Kirjoitelma

Voi maailma, minkä teit. Tai elämä, joku jumala, se kuuluisa korkeampi voima, kohtalo, sattuma, mikä nimi sillä nyt onkaan – sillä joka kaiken tämän säätelee.

Moni ei näe, jos kukaan, että tämän pinnan alla on aivan valtava prosessi käynnissä. Myrsky. Lamaantuminen. 

Kun en riittänyt.

Kun mikään ei riittänyt. Ei aika, omistautuminen, mikään. Kun olen minä ja se ei olekaan tarpeeksi. Kun olet siinä hetkessä jossa huomaat tämän, se on ehkä maailman kylmäävin tunne ikinä. Kun tajuat, se valtava möykky vaan kasvaa kasvamistaan kurkussa. 

Sitten kaikki leviää. 

Joka tapauksessa joskus, ainakin.

 

 

Sananen siitä kun ei nukuta

Kolme vuotta sitten kirjoittelin aiheesta ja nyt kun olen ollut yöllä vielä kello kaksi täysin valveilla ja taas heti kello viisi jo odottamassa silmät kirkkaina kellon soittoa (kello kuudelta), niin miltäs luulette että tuntuu juuri nyt. Olen silti tässä kyennyt ihan olemaan emäntä, tarjoillut aamiaiset ensimmäistä koulupäivää viettäville lapsille, pessyt pyykkiä, haudutellut riisipuurot, laittanut lounasta ja nyt olisi vielä muutama pellillinen sämpylöitä paistoa vailla. Ei sillä että laiska töitään vaan tässä lukis, vaan sillä, että ymmärrätte varmaan, että jos ja kun pysähdyn niin kamelin selkä se ottaa lepoa välittömästi lähes varmaan sinne katkeamiseen asti.

”Kun uni ei tu!

Unettomuus on ihmisille yleisesti äärettömän vaikee asia käsittää. Jos ja kun mainitsen, että joo kun mulla siis on tätä unettomuutta, että kato en saa nukuttua että siks vähän ny väsyttää ja haukottelen täs niin että leukapielet paukkuu – niin mitä nää ihmiset yks toisensa perään järjestänsä sanoo?

-mee aikasemmin nukkumaan (joo, siis unettomuus tarkoittaakin oikeesti sitä etten vaan ehdi nukkua!)
-älä juo kahvia (en ookaan itte tajunnu tota, onneks koko maailman unettomuusongelmat on nyt ratkastu, täänks!)
-joo ei kaikki tarvii sitä unta, mää en pystyis kyllä tohon (öhh, jaa, kun mää oon ollu huomaavinani, että varsinaisesti mun ei oo annettu valita)
Oikeesti, ette uskois kyllä, mutta oon ollu tosi hienovarainen kaikkia kommentoijia kohtaan. Vaikka ne kuulostaakin tökeröiltä varmaan ittensä norsunkin korvissa, niin silti mää oon vaan nätisti hymyilly että hmmm joo hihhii, tarttee varmaan niin. Kun kuka esmes sanois jalkansa katkasseelle, että emmää vaan pystyis oleen. Ai? No lakkaisiksää olemasta jotenkin siinä hetkesä vai? Vai aatteliksää että joku mietti mielessäns ett hei mää varmaan muuten hyvin pärjäisin jalka katkenneena että laitetaanpas tästä näin riks ja räks nooooin? Ekkai nyssentäs.

Meitä unettomia on varmaan yhtä montaa laatua kun on valvojiakin, mutta yleisesti sen määritelmäks vois kai sanoa että vaikka ihminen haluais nukkua ja on niinku nukkumassa, niin ei vaan pysty. Toiset ei saa unta alotettua, toisilla se katkee lyhykäsen alun jälkeen eikä tuu uudestaan vaikka kuija yrittäs. Kuulun itte noihin jälkimmäisiin.

Se on sitte yks riiva kans, voin sanoo! Kummeet nukkuu, niin yheksänkytyheksän prosenttisesti tiät että heräät parin tunnin päästä, hyvällä lykyllä menee kolme neljäkin tuntia. Viis tuntia on yleensä jo määrä, josta vois sanoo että oot nukkunu yös!

Sitten siinä on semmonen seikka, tieroks vaan kaikille, että ei auta nin mitään meeks nukkuun yheksältä vai kaheltatoista yöllä. Mutta mieti itte, jos meet yheksältä nukkuun ja heräät yheltätoista valvoon aamuun asti. Että haluisikko sää siittä niinku alottaa päiväs vai? Siks määkin yritän venyttää illalla nukkuun menon aina jonnekin kymmeneen, joskus yhteentoistaki. en kyllä jaksais aina, enkä jaksakka, mutta yritän. Yli kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen sen oon omalla kohdallani havainnu parhaimmaks näistä huonoista vaihtoehdoista. Parasta olis jos jaksasin johonki yhteen ehkä, mutta en kyllä tasan muista ees vuotta jollon olisin sinne asti pystyy valvoon!

