Miksi en kovin helpolla lääkitse itseäni

Tuossa yhdessä postauksessa tuli kerrottua kuinka olin viime talvena ja pitkälle kevättäkin sairaana – ja tiedä sitten mikä minut lopulta paransi, riittävän pitkä poteminenko vai se lopulta oikea troppiyhdistelmä, mutta selvääkin selvempää on, että tottakai otin lääkkeitä tuohon jaksoon elämässäni.

Hyvin harvoin syön särkylääkkeitä kuitenkaan, en edes yhtä Buranaa vuodessa, mutta jos siltä tuntuu, niin tottakai otan jotakin jonka olen kokenut helpottavan oloani. Minulla vain on jonkinlainen herkkyys vähän kaikille lääkkeille – minuun vaikuttaa kaikki niin mahdottoman voimakkaasti. Siksipä juuri harkitsenkin yleensä aika pitkään otanko jotakin helpotusta yhteen vaivaan mutta aiheutan sillä samalla itselleni jotakin toisenlaista huonoa oloa , vai kärsinkö sitä alkuperäistä ihan vaan sillä tavalla luonnollisesti.

Sama juttu muuten on minulla rokotusten suhteen, ne kuulemma toimiikin sitten paremmin kun tulee reaktio, mutta kovin vähän lohduttaa siinä vaiheessa kun podet jotakin jolta tavallaan koitat juuri rokotuksella välttyä. Toki, lievempänä. Ja minä olen kyllä rokotusten puolesta puhuja vaikka meillä on kaikki lapsetkin saaneet aina kovat rokotusreaktiot, kerran terveydenhoitaja huolestui niin kovasti meidän viikon ripuloivasta ja kuumeilevasta lapsestamme , että laittoi kyselyn THL:n ,  josta vastakseksi tuli että reaktiot _silti_ normaalin rajoissa ja rokotusohjelmaa voidaan turvallisesti jatkaa.

Mutta tämä minun krooninen (ette tiedäkään kuinka vaikeaa oli tuo sana tuohon kirjoittaa, melkein viiden vuoden jälkeenkin vielä vaikea myöntää itselleni etten siitä koskaan parane ) sairauteni , tai yksi niistä, psoriasis siis, on sellainen johon kyllä olen lääkitystä käyttänyt varsinkin sairauden puhkeamisen alkuvaiheessa, koska tuska oli kyllä niin valtava. Kuvittele itse päänahkaasi vesirokkorakkulat kutiamisineen ja kirvelemisineen tuhatkertaisesti ja koko päänahan peittävällä alueella – ja mieti sitten ottaisitko itse jotakin helpotusta vastaan. Juu kyllä ottaisit ja niin otin minäkin, sitten kun sitä vaan löytyi. Minuahan ensin ”hoidettiin” väärällä diagnoosilla lähtien siitä että pesen hiuksiani liikaa tai väärällä shampoolla, että minulla on lasten märkärupi, että minulla on nikkeliallergiaa (joka tavallaan osoittautui osaltaan vähän sinnepäin meneväksi, sillä psorin myötä herkistyin korujen sun muiden rimpsuttimien metalleille, myös hopealle ja kullalle, ja nämä aiheuttavat kyllä iho-oireita edelleen, jos joskus turhamaisuuksissani herkeän jotakin käätyä kaulassani herkeä kauemmin pitämään. Korvakoruthan jouduin välittömästi jättämään pois, sillä jokainen psorista kärsivä tietää kuinka kamalaa psori on korvakäytävässä sisällä. Tiedän myös erään kohtalotoverin, joka ei pysty pitämään enää silmälaseja – ei edes muovisia sankoja! – koska sai näistä välittömästi psorin röyhähtämään kasvoilleen. Itsellänikin tulee välillä silmän alle sellainen ”olo” että tekee mieli ottaa välillä lasit pois ettei kutina ja kirvely leviä ja onnekseni en ihan umpisokea ole, sillä tällä lasittomalla oleilulla olen tähän asti saanut ne oireet pysymään poissa.)

