Kylmäsavulohileivät / smoked salmon sandwiches

Meidän perheen juhlapäivien herkku on ehdottomasti nämä kylmäsavulohileivät, jotka on hyvin yksinkertaiset tehdä, kas näin (ohje mukailtu jostain nettireseptistä vuosia sitten)  :

Ainekset / ingredients

tummaa limppua, itse käytän Maalahden / dark bread 

kylmäsavulohta / smoken salmon

sitruunaa ja tai limeä / lemon and or lime

mustapippuria / black peppar

creme fraiseä / creme fraiche

kurkkua / cucumber

tilliä / dill

suikaloi kala /shred the fish

raasta kurkku/grate the cucumber

kaada kaikki kulhoon creme fraisen, pippurin ja sitruunamehu lorauksen kera, sekoita / put them all on a bowl with creme fraiche, peppar, lemon juice squeeze, mix it up

anna tekeytyä jääkaapissa tunnin verran /let it be on a fridge about an hour

laita leiville, koristele tillillä /cover your bread with it, decorate with dill

En ole koskaan / Never have I ever

Muut ryskää Black Friday -ostoksilla, mutta minäpä se kirjoittelenkin tässä teille muutaman asian mitä en ole koskaan tehnyt ! Joko jännittää?

En ole siis koskaan (muun muassa):

Tilannut mitään Kiinasta.  Nope, never. Olen siis todellinen untuvikko, käytän vain näitä (liiankin) tuttuja ja turvallisia verkkokauppoja. Nämä surullisen kuuluisat wishin pieleen mennyt ostokset eivät siis ole saavuttaneet minua vielä, ihme.

Syönyt sushiaKyllä, tunnustan, en ole!   Yksi (sushia rakastava) tytär on luvannut korjata tämän epäkohdan, joten sitä odotellessa. *tähän lisää sellainen puolikauhistunut emojinaama*

Ajanut Suomessa metrolla. Tämäpä se vasta onkin mielenkiintoista, kun kaikki muut (melkein) maailman isompien kaupunkien metrot on tullutkin jo läpikäytyä. Hyvä metroverkosto on ihan huippujuttu reissuilla, nopea ja kätevä (krhm, kunhan ensin opettelee lukemaan asemien nimiä että tietää sellaisen suhteellisen olennaisen seikan että meneekö oikeaan vai väärään suuntaan) ja jos yhdestä myöhästyy niin seuraava tulee jo melkein hetikohta. Tällaiselle maaseudun asukille jatkuvasti non-stoppina kulkeva joukkoliikenne on vaan edelleen niin ihmeellinen juttu! 

Pariisissa jossain

Laulanut karaokea. Mikä ei ole kyllä mikään menetys kenellekään, että olkaamme kaikki tyytyväisiä tästä! Pohjustuksena sen verran, että vuosikausia lauloin kuorossa, josta kävimme jopa maan rajojen ulkopuolella esiintymässä ja olen ollut mukana paristi musikaaleissa, joissa esitin muun muassa puputyttöä (ou mai gaad, kyllä vaan jos sait jonkun mielikuvan jostain muusta kuin lasten satuhahmosta niin oikein meni *facepalm* – ja lauloin vielä Suklaasydämen / Mama`s pearls !) ja cancan-tanssikin tuli sitten vedettyä helmat hulmuten (hirvittävä myötähäpeä iski varmaan just kaikkiin – ja ihan syystä!).  Olen aina (tuiki tosissani) todennut, että vielä en ole ollut niin kovasti…öhh.. korkeammissa sfääreissä * wink wink *, että julkisesti olisin yksin laulanut, jonka jotkut tuntuvat ottavan jonkinlaisena haasteena, mutta yksin ollessani vedän kyllä korkeelta ja kovaa. Radio on päällä kotonakin koko ajan ja sopivan sävelen löytyessä annan mennä mukana ilman mitään rajoja. 

Osallistunut blogimiittiin. Tai mihinkään muuhunkaan blogeihin liittyvään yhteisölliseen tapahtumaan.