Mutta siis mun yö menee tavallisesti niin, että meen kymmeneltä nukkuun (siis nykykymmeneltä, koska kelloja siirrettiin, se olis sitä kesäaikaa yheltätoista), nukahdan kyllä kun tukki sillä siunaamalla kun pääni tyynyyn laitan vaan, että siinä ei oo mitään hankaluuksia torellaka. Sitte herään sillai BING. Siis silmät vaan aukee ja mää killitän siinä (pimeetä). Kaik uni on tipotiessään ja siin oon. Ennen kattoin kelloo, jokku lukee kirjaa (haloo, niillä ei taira nukkua siin samas kamaris ketään muita) ja jokku lähtee juomaan kuumaa maitoo ja tekeen sanaristikoita. Joo, oon sevverta kuunnellu vertaistukee että tiän että meitä on niin monenaisis elämäntilanteis ja – vaiheis että voi sitä kirjoa! Mää yritän olla ja olenki, ajattelematta mitään, en laita mitään valoja, oon peittäny kelloradion numerotki paidalla, etten rupee tuijottaan niitä numeroita ja stressaan kuinka aamu tulee ja uni sensijaan ei. (voin kertoo, että pikkasen ehkä joskus otin kierroksia kun tiesin että täytys jaksaa skarppina olla/mennä/toimia seuraava päivä pitkälle iltaan ja unta takana jokku kolme tuntia!) Siin mie makkaan ja vaan ootan sitä unta. Useimmiten nään kunkatuvalot kaukana syttyy, aamu alkaa valkeneen ja kellonsoitto lähestyy. Jep. Siin vaihees oon usein jo ollu tuntikausia hereillä ja energiatasot on sitäluokkaa, että tekis mieli alkaa itkeen. Vaan eip auta! Ylös kun muutkin kerran herää ja sitte kahvit naamaan, päivä vauhtiin ja sillailla. Hyvin menee, useimmiten. Mutta alkuillasta se iskee jo viideltä-kuudelta, se tajuton uupumus kunei jaksais ees kättänsä nostaa. Pakko jaksaa. Uni tulis heti jos maate menis mutta ei pal auttas herätä saman päivän puolella uuteen päivääns niinku. Sitte vaan sinnittelen ja tsemppaan ja koitan tehdä energiabuusteja ittelleni kaikilla ihme ulkona-piipahtamisilla tai muilla hassunhauskoilla jutuilla. Ja illalla vetkutan unille menoo taas kilttinä tyttönä, jotta saan ne muutamat uneni tunnit sijotettua sinne oikeeseen kohtaa vuorokautta ninkus. Tai ”oikeeseen” tän ympärillä pyörivän maailman mukasesti, mun vuorokauteni olis varmaan ihan erilainen jos saisin olla ja elää oman sisäisen unikelloni mukaan.

Ollaan meinaan vertaistuessa jutskattu, että kummeitä nyt vaan on niinki paljon, että ehkä jotkut ihmiset (eli me) ollaan vaan tehty erilaiseen rytmiin! Voisin meinaan hyvinki kuvitella nousevani kolmelta yöllä peseen pyykkiä, imuroimaan tai leipomaan. Tai ulkoilemaan. Mutta sitte olisin varmaan aamupäivällä unien tarpeesa ja sitte nukkusin. Sitte taas heräisin toimimaan minänä perin kummalliseen vuorokaudenaikaan.

Sitä on kans pohdittu, että miksei unettomuutta voi niinku parantaa. Kun ne jokka ei saa illalla alkuunkaan nukahdettua, saa helposti lääkäriltä kyllä lääkettä siihen. Se ei vaan millään tavoin auta sitä ihmistä seuraavana iltana ja uus lääke on kuulemma otettava. Mun tapasille keskellä yötä – tai niinä suden hetkeks kutsuttuna aikoina herääville on järjestäns tarjottu niinki hienoo ratkasua, kun nukahtamislääke siihenkohtaan – ja aamuks piristävä sitte, kun muuten ei jaksais alottaa sitte sitä päivää sillon kun muutkin. Minä en ole halunnu edes kokeilla, jotkut tuntemani on kokenu sen aika turhauttavaks ja epäluonnolliseks, minkä hyvin ymmärrän. Sitähän se onkin.

Miten unettomuuden kans sitte ollaan? Ihan normaalisti. Kukaan uneton ei oo sen superihmisempi kuin kukaan komiasti nukkuvakaan. Siihen vaan tottuu, siihen väsymyksen sietämiseen koska se on niin tavallista. Ihan niinku ihmine tottuu kipuun, ei se sitä kipua poista mutta se mikä ensmäiset kuukaudet häiritti hirveesti, häirittee vaan sitte vähempi vähän myöhemmin. Koska vaihtoehdot on ny aika kehnot jos saan sanoa ja sanonki: kun on niinku joko sopeuduttava ja koitettava vaan jaksaa, tai sitte lopetettava olemine. Kummansää ny sitte valkkaisit? Veikkaisin ensimmäistä.

Unettomuudes on sellanen hauska sivujuonne aika monen, ja munki, kohdalla, että välillä ihan yhtäkkiä ilman ennakkovarotuksia sää nukukki. Heräät puolen vuoden valvomisen jälkeen kaheksan tunnin unilta ihan pönttö sekasi ja kädet puutuneina. Ja sitte se alkaa. Se tekemine! Se energiamäärä meinaa minä ihmiseen sillon iskee on ihan sanoin kuvaamaton. Mää oon yleensä sillon suursiivonnu koko huushoollin, siis oikeesti, koko huushollin. Leiponu kahta eri asiaa samaan aikaan sitte siinä siivoomisen touhinas ja vielä illalla vetäny jonku puolentoista tunnin lenkin. Ja ollu niin sosiaalinen tietty koko päivän! Jokane ystävä saanu kilautuksen multa ja viestejä on lähteny meinaan ilosin mielin. Ilman noita päiviä mää luultavasti masentusin, koska luulisin että tää mun oleminen unettomana olis niinku mun luonteenpiirre. Mää luokittelisin itteni siis semmoseks rauhalliseks veteläks hiipijäks, jonka ajatus saattaa olla välillä vähän hidas koska sillä ei vaan leikkaa. Ison osan aikaa mää oonki tommone! Mutta sitte kun se uni on tullu ja ollu, niin mää nään sen omimman itteni joka mää oon aina ollukki. Energinen, spontaani, reipas, puhelias, sosiaalinen. Semmonen hääräri.

Se mitä muut ajattelee, on oikeestaan ihan yks lysti unettomalle, ainaki mulle, koska mulle tärkeintä on itteni hyväksymine – se mitä mää ajattelen ittestäni. Että mää myönnän jot tää on mun elämääni ja näillä mennään. Milloin vain ottaisin kunnon yöunet, jos valita saisin, mutta kunei täs maailmas tapahdu asiat niinku me halutaan aina. On mentävä niillä eväillä jokka on annettu ja nää ois niinku tän eväät sitte *virn*. Vaikka unettomuus on ihmiselle suuri terveysriski, riskit sairastua muunmuas sydänperäisiin sairauksiin on suuremmat kun hyvin sikeensä vetävillä, niin silti tästäki on otettava se ilo irti mitä nyt voi. Siks minäkin oon ollu unitutkimukses mukana, saanu mahtavaa vertaistukee ja lohduttautunu kaikki nää vuodet sillä, että aika moni kirjailija on kai kärsiny unettomuudesta. Sitte ne on noussu kirjottaan keskellä yötä ja nukkunu kun uni on seuraavaks tullu. Me ollaan siis luovia hul…vattomuuksia kaikki vähän ja sekös jos mikä on huisia!

