä. Toki, lievempänä. Ja minä olen kyllä rokotusten puolesta puhuja vaikka meillä on kaikki lapsetkin saaneet aina kovat rokotusreaktiot, kerran terveydenhoitaja huolestui niin kovasti meidän viikon ripuloivasta ja kuumeilevasta lapsestamme , että laittoi kyselyn THL:n ,  josta vastakseksi tuli että reaktiot _silti_ normaalin rajoissa ja rokotusohjelmaa voidaan turvallisesti jatkaa.

Mutta tämä minun krooninen (ette tiedäkään kuinka vaikeaa oli tuo sana tuohon kirjoittaa, melkein viiden vuoden jälkeenkin vielä vaikea myöntää itselleni etten siitä koskaan parane ) sairauteni , tai yksi niistä, psoriasis siis, on sellainen johon kyllä olen lääkitystä käyttänyt varsinkin sairauden puhkeamisen alkuvaiheessa, koska tuska oli kyllä niin valtava. Kuvittele itse päänahkaasi vesirokkorakkulat kutiamisineen ja kirvelemisineen tuhatkertaisesti ja koko päänahan peittävällä alueella – ja mieti sitten ottaisitko itse jotakin helpotusta vastaan. Juu kyllä ottaisit ja niin otin minäkin, sitten kun sitä vaan löytyi. Minuahan ensin “hoidettiin” väärällä diagnoosilla lähtien siitä että pesen hiuksiani liikaa tai väärällä shampoolla, että minulla on lasten märkärupi, että minulla on nikkeliallergiaa (joka tavallaan osoittautui osaltaan vähän sinnepäin meneväksi, sillä psorin myötä herkistyin korujen sun muiden rimpsuttimien metalleille, myös hopealle ja kullalle, ja nämä aiheuttavat kyllä iho-oireita edelleen, jos joskus turhamaisuuksissani herkeän jotakin käätyä kaulassani herkeä kauemmin pitämään. Korvakoruthan jouduin välittömästi jättämään pois, sillä jokainen psorista kärsivä tietää kuinka kamalaa psori on korvakäytävässä sisällä. Tiedän myös erään kohtalotoverin, joka ei pysty pitämään enää silmälaseja – ei edes muovisia sankoja! – koska sai näistä välittömästi psorin röyhähtämään kasvoilleen. Itsellänikin tulee välillä silmän alle sellainen “olo” että tekee mieli ottaa välillä lasit pois ettei kutina ja kirvely leviä ja onnekseni en ihan umpisokea ole, sillä tällä lasittomalla oleilulla olen tähän asti saanut ne oireet pysymään poissa.)

Mutta tähän juuri minun psoriini lääkkeet on vähän hankalampia käytännössä käyttää ilman että niistä tulee näinkin epäturhamaiselle ihmisellekin jo paineita. Minunhan oireeni ovat enimmäkseen päänahassa – joten sinne se hoitokin on osoitettava. Muistan kyllä elävästi diagnoosin tehneen lääkärin toteamuksen, että “tämä  [märkärakkulapsoriasis , päänahassa] on yleensä miesten tauti ja hoitokin sen mukaista: tukka siiliksi ja öljyt päähän”.  Mutta kun hiukseni haluaisin kuitenkin pitää, niin se öljyäminen on vähän haastavaa, sillä vaikutus pruukaa loppumaan heti kun sen öljyhoidon pesee pois. Eli käytännössä oloni on loistava kun kuljen tukka rasvapötkylöinä, joka taas näyttää niin järkyttävälle, jopa omastakin mielestäni.  Onnekseni olen vain kerran unohtanut että minulla oli öljyä päässä ja se oli takavuosina kun vein lapsen rippikoulua varten johonkin iltakirkkoon. Tarkoitus oli, että hurautan takaisin ja joku sitten noutaa kun hommeli on ohi, mutta kirkolla kuultiinkin että tilaisuus kestäisi vain kolmisen varttia, niin ajattelin miksipä sitä nyt tässä edestakaisin ajelemaan. Big mistake! Sinnehän kampesin itseni kirkonpenkkiin ja valitettavaa kyllä muistamattomuus ei ollut minulle armollinen lopuun asti vaan toikin tietenkin siellä kesken kaiken mieleeni, että olin öljynnyt pääni muutama tunti takaperin. Syvät pahoittelut takanani istuneille ihmisille jotka joutuivat rasvalettiäni katselemaan sen seremonian ajan. Toivottavasti olette jo traumoistanne päässeet tähän mennessä (– niin kuin näette, minä en!).

Öljyn lisäksi minulla on tähän psoriin myös ihan oikeaa lääkettä, jota olen käyttänyt ja joka on kyllä tehonnut. Mutta, kun ei ole kerran kyse mistään vähän kuivasta päänahasta tai muusta vastaavasta lievästä ilmiöstä vaan ihan oikeasta sairaudesta, niin oireita lievittämäänkin tarvitaan niitä lääkkeitä joita ei oteta mitenkään varmuuden vuoksi. Niissä on sivuoireita ja ne kyllä tuntuu. Minullehan tulee psoriasislääkkeestä myös aknea – siis ei mitään pieniä näppylöitä vaan ihan oikeaa aknea – , joten elämä on todellakin välillä yhtä tasapainoilua sen seitsemän purnukan kanssa, että pystyisi jotenkuten edes elämään itsensä kanssa.

Ja vihdoista viimein siihen, mistä tämä koko tekstini sai kimmokkeensa alun perinkin: jouduin nimittäin pitkästä aikaa lääkitsemään päätäni tuossa ja vaikka kuinka olen varovainen ja huuhtelen käteni ja teen muutenkin kaiken niin kuin ohjeissa sanotaan (en esimerkiksi oleile avotulen lähellä heti lääkkeenlaiton jälkeen, ettei pää leimahda…) , niin silti raadollinen jälki käsipyyhkeessä näyttää minkälaista myrkkyä sitä päähänsä joutuu ihminen laittamaan.

20180620_201740

Mutta silti olen tietenkin kiitollinen, että helpotusta löytyy kun hätä on suurin. Kaikille sitä ei edes suoda ja kivun kärsiminen on kyllä jotakin mitä ei voi ymmärtää, se syö ihmisestä kyllä aivan kaiken jos sitä ei saada hallintaan ja tänäkin päivänä maailmassa on vielä vaivoja joiden kipuja ei pystytä poistamaan. Siihen verrattuna oma kohtaloni on kyllä pientä vielä ja olenkin kyllä tietoinen siitä, en yhtään kiellä. Ja ajatukseni ovat kyllä niiden tykönä jotka tälläkin hetkellä joutuvat kipuja kestämään.

Laitetaas tähän lopuksi nyt vielä joku vähän iloisempi kuva tai kolmaskin, ettei vallan mene synkistelyksi 🙂

 

 

P.S. Tarina vitamiinipurkin takaa löytyy Instagramista ja blogin Facebookista *virn*