Ne ripset jotka pysyivät kuin pihka housunpersauksissa

Kestovärjännyt ripsiä tai kulmia. Ja kyllä vain, tiedän että syytä olisi, sillä se ainoa kosmetologikäynti joka minulla on elämässäni ollut meinasi tyssätä tasan siihen, kun kosmetologiparka joutui ottamaan silmän niin sanotusti käteensä, jotta näkisi “työmaansa”. Meikkaan muutenkin sillä tavalla puuskittain, kun siltä tuntuu ja tilanne ikään kuin vaatii, mutta kun tunnetusti olen vähän tällainen höselö, niin aina siinä sitten vähän pruukaa sattumaan ja tapahtumaan. Kerrankin kun vaivalla väkelsin irtoripset päähäni ja lähdin vähän Tampereelle katteleen, niin eikös ensimmäinen aivastus  saanut toiset ripset tipahtamaan poskelle ja piti sitten ne toisetkin nypätä irti ihan vaan tasapainon vuoksi. Sitten kun kerran (sen toisen niistä kahdesta kokonaisesta kerrasta) tälläsin ne päähäni kotona, niin nehän ei lähteneet sitten edes uimalla eikä  nukkumallakaan pois ainakaan viikkoon. Että universumi ihan selkeästi siinä mulle vääntää rautalangasta , että älä hyvä ihminen yritä nyt mitään kun ei se kuitenkaan onnistu!

Syntymäpäivänä Göteborgissa messuilla

Järjestänyt mitään varsinaisia synttärijuhlia itselleni. Ehkä ne viisikymppiset sitten, tai mikä ettei jo neljäseiskat! Kuka sanoo, että ne on oltava aina jotakin hienoja pyöryläisiä vuosia jotta voi kutsua puolenkylää skoolaamaan ja syömään jotakin ihkuhyvää. Minun syntymäpäiväni vaan usein sattuu äitienpäivälle, tai työmatkalle melkeinpä, niin ei ole ollut kovinkaan helpontuntuista edes suunnitella mitään.

Lopuksi vielä yksi ajankohtainenkin, ehkä

En ole koskaan viettänyt jouluaattoa muualla kuin kotonani. Ensin tietenkin lapsuudenkodissani ja sitten ihan omassani. Ja sanottakoon, että joulukuusenkoristelaatikossani on yksi ruttuinen punainen pallo, jota ei ole vuosiin enää ripustettu kuuseen, mutta ei ole poiskaan heitetty, sillä se oli jo ihan lapsuuskodissani aina kuusessa, jo silloin vähän lommoisena! Jep, näin meillä harrastetaan tätä kulutushysterian tyystin toista puolta.

Tällainen listaus tuli tällä kertaa, ei ikinä tiedä mitä kaikkea tuostakin seuraavan vuoden aikana tulee vaikka yliviivatuksi! OMG!

Elämäni erilaisin, ihana, marraskuu

Istun tässä sohvalla, ikkunan takana harmaa päivä huutelee luokseen ihan turhaan, väsyttää ja ei ole kiire minnekään.

Eilen kun nautittiin vähän toisenlaisesta säästä niin mietin että kirjoitan ihan varmasti tästä marraskuusta. Ja tässä sitä nyt ollaan sitten tekemässä..

Voidaan varmaan lähteä liikkeelle ihan niin kaukaa, että todetaan kuinka ihmisiä on (vähintään) kahdenlaisia: niitä jotka tykkäävät syksystä ja niitä jotka eivät. Usein se sama toistuu, mutta käänteisenä, sitten kevään korvalla – syksyihmiset eivät kestä kevään kirkasta läpitunkevaa aurinkoa ja toiset taas saavat siitä energiaa kuin tuhannesta appelsiinista yhdellä kertaa ja vähän vielä päälle. Syksyihmiset taas fiilistelevät sitä syksyään monenkuosisten torkkupeittojensa ja kynttilänhämyjen kanssa ja ovat ihan in da mood kokoajan.

Minä olen aina ollut kevätihminen, tammikuu jo on ihan sellaista puolihypeä, kun tiedän että ihan kohta ne kevätauringot taas alkaa paistamaan ja steppaan innostuneena paikallani kuin pieni lapsi jäätelöaltaalla kaupassa. Niin se vain on aina ollut. Ei se syksy minua mitenkään ole inhottanut , mutta jotenkin se on (onnistuneesti) vienyt aina mielen matalaksi, hyvistä torjumisyrityksistäni huolimatta. Viime vuonnakin söin vitamiineja niin että paukkui ja silti taudit iski päälle – ei siinä kovin menestyksekkäästi tullut hyviä viboja ylläpidettyä, oikeesti.