P.S. ”Suden hetki” on toss aamuyösti, joskus kolmesta etteenpäin (klo 3-5 öbaut). Mää joskus luulin että hahhhah sillon sitä ulvoo kuin susi unettomuuden tuomaa tuskaans mutta joo ei, sillon ihmine on niinku heikoimmillaan, kaikkeist haurain niinkun. Ja sudet kulkoo saalistamas (sitte meitä heikkosia , tai siis TEITÄ, koska määhän oon hereillä ja näinollen pelastun. Tsiisus määhän kekkasin just että oon vaan niin hyvä, siks mää en nuku! Mullon vaistot tallella!). Oikeesti mulle on tuonu aina vähän jotai lohtua toi suden hetki- käsite, kun se on semmonen vähän mystinen. Ja sekkii, että sillon kun mää killittelen siel pimeyden kattoo tuijotellen, niin jossain joku muukin valvoo ja jossain muuallaki ja jossain muuallaki. Maailma ei lepää koskaan ja semmosta se ny vaan on. Deal with it ja sillai. ”

On se nyt kumma

Kun mikään ei voi mennä sillä tavalla kerralla putkeen. Mikä siinäkin on.

En saa nukuttua, vaikka olen koko ajan väsynyt. Joku siellä nyt viisastelee, että johtuisiko siitä etten nuku. No shit, Sherlock! Mutta nukupa siinä, kun kello puoli kaksi yöllä olet virkeimmilläsi ikinä, voisit mennä lenkille (paitsi ettet voi, koska pieni pellavapää tuhisee kainalossa tyytyväistä untaan), voisit siivota (paitsi ettet voi, koska niin, ne muut nukkuu ja se yleensä tapahtuu hiljaisuudessa) , ja niin edelleen.

20180807_171845
Joo, rätti se siinä keskellä mun sisustustani. Oliko edes yllätys…

Juon kahvia, olen juomatta kahvia, sama saakelin ylikierroksilla pyöriminen tulee silti käymään kun iltalamput ja mitkä ne nyt onkaan, kaikki maailman himmelihommelit, sammuu.

Jumppaan tahi olen rentona pieruverkkareissa sohvapottuna, sama homma. Käyn haukkaamassa happea tai loikoan illan päätteeksi saunassa, sama homma. Luen kirjaa tai katson elokuvaa, sama homma.

Että mitähän helkkaria, oikeasti, universumi?

20180803_175949
Makkoilua

Ja entä sitten tämä valmistautuminen tulevaan. Koululaisten lukuvuoteen? Juu ei olla harjoiteltu ajoissa nukkumaan menemistä. Ajattelin, että aloitetaan tänään (toim huom peruskoulut alkaa huomenaamulla). Kouluvaatteita (siis vaatteita jotka ovat edes ensimmäisenä koulupäivänä ehjiä ja sen näköisiä ettei niitä ole kieputettu pihkassa ja metsänpohjassa) haettiin jossain vaiheessa kesää, enkä kyllä enää muista puoliakaan että missä ne on ja mitä pitäisi edes lähteä etsimään. Reput, penaalit ja kynät sentään on, eikö se ole jo jotain? Osa lapsista on vieläkin kesälaitumilla muualla, kotiutuvat tänään sillä tavalla viime tipassa. Hunsvontteilemme siis lahjakkaasti ihan viimeisille metreille kun kerran ollaan sille tielle lähdetty.

Ja ei voi ihmisen sosiaalinenkaan elämä mennä niin kuin elokuvissa. Ei tietenkään. Aina jotain jurnutusta jossain päin ihmissuhdekarttaa ja meinaa ihan mennä rauhalliselta ihmiseltä hermo! En tiedä mitä Luoja ajatteli, kun maailman itsepäisimmän ihmisen mun tyköni toi. Hitto on kuin peiliin katsoisi. (älkää sanoko mitään, älkää vaan sanoko mitään…)

20180807_153937(0)
Auttaiskohan…

Ja sori ystävät, tää kaikki häsellys on vienyt mun aikani ja nukkumattomat yöt ne viimeisetkin energianrippeet , että on jäänyt poikkeilut vähemmälle. Silti mä teitä ajattelen ja jos jaksatte sinnitellä, niin toivotaan nyt että nähdäänkin tässä.

P.S. Isoja juttuja tulossa. Tai sitten ne kaikki kaatuu. Lupaan päivittää tänne jos ja kun mitä tapahtuukin. Instagram kertoo kans tätä mun tarinaa, vähän tiuhempaan tahtiin vaan. Joko seuraat?

20180731_200823
Tämä passi on ainakin nähnyt maailmaa. Ja taas mennään!

 

50 SATUNNAISTA ASIAA MINUSTA

Screenshot_20180725-1535211.Eksoottisesta etunimestäni huolimatta olen syntynyt Suomessa.

2.Olen 46-vuotias.

3.Kun olin ihan pieni, minua kutsuttiin nimellä Lali.

4.Olen tavallaan asunut aina samalla paikkakunnalla, vaikka paikkakunnan nimi onkin muuttunut matkan varrella jo kolmanteen ulkoasuunsa! (Kiikka – Äetsä – Sastamala )

5.Asun joen rannalla. Joki on Kokemäenjoki ja se virtaa tuolta ”kaupungin keskustasta” Poriin asti, jossa se kohtaa meren.

6.Olen 172cm pitkä.

7.Musiikkimakuni perusta on luotu seitsemänkymmentäluvulla , jolloin kuuntelin isoveljeni soittamia levyjä vähän olosuhteidenkin pakosta ja lopulta siksi, että eihän parempaa musiikkia oikeastaan olekaan. Edesmennyt äitini vielä yli 70-vuotiaanakin oli sitä mieltä, että Hurriganesin ”Get on” on ihan paras biisi, joten oltiin vissiin kaikki vähän musiikillisesti sinnepäin suuntautuneita.

8.Soitan pianoa. Omaksi ilokseni lähinnä nykyään, mutta joskus muillekin.