Mutta tähän juuri minun psoriini lääkkeet on vähän hankalampia käytännössä käyttää ilman että niistä tulee näinkin epäturhamaiselle ihmisellekin jo paineita. Minunhan oireeni ovat enimmäkseen päänahassa – joten sinne se hoitokin on osoitettava. Muistan kyllä elävästi diagnoosin tehneen lääkärin toteamuksen, että ”tämä  [märkärakkulapsoriasis , päänahassa] on yleensä miesten tauti ja hoitokin sen mukaista: tukka siiliksi ja öljyt päähän”.  Mutta kun hiukseni haluaisin kuitenkin pitää, niin se öljyäminen on vähän haastavaa, sillä vaikutus pruukaa loppumaan heti kun sen öljyhoidon pesee pois. Eli käytännössä oloni on loistava kun kuljen tukka rasvapötkylöinä, joka taas näyttää niin järkyttävälle, jopa omastakin mielestäni.  Onnekseni olen vain kerran unohtanut että minulla oli öljyä päässä ja se oli takavuosina kun vein lapsen rippikoulua varten johonkin iltakirkkoon. Tarkoitus oli, että hurautan takaisin ja joku sitten noutaa kun hommeli on ohi, mutta kirkolla kuultiinkin että tilaisuus kestäisi vain kolmisen varttia, niin ajattelin miksipä sitä nyt tässä edestakaisin ajelemaan. Big mistake! Sinnehän kampesin itseni kirkonpenkkiin ja valitettavaa kyllä muistamattomuus ei ollut minulle armollinen lopuun asti vaan toikin tietenkin siellä kesken kaiken mieleeni, että olin öljynnyt pääni muutama tunti takaperin. Syvät pahoittelut takanani istuneille ihmisille jotka joutuivat rasvalettiäni katselemaan sen seremonian ajan. Toivottavasti olette jo traumoistanne päässeet tähän mennessä (– niin kuin näette, minä en!).

Öljyn lisäksi minulla on tähän psoriin myös ihan oikeaa lääkettä, jota olen käyttänyt ja joka on kyllä tehonnut. Mutta, kun ei ole kerran kyse mistään vähän kuivasta päänahasta tai muusta vastaavasta lievästä ilmiöstä vaan ihan oikeasta sairaudesta, niin oireita lievittämäänkin tarvitaan niitä lääkkeitä joita ei oteta mitenkään varmuuden vuoksi. Niissä on sivuoireita ja ne kyllä tuntuu. Minullehan tulee psoriasislääkkeestä myös aknea – siis ei mitään pieniä näppylöitä vaan ihan oikeaa aknea – , joten elämä on todellakin välillä yhtä tasapainoilua sen seitsemän purnukan kanssa, että pystyisi jotenkuten edes elämään itsensä kanssa.

Ja vihdoista viimein siihen, mistä tämä koko tekstini sai kimmokkeensa alun perinkin: jouduin nimittäin pitkästä aikaa lääkitsemään päätäni tuossa ja vaikka kuinka olen varovainen ja huuhtelen käteni ja teen muutenkin kaiken niin kuin ohjeissa sanotaan (en esimerkiksi oleile avotulen lähellä heti lääkkeenlaiton jälkeen, ettei pää leimahda…) , niin silti raadollinen jälki käsipyyhkeessä näyttää minkälaista myrkkyä sitä päähänsä joutuu ihminen laittamaan.

20180620_201740

Mutta silti olen tietenkin kiitollinen, että helpotusta löytyy kun hätä on suurin. Kaikille sitä ei edes suoda ja kivun kärsiminen on kyllä jotakin mitä ei voi ymmärtää, se syö ihmisestä kyllä aivan kaiken jos sitä ei saada hallintaan ja tänäkin päivänä maailmassa on vielä vaivoja joiden kipuja ei pystytä poistamaan. Siihen verrattuna oma kohtaloni on kyllä pientä vielä ja olenkin kyllä tietoinen siitä, en yhtään kiellä. Ja ajatukseni ovat kyllä niiden tykönä jotka tälläkin hetkellä joutuvat kipuja kestämään.

Laitetaas tähän lopuksi nyt vielä joku vähän iloisempi kuva tai kolmaskin, ettei vallan mene synkistelyksi 🙂

 

 

P.S. Tarina vitamiinipurkin takaa löytyy Instagramista ja blogin Facebookista *virn*