Tällä kertaa keskustelin paljonkin asiasta etukäteen jo läheiseni kanssa, joka rakastaa syksyä. Hänen mielestään syksy on aina uusi alku – ja tätä mielikuvaa en edelleenkään ole saanut itselleni jotenkin perusteltua, vaikka yrittänyt kyllä olen. Syksyllähän kaikki kuolee: luonto, innostus, auringonvalo ; itse vuosikin vetelee kirjaimellisesti loppuaan. Että mikähän siinä nyt sitten muka olisi alkamassa, muu kuin murheen alho ja masennus. Vähintään.

Sitten, ettei tämänkään postaukseni lukeminen olisi ihan liian helppoa tai yksinkertaista, mennään vähän vielä toisenlaiseen näkökulmaan. Kun me tiedetään kaikki nämä “uusi vuosi, uusi minä” – jutut, joita tulee sekä ihan jokaiselta meiltä että medioilta ihan joka tuutista tammikuun alusta lähtien, niin kauan kuin lukea jaksetaan ja vähän vielä päälle. Toinen rykäys samanmoiselle itselleen heräämisen aatteelle on siinä keväällä , sopivasti ennen kesää, jolloin viimeistään meidän pitää herätä elämään eloisasti ja terveellisesti ja itseään rakastaen ja jumpaten ja hikoillen. (Eikä näissä siis periaatteessa mitään vikaa ole, ei toki).

Tällä kertaa minä päätinkin, että hitot. Minä aloitan sen juuri nyt. Kesti kyllä hetken, ihanan ihanan lämpimän hellivän suloisen kesän jälkeen, koota itseni, mutta minä tein sen. Saakeli. En vaipunutkaan siihen syksyn selittelyyn itselleni (tai vaivuin mutta nousin sieltä), että kyllähän minä sitäjatätä mutta kun on pimeää ja märkää ja kylmää ja väsyttää ja eihän tässä mitään ehdi, kun aurinko laskee heti lounasajan jälkeen. Toki minä yritin selitellä, sinne ja tuonne suuntaan, toki istuin sohvalla ja otin torkkujakin välillä. Mutta jostain se päättäväisyys nosti kuitenkin päätään myös. Ripottelin kammottavalta haisevaa tyrnijauhetta aamupuurooni ja päätin että käyn lenkillä vaikka mikä olisi keli. Sama sitten juoksenko vai kävelenkö, kunhan menen pihalle ja puuskutan.

20181121_151750

Ja niin myös olen tehnyt. Olen kirjaimellisesti kompastellut pitkin pimeää tienpielustaa, koska eihän täällä nyt mitään katuvaloja ole kaikille jakaa ja joskus jotkut autot tulevat pitkät valot päällä vastaan, jolloin sitä ei vaan kertakaikkiaan näe mitään eteensä poloinen lenkkeilijäparka. (Jep, opin ottamaan sen lisälampun mukaani parin tuollaisen keikan jälkeen). Sateessa kun en viitsi tuota kännykkää kastella, vaan se saa soitella rauhassa inspiraatiobiisejään mun korviini sieltä taskun kätköistä kuulokepiuhoja pitkin.

20181107_125147
Joskus tuli vähän enemmän hiki

Mitä tämä lenkkeily sitten on tuonut mukanaan, näiden viikkojen jälkeen? No aluksi toi kyllä melkoisen sikeät yöunet. Rojahdin illalla sänkyyn ja heräsin aamulla siitä samasta asennosta ja olin melko varma etten ollut liikahtanutkaan koko yön aikana niiltä sijoiltani. Sanomattakin selvää, että olin aika innoissani. No se ilo loppui sitten aikanaan ja yöunen laatu oli ihan just tasan yhtä hyvää tai huonoa kuin ennenkin, mutta ei siis kuitenkaan myöskään vallan loppunut , joten mitään arvokasta ei menetetty tässä kaupassa. Toki myös fyysisesti on tapahtunut kaikkea positiivista, lihakset heränneet taas vahvistumaan ja olemus ryhdistynyt (minä saan kyllä itseni melko nopeasti ruotuun tällä tavalla fyysisesti, mutta ihan yhtä nopeasti minusta tulee myös se ryhditön lösöttäjä, joka näyttää siltä kuin ei olisi ikinä ponnistellut askeltakaan evö).