9.Minulla on yliherkkä oksennusrefleksi. 8 raskautta meni joka suuntaan yökkäillessä lähes taukoamatta (pardon vaan, että mainitsin, mutta hyperemeesinkin kokeneena se on edelleen vähän liiankin elävänä mielessäni) ja edelleen kun joku meillä oksentaa, niin voi kiesus kun minulta tulee välittömästi perään myötätuntoyrjötys.

10.Minulla on pitkät jalat ja lyhyt selkä. Suhteessa siis kaikkeen. Eritoten toisiinsa.

11.Löysin vasta pitkällä aikuisiällä osan sukulaisistani, jotka asuvat eri puolilla maailmaa. Ollaan silti niin samaa maata, ettei meinaa erottaa kuka on kuka.

12.Minulla on tapa omaksua jonkun toisen puhuma murre helposti omakseni. Koitan kotimaassa parhaani mukaan välttää sitä (sillä onko nolompaa vastata vaikka savolaiselle kauppiaalle kunnolla viäntäen ja kun sitten ilahtuneena kysytään mistäpäin savoa olet, niin joudutkin vastaamaan että kun en ole..). Ulkomailla englanninkielessä asiassa tietenkin hyviäkin puolia: brittienglanti tai amerikanenglanti alkaa kulloisenkin ympäristön mukaan pyöriä melko hyvin – ainakin sen verran että aina joku kysyy neuvoa jonnekin, kuin olisin paikallinen hyvinkin. Tai välttämättä se nyt ei ole aina hyväkään puoli, kun olen vähän kova itsekin eksymään!

13.Minulla on omituinen kiintymyssuhde puihin, eritoten kuusiin. Olen oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana oppinut tykkäämään männyistä. Mutta siis havupuut on jotenkin kiehtovia, mitä suuremmat ja vanhemmat, sen mielenkiintoisemmat. Sanomattakin lie selvää että suorastaan rakastan metsiä.

14.Tykkään meristä ja joista, järvet pelottavat minua, koska vesi ei ikään kuin vaihdu, se vaan on paikoillaan. Pelottavaa.

15.En pelkää pimeää.

16.Pelkään kaupungeissa joskus ihmisiä. Siis niitä hulluja siellä jossain kujilla.

17.Pelkään ampiaisia. Ihan hulluna. Aivan sama vaikka olisin missä ja vaikka kuka olisi läsnä, jos ampiainen lähestyy, niin minusta lähtee ääntä ja vauhtia kun pakenen.

18.En pelaa mitään pelikonsolipelejä enkä muita vastaavia. En ole mitenkään niitä vastaankaan, mutta ei vaan oikein ole kiinnostanut edes kokeilla. Yhden kerran pelasin Wii`llä tennistä ja huitaisin lapseni alas penkiltä. Sittemmin en ole kokeillut uudestaan.

19.En ole kiintynyt tavaroihin oikein koskaan. Ennemmin minulle merkitsee maisemat ja luonto siinä tavaroiden ympärillä kuin mikään taulu tai maljakko.

20.En voi käyttää oikein mitään koruja ihosairauksieni vuoksi, koitan nyt sitten opetella koristautumaan kynsilakalla ja esimerkiksi huiveilla.

21.Seuraan jalkapalloa, en kotimaista, mutta Champions liigaa ja tietysti nyt kun oli MM-kisat, niin melkein kaikki pelit tuli katsottua. Suosikkejani oli Belgia ja Ranska. Muuten kannatan Manchester Unitedia ja Real Madridia.

22.Aamulla kun herään, laitan ensimmäisenä aina radion keittiössä päälle. Illalla viimeisenä sammutan sen. Yleensä kuuntelen Kiss-kanavaa.

23.Tanssin kun teen ruokaa hellan ääressä.

24.Luen kirjoja, paljon. Myös englanniksi.

25.Olen horoskoopiltani Härkä.

26.Olen tyypiltäni ruualla rakastaja. Tykkään tehdä paljon ruokaa läheisille ihmisilleni. Sieluani vihloo jos joku on nälkäinen talossani.

27.Rakastan leipoa, mutta en ole silti mikään pipertelijäkondiittori. Teen sellaista ronskinnäköistä, mutta helkkarin hyvän makuista jälkeä.

28.Lempivärini on musta (vaatteissa), mutta voimavärini on keltainen. Ehdottomasti.

29.Jos minulla olisi varaa tai jaksamista olla turhamainen, niin olisin laukkujen ja kenkien suhteen. Muut asustekappaleet ei oikein jaksa innostaa.

30. Tykkään kynttilöistä ja peileistä. Erikseen ja yhdessä.

31.Haluaisin maalata enemmän tauluja. Mutta kynnys on kova (ei ihan niin kova kuin laulamisessa, mutta aika liki).

32.En tiedä huomaavatko ihmiset, mutta annan itsestäni aika vähän henkilökohtaista tietoa niin vaan. On asioita joista olen avoin, mutta joitain asioita ei tiedä kuin ehkä yksi tai kaksi ihmistä maailmassa.

33.Olen tanssinut balettia.

34.Tykkään murtomaahiihdosta. Tykkäsin myös koulussa (olen varmaan Suomen ainoa ainakin mitä ihmisten kokemuksia kuuntelee…)

35.Lempiruokani on paistettu kala (silakat esimerkiksi ovat aivan mahtavaa herkkua) ja perunat. Jos saa valita, niin raakaa sipulia ja jotain tomaattia siihen kylkeen vielä lisäksi.

36. Tykkään talkkunasta. Se sekoitetaan piimään, päälle vähän sokeria.

37.Minulla on kolme tytärtä ja viisi poikaa.

38.Perheeseen kuuluu mm. myös meillä ollut italialainen vaihto-oppilas, vaikka nykyään nähdäänkin melkeinpä tuolla maailmalla, mutta yhteyttä pidetään puhelimella tiiviisti.

39.Tykkään ihan valtavasti olla kotona. Mutta tykkään myös ihan valtavasti olla reissun päällä ja nähdä maailmaa.

40.Siideri vai olut? No olut, kiitos!

41.Rakastan perinteitä. Sellaisia yleisiä ja sitten perheiden omia. Ihan parhautta.