IMG_20181121_164807_855
Lenkin mukavuus on suoraan verrannollinen pukeutumisen onnistumiseen. Tässä astetta paksumpi takki ja kahdet lenkkitrikoot päällekkäin.

Suurin muutos on kuitenkin mielialassa. Minusta, entisestä syysmasentujasta tulikin ihan kädet levällään marraskuuta rakastava innostuja, hyväntuulinen itsekseen hymyilijä, sellainen ettei tässä ole mihinkään kiire, mutta ihanaa kun on tekemistä ja tekemättä olemista ja että elämä on just tässä ja nyt. Vaikka silti odotan innolla myös tulevaa ja kaikkea mitä sen varalle on suunniteltu!

Olen kaikesta, elämän hurjuudestakin, huolimatta niin onnellinen siitä kaikesta mitä on nyt ja mitä minä olen nyt. Lempeän jämäkkä, myös itselleni. Marraskuu ja koko syksy on ollut niin hyvä ja nythän ei ole enää mitään muuta kuin entistä enemmän hyvää odotettavissa, kun tulee Joulu joka on siis vuoden parasta aikaa ja kaikkea extraa on tiedossa sitäkin silmällä pitäen – ja sitten jo tuleekin se uusi vuosi ja ne uudet minät ja alut ja keväiset päivänpaisteet ja ja ja ….. Tässä ei voi kuin voittaa enää!

Joten , sopivasti kiitospäivälle kun sattui, niin kiitollinen olen, tästä. Kaikesta. Myös tästä harmaasta väsypäivästä, joka antaa tilaa majassa syödyille retkieväille kuopuksen kanssa, koska kerhopäivä meni kotona pienessä kuumeessa.

Screenshot_20181122-075441_Chrome

 

Tuesdaythoughts my a** !

Katselin aamulla – eli silloin kuin kaikki oli vielä näennäisesti hyvin, muka – aamukahvia siemaillessani, että jokaiselle viikonpäivälle on ikään kuin omat hästägit , joita käyttämällä voi sitten…. niin, käyttää niitä hästägejä. Tiistaille niitä suosituimpia (siis maailmanlaajuisesti ) olivat kai #tuesdayvibes #tuesdaythoughts ja mitä kaikkea siellä nyt tiistai-sanan perään olikaan keksitty laittaa. Tiistai myös kuulemma on se paras päivä postata mitä vaan sosiaaliseen mediaan! *excuse me what* Niin ne siellä tilastoissa väittivätten.

No en tiedä sitten mitä mun päiväni olisi ollutkaan ilman noita tietoja, sillä niidenkin kanssa on tehnyt pikkasen tiukkaa. Nimittäin *Spede äänellä*… nimittäin tässähän kävi niin, että kun jo eilen iltamyöhään huomasin, että nuorin lapsukainen oli vähäsen lämpöinen ja aamulla jatkoin saman asian toteamista, niin siinä sitten tapahtui sellainen kömmähdys. Kaiken muun muuttuneen aikataulun sain sumplittua päässäni, mutta unohdin tyystin yhden tapaamisen perua. Inhimillistä, mutta harmittaa kuin sitä oravaa jonka ainoa käpy oli jäässä! Minä niin en kestä olla tällainen kun en oikeasti siis ole. Ollut. Siinä harmituksessani aloin miettiä – muka huumorilla – että mitähän muuta olinkaan unohtanut ja tottahan just silloin piti päähäni palata sellainen nippelitieto, että yhden lapsen hammaslääkärikin oli ja meni jo viime perjantaina , eikä siis vasta tulevana.

Lisätään siihen vielä sinnikkäästi itseään päivittävä tietokone, jumittava blogi joka ei meinannut päästää kirjoittamaan (tai tallentamaan niitä kirjoituksia) lainkaan , kummallisesti kaikista apseista ulos paiskaava kännykkä ja muutama muu, joita en nyt tässä voi ääneen sanoa , niin mun alkaa oleen kello aikalailla täynnä tältä päivältä. Ja silti vielä pitäis jaksaa ainakin jotain kahdeksan tuntia.

En taida.

Söin sensijaan piparin :

 

20181120_132951
Mukavasti koristeita

Ja otin selfien :

IMG_20181120_135429_971

Jännityksellä jään odottamaan mitä ilta tuokaan.

 

 

Mites meni, noin niin kuin omasta mielestä

Moro! (Kyllä, suomalainen tervehdyssana, saatetaan sanoa myös lisättynä N-kirjaimella ilman että siltikään tarkoitetaan muuta kuin iloisesta heipattaa).

Oon tässä viime ajat (nähtävästi) ollut ihan liian hiljaa ja normaalisti, että oli aikakin lähteä vähän kylille katteleen aiheuttaan hämminkiä.

Tällä tavalla kun julkisesti kirjoittaa omista (ja muitten) asioista, niin aina on tietenkin vaarana, että joku (ne muut lähinnä) lukee tätä ja sitten ikään kuin ottaa itseensä. Oikeesti: siitä lähtien kun ensimmäinen täkäläinen on tullut mulle kaupanhyllyjen välistä kuikkimaan, että mää muuten luen sun blogia (jonka jälkeen seurasi kiusallinen hymyily puolin ja toisin), on ollut vähän vaikea kirjoittaa niitä syvimpiä tuntoja jokapäiväisestä elämästä. Varsinkin jos se elämä on tapahtunut just näillä huudeilla. Koska pienellä paikkakunnalla kaikkihan tietää kaikki ja ei siinä auta mikään anonyymiksi kenenkään naamioiminen sitten pätkän vertaa.Kaikki tietää ilman sherlokkiakin että mistä oikein puhutaan ja se on sillätavalla harmikin, kyllä, koska arkihan täällä suorastaan tursuaa kirjoitusaiheita vaikka muille jakaa. Ihan selkeetähän tässä on, että moisesta (itse)sensuurista kärsii koko blogiruumis ja se suunnaton suosio, joka siitä ennen mun päälleni armollisesti ropisi… ahhh hahh. Vitsi oli tämä. 

Mutta. Päätinpä nyt kuitenkin, että otan tällaisen varovaisen askeleen sinne kurimuksen suolle ja kerron jotakin, jostakin.

Niin kuin vaikka seurakunnan järjestämästä ensimmäisestä äitien yöleiristä, joka tuossa männäviikonlopun alkuun tuli vietettyä.

20181117_110258

Tämä paikallinen evankelisluterilainen seurakuntahan on järjestänyt äiti-lapsi – (ja ties vaikka mikätaikuka- ja – lapsi -) leirejä vuosikausia , yleensä vissiin kesäaikaan, joissa minäkin olen pesueineni ollut menestyksekkäästi (ei nyt mietitä sitä yhtä kertaa, kun olin vähän muissa maailmoissa ja merkinnyt kalenteriin viikkoa myöhäisemmän ajankohdan, jolloin leiri meni ja vihelsi mennessään ja vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen ottaa pattiin ja lapset traumatisoitui ja mitä kaikkea) ja jostakin äitien tarpeeksi kipakasta huudosta pyynnöstä tämä äitien oma leiri nyt sitten järjestettiin. Satatuhatta pistettä seurakunnalle siitä, että ryhtyi tuumasta toimeen! En tiedä kuka oli se järki-ihminen, joka tämän askeleen siellä otti, mutta respektit sille, on niin tekijä paikallaan.

Itse lähdin koko systeemiin kaverin kysyttyä mukaan ja koska lapsien hoitopuoli onnistui, niin meikä oli messissä. Tokihan nämä lapsiperheiden tyypilliset koettelemukset, kuten taudit!, tekivät kaikkensa aiheuttaakseen jännitystä sinne loppumetreille, mutta ihmeen kaupalla selvittiin kuin selvittiinkin terveiksi kaikki kun perjantai valkeni ja retkipäivä siis koitti.