42.Tykkään enemmän housuista/shortseista kuin hameista. Nyt kun on ollut aivan tajuttoman hikinen hellekesä, niin välillä olen jopa minäkin hameen laittanut, kun sellainen liehuva helma vähän ikään kuin tuulettaa mennessään ja luo mielikuvan muka vilpoisemmasta olotilasta.

43.Tykkään katsoa telkkarista jotain brittidekkareita ja pohjoismaisia vastaavia.

44.Rakastan auringonkukkia. Ja yleensäkin keltaisia kukkia.

45.En oikeastaan syö kaupan omenoita ollenkaan, mutta kun oman puutarhan omenat kypsyvät, niin puputan niitä kokoajan.

46.Voisin elää tuoreella ananaksella ja melonilla. Tässä asiassa kallistun niiden maiden puoleen, joissa näitä on tarjolla pikkurahalla joka nurkkapuodissa.

47.En millään kestäisi sellaista kertakäyttökulttuuria, että ostetaan joku vaate tai tarvike sillä ajatuksella, että parin kuukauden päästä se heitetään pois ja hankitaan uusi erilainen tai erityylinen. Jahkaan ja harkitsen vähän liiankin pitkään joskus jotain ihan pientä hankintaa, mutta yleensä minulla on ne sitten vielä käytössä monen vuodenkin päästä.

48.Olen tajuttoman huono muistamaan nimiä. En oikeastaan edes tajunnut tätä ominaisuuttani ennen, mutta nyt kun olen siellä täällä kulkiessani tavannut ihmisiä tasaisena virtana, niin huomaan että tunnistan kyllä kasvot pitkänkin ajan päästä mutta nimi ei tule sitten millään mieleen.

49.Vaikka olenkin kevään lapsi ja toisaalta syksykin on ihanaa aikaa, niin silti tykkään ihan jokaisesta neljästä vuodenajasta. En siitä syksyn kurasta enkä siitä talven liian pitkästä pimeydestä, mutta silti tykkään että vuosi rytmittyy luonnon kierrolla.

50.Olen kävelijä. Voisin kävellä vaikka maailman ääriin. Kun käyn kaupunkilomilla saatan kävellä useita kymmeniä kilometrejä enkä edes huomaa. Sen kyllä huomaan jos jonain päivänä en pääse liikuttelemaan näitä kinttujani.

ja kerta kiellon päälle:

51.Miehessä minuun vetoaa äly ja huumori. Yhdessä. Aivan mahtava kombinaatio!

 

 

Bloggaamisen (ja vähän elämänkin) ihanuudet ja kurjuudet

Voi elämä. Tässä istun katselemassa Helsinki Summittia televisiosta hiki otsalla (ja joka puolella muuallakin mistä ette halua että mainitsen…) ja muistelen ihanaa päivää Särkänniemen huvipuistossa tämän pesueeni kanssa. Hiki oli ja tuli, mutta nyt ei ollut valinnan varaa! Onhan tämä aivan uskomatonta, että täällä meillä Suomessa on menossa helleaalto joka vaan kestää ja kestää. Johan se oli jo toukokuussa, sitten välillä paleltiin (ihan oikeasti, ei vain millään ylidramatisoidulla äänellä sanottuna, vaan täällä oli meinaan välillä k y l m ä ) ja taas on ollut yli kolmekymmentä astetta joka päivä jo viime perjantaista asti! Mitä ihmettä, kysyn minä? No mutta ei sen väliä, minä olen hyvinkin tyytyväinen vaikkakin hämmentynyt. Ja todellakin, koska helteiden loppumisesta ei ole tietoa niin lähdettiin sitten sitä uhmaten tänään humputtelemaan Tampereelle. Ja vaikka lähes joka välissä tankattiin kylmää (ja vieläkin kylmempää jäähile- ) juomaa ja vaikka syötiin ja vaikka mitä koitettiin, niin yhdellä tuli hetkellisesti heikko olo (viittä vaille ruokalautanen nenän edessä, onneksi velipoika kiikutti ruuan sitten huilaavan eteen ja tilanne korjaantui) ja kaikilla muillakin oli jossain vaiheessa fiilis, että nyt ei jaksa kyllä jonottaa kun jono on auringonpaisteessa. Laitteisiin meno valikoitui siis suurinpiirtein sen mukaan missä oli varjoisinta olla jonossa , mutta kaikilla oli silti ihan huisin kiva päivä! Olen niin ylpeä kyllä näistä lapsistani, jotka osaa olla ihmisten ilmoilla ja niiden kanssa voi mennä minne tahansa. Ihan älyttömän hienoja tyyppejä!

No sitten tämän elämän ihanuuden ja kauneuden , tämän tärkeimmän, tämän niin niin lähellä minua ja sydämeni sisintä olevan alkukirjoituksen jälkeen vähän toisenlaisempiin asioihin. Sillä jotenkin olen taas niin täynnä näitä kaikenlaisuuksia, joita tämä nettimaailma välillä sysää minne sattuu, kuin joku itsepäinen tulivuori joka ei osaa päättää olisiko nukkumassa vai ei. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat vatvoa joidenkin tuntemattomien, tai vaikka tuttujenkin, asioita ja olemuksia niin kamalalla kielenkäytöllä, että en tiedä missä vaiheessa sukupolvien ketjua heidän kasvatuksensa on mennyt pahasti pieleen. Minäkin olen saanut lukea olevani muun muassa miehen näköinen, joka tietenkin automaattisesti on syynä ollut siihenkin, että olen aikoinani eronnutkin. ”Kuka tollaisen kanssa vapaaehtoisesti oliskaan”. Myöskin hymyilevien kuvien postaaminen on pelkkää feikkiä leveilyä, kuka sekin luulee olevansa! , mutta aidosta arjesta kertominen on sitten taas ainaista kitinää, eikö se muuta keksi että tulisi huomatuksi. V o i  h u o k a u s . Yleensähän vain hymähdän tuolle kaikelle, mitä aina silloin tällöin tulee, mutta tällä kertaa jotenkin nuita lukiessani olin vain liian väsynyt ja ehkä vähän tunteikkaassa mielentilassakin ja päästin pienen porun tapaisen. Jotenkin olen niin täynnä tätä maailmaa, jossa ei saa jumankauta elää rauhassa! Jokainen olkoon tyytyväinen omaan oloonsa , niin minäkin ja toivottavasti myös sinäkin ja kaikenlainen haukkuminen saa nyt kyllä pikkuhiljaa loppua! Leveät hartiat ja jykevä leuka saattaa tietysti jonkun mielestä olla syitä osoitella minua sormella ja vähätellä naisellisuuttani, mutta kerronpa ihan suoraan että en minä mikään kikatteleva tyttönen olekaan. Mieluummin istun äijäporukassa juomassa kaljaa ja puhumassa jalkapallosta kuin olisin jossain ällönmakea drinksu kädessä lisäämässä huulipunaa ja kyselemässä muilta näytänkö mää lihavalta tässä mekossa. Sori, ei sitten niin millään pahalla niin tekeviä kohtaan, vaan kuhan ilmoitin että jos valita saan, niin se jälkimmäinen ei ole minun paikkani. Silti se ei tee minusta yhtään vähempää naista. Tämä on vapaa maa ja minun tapani olla minä on kyllä ihan tasan riittävä.