20181117_110303

En tiedä mitä oikein odotin leiriltä, ihan hirveän kamalasti en mitään sen kummosempaa, tai ehkä paremminkin niiltä ihmisiltä jotka siihen myös osallistuivat. Jotenkin olin vähän pöllämystynyt alkuunsa. Saattoi ja mitä luultavimmin johtuikin kyllä täysin siitä, että en missään tuollaisissa nykyään käy ja olen ihan pudonnut kelkasta, kärryiltä, junasta ja mistä kaikesta ihminen nyt voikaan siis pudota. Aika on niin mennyt mun ohitseni, nähtävästi sekä äitinä että naisena. Silti olin kyllä täysin hämilläni, kun oletetusti en kaikkia mitenkään tuntenut etukäteen (ja meitä oli siis alle kaksikymmentä siellä) ja olen tottunut omassa elämässäni sellaiseen porukkaan mukaan ottamiseen. Että kun me nyt ollaan tässä jutussa, veneessä, liemessä, missä nyt kulloinkin ollaankin, yhdessä, niin sanotaan nyt edes nimemme ja ollaan edes olevinamme kiinnostuneita muistakin kuin siitä naapurinmuijasta jonka olen aina tuntenut ja jonka kyljessä istun ja jonka kanssa supistaan niitä kahdenkeskeisiä juttuja hela natten. Mutta ihan itse jouduin siis muutaman tunnin seremonioiden jälkeen ottamaan puheeksi, että mulla ei ole aavistustakaan keitä suurin osa on ja tuntui kovin hämmentävältä keskustella omista kokemuksista ja mielipiteistä ihmisten kanssa jotka olivat vain naamoja siinä kynttilän lepattavan liekin valossa ja kertoivat juttuja joiden jäljille oli vähän vaikea päästä. Eritoten kun tuntui että osa oletti , että ovat ilmanmuuta tuttuja kaikille.  Saattaa hyvin olla että asia ei vaivannut muita, saattaa olla että kaikki muut tunsi kaikki muut ja olin ainoa pystymetsästä repäisty, saattaa olla että muita ei hevon hittua kiinnostanut muiden nimet edes, tai perheet. Että nämä tuntemukset on siis vain minun omiani tässä, älkäätten ottako kanssaäidit itseenne jos koitte jotenkin toisin.

20181117_110128

Sitten toinen asia, joka mua kovasti hämmensi, oli kyllä suvaitsevaisuuden puute. En minä sillä, että jokaisen pitäisi olla toisten kanssa samaa mieltä – sitähän suvaitsevaisuus ei suinkaan edes tarkoita – vaan sellainen tuomitseminen, jota en luullut keskiajan jälkeen enää näillä leveysasteilla edes hengissä olevankaan, näkyi elävän hyvinkin terhakkaana joidenkin mielipiteissä. En minä mikään ummikko nyt kuitenkaan ole, tiedän kyllä miten äitejä, naisia ja vaikka keitä ruoskitaan niin että soi vielä nykypäivänäkin ja mitä useimmiten muiden naisten tahoilta ( jonka muuten sanoin siellä ääneenkin) , mutta kyllä tuntuu vaan pahalta sen sanojan puolesta, että kuinka hankalaa mahtaakaan olla elää niin rajoittuneessa maailmassa, jossa uusperheetkin (meistä eronneista uusperheellisistä puhumattakaan, voin vain kuvitella) aiheuttaa närästystä, jos niitä näytetään jossakin lastenohjelmassa. Siis oikeasti! Mikä muiden elämässä on niin uhkaavaa jonkun toisen olemassaololle, että sitä pitää paheksua (tällä tavalla kierron kautta)? Veikkaisinko, ihan lonkalta, että oman elämän ratkaisemattomat ongelmat, mutta (sen itse asetetun rajoitteen vuoksi) muutoksiakaan ei rohjeta tehdä , vaan kärsitään kärsitään jotta kirkkaimman kruunun saataisiin ja piilopiikitellään niitä , jotka elävät elämää parhaan kykynsä mukaan niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä, vaikka kaikki ei menisikään kuin omissa käsikirjoituksissa – minä kuitenkin uskon hyvin vahvasti että joku tämänkin kässärin on kuitenkin tehnyt ja tieni tietää ja viitoittaa.