Ja sitten sen enemmittä höpinöittä suoraan otsikon mukaiseen asiaan:

Siis niinkuin mitä? Ne miinukset…

-Ihmiset ajattelevat, että kun kerrot jotakin, kerrot kaiken. Kaikista. Ja sitä mitä ei mainita ei myöskään ole. Jos sitä kirjoittaa olevansa kipeä – ”aina sä olet kipeä”. Jos väsynyt – ”aina sä olet väsynyt”. Jos iloinen – ”olet kultalusikka suussa syntynyt kokkaripossu joka ei tiedä mitään elämisen rankasta puolesta”. ”Yhden lapsen kanssa liikkeellä kuvien perusteella? Ei kannattais tehdä niin paljon lapsia kun ei ne näköjään kiinnosta.” – todellinen syy kuviin ollessa vaikka sellainen, että kaikissa muissa kuvissa esiintyy ulkopuolisia/tuttavien lapsia joten en käytä niitä ,näin ollen valinnan varaa kuvissa ei välttämättä juurikaan ole, koska en kuvaa koskaan vain blogia varten. Kuvaan tätä elämääni ihan itselleni. Meidän perheelle. Mutta eihän se nyt voi pitää paikkaansa. Kaikkihan bloggaajat nyt kulkee joka puolella vain saadakseen hyviä blogikuvia (mikä sitten niin tekeville on tietenkin mainittu huonona asiana). On se nyt hitto! Mikään ei ole koskaan hyvä.

– Lukijat jotka tekevät selväksi ettei kiinnosta moista tylsää pa*kaa lukea, mutta lukevat kuitenkin. Tosin en ole ihan varma onko tämä kuitenkin sellainen positiivinen puoli *meh*.

-Epäolennaisuuksiin tarttuminen. Kirjoitat jostakin (itsellesi sillä hetkellä jollakin tapaa tärkeästä) aiheesta ja saat kommentteja taustalla näkyvästä (mitä ilmeisemmin huonosta) sisustusratkaisusta. Itse asiassa sekään ei niin ärsytä jos sen tekee ikään kuin normaalin inhimillisellä tapaa (tarkoittaa kehumista hahhhahhhah), mutta jos esimerkiksi päänsärkyyn tarjotaan ratkaisuksi ”kyllä munkin päätäni särkis noissa Ikean junttisohvissa”, niin öh, sitä vaan miettii, että kuinka paljon ihmisillä onkaan ylimääräistä aikaa, kun kerkiävät moisia kommentteja naputtelemaan. Get a life, tai jotain.

-Vähän tuohon ensimmäiseen viitaten , ihmiset jotka olettavat jotakin bloggaajasta ihan vain blogin perusteella. Varallisuuden, sosiaaliset ympyrät, ajatukset ja arvot, mielipiteet kaikesta mistä blogissa ei mielipidettä ole sanottu, ihmissuhteet. Oi voi, kun elämä on oikeastaan kaikkea muuta kuin blogia! Minä kirjoitan aika avoimesti joistakin asioista, kuten moni muukin bloggaaja, mutta jätän myös hyvin monta asiaa vallan omaan tietooni – kuten hyvin moni muukin bloggaaja. Niin se vain on, usko pois, lukija hyvä.

Screenshot_20180715-200221

Tietenkin ne ihan oikeista oikeimmat miinukset on ne todella pitkälle menevät loukkaukset, mollaamiset ja joka mahdollisimman tavoin vainoamiset. Mutta sehän on nyt selvä kaikille sanomattakin, eikö.

Miksi oi miksi minä rakastan tätä –  eli ne plussat!!

-Kun saa varovaisen viestin, että joku saa voimaa jostakin kirjoitetusta. Nauraa sen ainoan kerran viikossa masennuksen keskellä sitä että seison jalka roskakorissa kun Suomen hallitus kävelee ohi. Kun joku on rohkaistunut lähtemään reissuun luettuaan kuinka siellä blondikin pärjää kun vaan menee. Kun jonkun täytekakun pohja onnistuu ensimmäistä kertaa ikinä minun jakamalla ohjeella. Kun on voinut vaikuttaa ihmisten elämään positiivisella tapaa, niin se kaikki on sen arvoista!! 

– Ihanat spontaanit kohtaamiset! Ihmiset huikkaa jostakin kaupanhyllyn välistä ujosti hymyillen, että mä luen muuten sun blogia. On otettu yhteiskuviakin, minä tietenkin tilanteessa tyypillisen hämmentyneenä, mutta otettuna kuitenkin. Sellaiset suorat ”mistä tuo paita /lattia/tapetti/kello on?” – kysymykset, koska minä itsekin löydän paljon tietoa mistä vaan maailman asioista juurikin toisista blogeista. Mielelläni niitä omia kokemuksia siis jaan eteenpäinkin.

-Kaikki ne (te) lukijat, kommentit , sähköpostit, viestit, soitotkin. Kaikki ne jotka kertovat omia mielipiteitään, keskustelee, on kiinnostunut. Tai neuvoo jos teen jotain päin honkia. Tai olen tietämätön, kuten vaikka siitä että on oikeasti olemassa autonratinlämmitin. En tiennyt ja Luojan tähden sellaisen olemassaoloa jääkaappikylmässä autossani talvikaudella kaipasin ja rukoilin jotakin sellaista kehittelemään ja äkkiä. Kun ne hanskatkin tuppasi aina hukkumaan, ihme. Myös sellainen sanaton tsemppi on ihan parhautta, sellainen, ”täällä ollaan ja luetaan, kyllä sä tästäkin selviät” – tyyppinen. Joskus sitä melkein tirauttaa itkut sen vuoksi, kun ihmiset on niin ihania.

20180715_200548

Että kiitos kun olette! Ihan parhaita.

 

 

 

 

 

 

Ikäkausiuhmaa, roisia puhetta ja ruokapäiväkirjaa

Heissan!

Kaksi eri kertaa olen aloittanut ja aina tuntuu jotain parempaa tulevan väliin, mutta koitetaas tästä nyt selvitä tällä kolmannella kertaa.

Piti kirjoittaa, hah, ainahan mun pitää niin paljon kaikkea, sillä tavalla aihe kerrallaan, mutta eihän siitä mitään tule! En ole itsekään kovin yksoikonen, joten God help me ei ole bloginikaan. Siksipä : sillisalaatti:

Kahdeksan lapsen jälkeen luulisi ettei näissä pikkulapsiajoissa enää mikään yllätä, mutta taas yllätti. Olen kyllä aina, – jokaisen lapsen kohdalla vaikka en mistään yleistämisestä tykkääkään, mutta joskus se vaan on niin vaikka miten katsoisi, – huomannut , että kun muu valtakunta puhuu eskarivuoden (eli kuusivuotiaiden ) pääkkötempuista, niin meillä se on ollut aina vuotta aikaisemmin. A i n a . Meillä se viisivuotisikä on ollut sellainen , josta huomaa että lapsi alkaa potkimaan itseään ulos siitä pikkulapsi-iästä ja kasvamaan tuskanparaus kerrallaan kohti sitä pikkukoululaista. Jokainen on omalla tavallaan taistellut sen tiensä sinne, mutta tämän nuorimmaisen kohdalla jotenkin yllätyin, sillä hän on ollut kyllä niin pikkuvanha lapsonen, että jotenkin tässä pääsi vanha äiteekin ihan unohtamaan, että lapsi hän siltikin on. Ja kasvaa myös , vaikka kuinka olisikin suurin piirtein puolen maailmaa hallussa jo.

Tämä kuopuksenihan on itse, tuon kahdeksanvuotiaan kanssa, opetellut muun muassa englantia kysellen innokkaasti sanoja ihan kesken leikkiensä – esimerkiksi ”Äiti tää dino menis tänne kauppaan nyt, äiti miten sanotaan englanniksi mä menen kauppaan?” – tai kun kuulee vaikka jostain telkkarista englantia, niin hän osaa itse bongata sieltä niitä sanoja ja lausahduksia: ”Tossa sanottiin letsgou, eiks se ookin että mennään?!” . Muutenkin Rudi the Boy *heh* (nimi jolla hänet tunnetaan mm Instagramissa) on ollut varsin sanavalmis (noh…kaikkihan nämä on…) ja töihin mennessämme on muun muassa sanonut minulle, että äiti olen sitten tuolla varastolla jos kaipaat mua, sanon vaan ettet sitten pelästy että missä sun poikas oikein on. Hän muistaa kauppalistat ulkoa (kun vaan kotona sanon ääneen mitä pitää ostaa, niin tämä muistaa jokaisen) ja ymmärtää ihan todella paljon asioita maailmasta ja luoja paratkoon hän on se lapsista joka aina muistaa missä hänen kaikki tavaransa tai sukkansa tai jonkun toisenkin tavarat tai sukat on! Uskomaton mukula, siis, kaiken kaikkiaan. Kuten nämä kaikki, tietenkin!

Mutta ehkä juuri siksi koska Rudi on ollut niin toimiva, sellainen jonka kanssa ei ole paljoa tarvinnut vääntää ja joka ymmärtää kerrasta mitä sanotaan, niin onkin ollut yllättävää huomata näitä viisvuotisjunttaamisen piirteitä hänessäkin. Nykyään tehdään vaikka kielletään, enää ei kerta sanominen meinaa riittää mihinkään. Aina pitää vähän kokeilla voisko sittenkin jatkaa tätä juttua joka just kiellettiin. Tai sitten puhutaan välillä vähän vauvankieltä, eikä aina niin vähääkään. Sitä huomaa äiti itsestään näitä kummallisia häpeän piirteitä, kun siihen asti varsin selkeäsanainen lapsi onkin yhtäkkiä julkisella paikalla jotain ihan käsittämätöntä sössellystä suoltava jälkeläinen. Myönnän, että joka ikinen kerta sanon hänelle, että sanopa niin että äitikin ymmärtää koska osaat kyllä. Ja lapsi sanoo ja minä ymmärrän ja asia on sitä myöten pihvi. Mutta silti välillä mieleen puskee ne tyhmät mitämuutkinajattelee -ajatukset, koska aikoinani sain palautetta varsin paljonkin vähän kaikesta ja aina sillä perusteella, että kun niitä lapsia on niin monta, niin… Suurinpiirtein lapsen hukassa oleva hanskakin johtui siitä että lapsi oli ihan sekaisin kun joutui niin monen ihmisen keskellä elämään että ei ihme että hanskakin hukassa raasulta. No sillä perusteella yksikään ainokainen ei koskaan tässä maailmassa ole mitään hukannut – ja me kaikkihan tiedetään että on – joten sinne meni se teoria, mutta silloin joskus siinä hetkessä se tuntui enemmän iholla. Nykyään en enää kyllä (kuten olette varmaan huomanneet) hetkeä kauempaa mieti mitähän muut nyt mistään ajattelee, mutta toki ne vanhat tunteet välillä meinaa pulpahdella pintaan. Että siinä se yksinhuoltajan nuorimmainen on nyt ihan jäänyt vaille huomiota ja kerjää sitä reppana esittämällä vauvaa. Ja mitä näitä teorioita nyt on.