Suoraan sanoen en tiennyt enkä edelleenkään tiedä mitä minulta odotettiin siinä tilanteessa, että olisin kierinyt tervassa ja höyhenissä siinä? Ymmärrystä? Kanssa kauhistelua? Että joku lastenohjelman hahmo valitsi elää uusperheessä? Soitetaan Ylelle!! Olisin toki voinut kärsivällisesti kertoa, että perheitä ne uusperheetkin on ja kaikilla varmasti kova halu pitää huolta kaikista ja muodostaa rakastava ja turvallinen koti ja elämä kaikille – mutta jotenkin olin niin ällistynyt siitä koko paheksuvasta näkökannasta asiaan (ja että se tuotiin minulle esiin, vaikka oma perhetilanteeni oli kyllä hyvin tiedossa), että olin vain mykkänä. Hiljaa sisälläni vähän surullisena, mutta en suinkaan omasta puolestani vaan sen sanojan.

20181117_110310

Myöskin se, että kuulen minusta ja kasvatustavoistani jauhetun selkäni takana suureen ja paheksuvaan sävyyn, mutta minulle itselleni ei tietenkään uskallettu sanoa suoraan mitään, siis oikeasti, oikeasti, näinkö tämä maailma toimii hei – se oli kyllä paluu jonnekin keskiajalle, teinivuosille, vauvalehden keskustelupalstalle, jonnekin sinne missä sivistys ei ole päätään juuri nostellut. No mutta, tiedoksenne, kauhistelijat: minua ei haittaa yhtään että teillä kasvatetaan toisin. Minä en sano niistä tavoista mitään ; jos kysyisit minulta neuvoa tai vinkkejä niin sanoisin oman tapani, mutta en arvostelisi sinun. Minä teen juuri niin kuin minä näiden lasteni äitinä parhaakseni katson. Äitiys ei ole mikään paremmuuskilpailu. Tai niinhän minä reppana luulin.

Jotenkin koin myös ottavani itseeni sen, että kun jokaiselta kysytään keskustelunaihetta, joka juuri oman mielen päällä on, niin jotkut nähtävästi omistivat jonkinnäköisen puheenjohtajan näkymättömän nuijan, jolla torpataan (jonkun toisen) aihe heti siltä seisomalta ja jatketaan sillä yhdellä ja samalla , jota sitten koko loppuilta jauhettiinkin. Ei siinä, jokainen saa olla kiinnostunut mistä tahansa – tai olla vastaavasti kiinnostumatta – mutta mä kuvittelin, että keskustelunaiheita kysyttäessä niistä myös keskusteltaisiin. Tyhmä minä. Jos saisin siis toivomuksen esittää, niin joku johtamaan sitä keskustelua mihin milloinkin, olisi ihan kiva. Ja ehkä toinen odotukseni kuitenkin oli myös jonkinlainen henkinen näkökulma niihin keskustelunaiheisiin, joita siis olisi ollut kiva käydä läpikin muitakin. Kun kerran seurakunnan leirillä oltiin. 

(Tai sitten olen vaan niin erilainen, että kukaan muu ei ajatellut samoin ja tämä vaan ei ollut mun paikkani, mistäs minä sen tiedän.)

Muuten oli kyllä ihan jees. Ruoka oli aivan järkyttävään hyvää, herkullista, ihanaa ja sitä oli paljon. Ja kaikki oli niin kauniisti laitettu esille, että ihan itku meinasi tulla. Se oli sitä sielunhoidon puolta jota ei meinaa aina tajutakaan, kuinka jo sekin liekuttaa arkiviikosta ja marraskusta väsynyttä sielunpoikaa yllättävän paljon.

Ja meillä oli myös hauskaa. Naurettiin paljon ja koeteltiin (siis minä koettelin) kädentaitojemme rajoja, pimeän ja sateisen jälkeen lauantain avautuessa meille kirkkaan aurinkoisena vielä nähtiin valtavan kauniit maisematkin ja homma oli niin sanotusti aika nätisti siinä paketissaan.

Kyllä minä saattaisin toistekin mennä, ihan hyvin, jos aikatauluihin passaisi. Mutta kyllä minä tästä hetken taas joudun omaa lähimmäiskäsitystänikin korjailemaan, sillä ihmisen (no ainakin minun siis) usko toisten sellaiseen automaattiseen järkevyyteen on kuitenkin aika iso. Edelleen se vaan on. Sitten kun yhtäkkiä huomaatkin olevasi palannut ajassa sinne jonnekin, mihin ei kenenkään toivoisi joutuvan kuunaan palata – niin hämmentäähän se.