Mutta siis tätä meillä nyt on liikkeellä, onko kellään muulla? Ja kaikkihan tietysti ymmärtää, että lapsi on minulle aina rakas ja ihana omana itsenään kaikkine tapoineen ja kaikkine puolineen, minä en todellakaan tässä hae sitä että koittaisin saada lasta johonkin muottiini väännettyä. Sitä paitsi, kun katson näitä minun ihania isompia lapsiani, niin ymmärrän enemmän kuin hyvin että heistä tulee juuri sitä mitä he itse haluavat ja miksi he itse haluavat tulla, eikä me vanhemmat onneksi kamalan paljoa pystytä heitä pilaamaan (varsinkin kun on omapäisillä lapsilla siunattu). Itse olen aina, a  i  n  a , korostanut lasten erilaisuutta ja heidän persoonallisia puoliaan ja koittanut tehdä kaikille selväksi, että jokaisen oma persoona on vahvuus ja paras just sellaisenaan.  Jonkun luonne voi tehdä elämästä haastavamman elää hänelle itselleen, sellaisen vaikeimman kautta kaiken hakemisen, mutta silloinkin voi auttaa lasta näyttämällä, että itselleen armon antaminen on aika vapauttavaa. Että aina on uusi päivä (ja armo uus). Jokainen lapseni on minulle maailman rakkain ja heidän elämänsä seuraaminen on minulle suurin ilo mitä voi olla.

Niin myös siis tämän Rudin kohdalla, jokainen hetki on ainutlaatuista ja ihanaa, oli se sitten uhmaa tai kaiken sujumista kuin tanssi. Ja kun joku aika sitten koin sitä valtavaa luopumisen tuskaa, kun tämä minun vauvani vaan kasvoi ja minun sylini ja vauvamoodini huusi ikävää ja tyhjää syliä ja se oli ihan oikeasti aika pitkä prosessi päästä eteenpäin, niin nyt olen ihan todella onnellinen, että asiat on niin kuin ne on ja minulla on juuri nämä lapset.

 

20171225_213747
Muisteloista löytyi näinkin vauhdikkaita kuvia, kuopus tosin näyttää vähän järkyttyneeltä kun näki oman kuvansa tuo härpäke päässään…

 

Ja koska elämä on niin ihmeellinen asia, niin bonuksena sitä saattaa saada elämältä lahjoja jotka mykistävät ihan näinkin puheliaan ihmisen aika pitkäksi aikaa. Siitä sitten toisella kertaa enemmän. 

Elämältä saamisesta puheen ollen päästäänkin seuraavaan asiaan, eli siihen mitä kaikkea ihmiset blogeissa kirjoittavatkaan. Nyt sitten sanon varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, että seuraava aihe on sellainen mistä en ikinä itse kirjoita varmastikaan, vaikka yleensä en mistään koskaan sano en koskaan. Mutta… tällekin saattaa tilaus olla, joten jos haluatte kuulla siitä asiasta ihan oikeilla nimillä, niin klikkaa linkkiä: Desire Nyman blog. Tämä postaus tuli ihan sattumalta eteeni blogeja netissä selatessani ja täytyy nyt kyllä pienen yskänpuuskan jälkeen todeta, että siinä on nuorella naisella otetta asioihin. Jos joku siitä saa vertaistukea, niin aivan mahtavaa! Meillä mummoilla kun saattaa olla edessä hieman toisenlaiset ongelmat *ahhahhahhhah* Varmaan jossain hormonihuurussani siitäkin joskus avaudun, odottakaa vain. Jotenkin alkujärkytyksen jälkeen olen enemmän kuin iloinen että tuon blogin löysin, sillä niin paljon on täällä blogimaailmassa sellaisia jonninjoutavia hienostelijoita jorisemassa kaiken maailman asioista, joista tuntuu ettei heillä ole mitään kokemusta tai varsinkaan kykyä katsoa asioiden niitä toisiakin puolia, kuin vaan ne oman nenän edessä olevat, ainoat oikeat..

 

20180626_170113
Granny 😉

 

Ja koska edelleen minulta kysytään kaiken maailman dieeteistä viesteillä (en kyllä ymmärrä miksi, koska en ole millään dieetillä enkä edes näytä siltä että olisin!) niin ajattelin näyttää teille vaikka parin viikon verran , alkaen nyt, että mitä minä ihan oikeasti syön, siis aikuisten oikeasti kerron ihan kaiken ilman mitään epämääräisiä kiertoilmaisuja tai muita, raakaa luettelointia, olen jo tämän päivän kaikki kirjannut ylös, sisältäen muun muassa kolme tortillasipsin suikaletta. Tarkoitus ei ole olla esimerkki yhtään kellekään, ei hyvässä herraparatkoon eikä toivottavasti huonossakaan kuitenkaan, vaan ihan vaan kertoa että näin syömällä (koska olen jo pitkään syönyt ”näin” eli mitäikinätykkään ) saa sen pudotetun painon pysymään kyllä poissa. Näköjään. Vaikka olisi yli nelivitonen. Ja vaikka olisi vähän tällainen laiskanpulskea luonne. Kirjaan kaikki ylös ja laitan tänne sitten niitä jollakin aikavälillä. Onko joillain jotain ehdotuksia tähän? By the way, huomasin että mun vastauskommenttini teidän kommentteihin tänne ei meinaa aina näkyä, olen kyllä jokaiseen vastannut ja ne näkyy kyllä jostain syystä minulle julkaistuina tässä minun kirjoitustilassani, mutta kun kirjaudun ulos, niin osa on tipotiessään *häh*! No koitan löytää ratkaisun ongelmaan, jos tuntuu että joku asia vaatii privaattia kommentointia, niin minulle saa edelleen laittaa sähköpostia tai kirjoittaa kommenttiin toivomuksen ettei sitä julkaista, niin pidän lupaukseni kuten tähänkin asti ja en sellaisia julkaise.

 

20180626_155616
Eilisen herkuttelulta aika raikkahan värinen kuva! Ja yks vetää taustalla jäätelöä pikkasen autuaana…

 

Nyt jotain jalkapalloa taas vähän telkkarista, jalat huutaa kyllä hierokaa mua! ja perskannikat kans, sillä olen ottanut kaikesta huonovointisuudesta huolimatta rutiineihini taas vähän astetta rankempaa jumppaa. Kun näyttää siltä että kelien puolesta ei sinne lenkillekään ihan hetkeen taas pääse. Argh.

 

20180623_131338
Todellisuus – ja todellisuus. Ihan vaan koska voin.