Toivon kuitenkin, ihan sydämestäni, että olen ainoa hämmentynyt, että muut saivat mitä halusivatkin, pääsivät kertomaan joka käänteessä kuinka lastenhoitopalvelu heillä pelaa kun on se tukiverkko, kuinka on aikaa parisuhteelle ja lapsille ja harrastuksille ja töille ja oikeassa olemiselle ja silti on vielä ihan riittävästi energiaa selän takana paukuttaa mitä muut tekee väärin. Jotenkin tuntuu äärimmäisen surulliselta sanoa, että vaikka kuinka olivat varmasti mukavia ihmisiä ihan jokainen siellä, niin en ole niin ulkopuoliseksi tuntenut itseäni ehkä ikinä missään – ja minä olen sentään ollut sellaisissa tilanteissa elämässäni joissa minua ei ole mikään yhdistänyt ympärilläni oleviin ihmisiin – ja silti olen tuntunut kuuluvani sinne. 

Mutta kun kaikesta joko opitaan, tai itketään ja opitaan (vai miten se meni), niin opin tästäkin sitten minäkin, paljonkin.

Että äitiys ei ole todellakaan ihmisiä yhdistävä tekijä.

Edes seurakunta ei ole ihmisiä yhdistävä tekijä.

Edes ikä ei ole ihmisiä yhdistävä tekijä (ilolla ja riemulla mietin sinua nuori äiti, joka olit puheliaisuudellasi ja taivohinen sillä hauskalla huumorillasi leirin valopilkku, jonka juttuja voisin kuunnella päivästä toiseen, enkä luultavasti ihan lähivuosina kyllästyisi).

Että minun ne harvat ystäväni ovat erityisen ihania ihmisiä ja olen niin kiitollinen kun saan heidän kanssaan olla oma itseni aina. Kaikkien kanssa ei nähdä kovinkaan usein, mutta te tiedätte kyllä keitä te olette, te joiden kanssa ei aina edes sanoja tarvita siihen että ymmärretään just eikä melkein mitä molemmat ajatellaan, kun halaus kertoo kaiken sen mitä on jäänyt edellisen tapaamisen jälkeen sanomatta.

Kiitokset järjestäjille tästä leiristä, tästä oli hyvä aloittaa – ja sanoinko jo että ruoka oli hyvää? Kun se oli.

P.S. Saunominen jäi kokematta, koska hermioottiset menkat, tietenkin,  pikku naistenvaivat sattuivat samoille koordinaateille , jotka nyt muutenkin meinasivat sabotoida yleistä hyvinvointiani krampeillaan, mutta uskon että se oli varmasti ihanaa ja rentouttavaa ja nyt kun tässä mietin, niin saattaa hyvinkin olla että muut bondasi siellä saunassa ehkä. Saakeli, olisi siis pitänyt mennä sinne sellaiseksi hangaround-jäseneksi, niin kuin niillä mopopojillakin kuulemma menestyksekkäästi on, sellaisia jotka ei ihan ole vielä siinä salaseurassa sisällä, mutta haluaisi kuitenkin kovasti ja sitten niinkuin roikkuu hengailee siinä lähistöllä koko ajan ja on niin kuin ei olisikaan. Tai jotain.

20181118_18083120181117_145915

Sunnuntaina leivottiin pipareita jotta saatiin taloon jouluntuoksua, kompensaationa sille että leirin jälkeen olin jalat oikosenaan sohvalla nauramassa (luultavasti mun aivoni ihan lopullisestikin mädättävälle) Deadpool 2 -leffalle. Anteeksi, mutta en ole edes pahoillani, se huumori vaan puree minuun. Ja pipareista puheen ollen, ihan omana mielipiteenäni sanon, että kaupan pakastealtaasta mukaani lähtenyt vaalea piparitaikina ei ollut kokeilemisen arvoinen kokemus. Ihan vaan, jos mietitte. Ja vaikka ette olisi miettinytkään. Muutenkin oli muuten kovin jouluinen teema tässä viikonlopussa, kun paikallisessa citymarketissa oli jouluhumppaa kaikkine oheisjuttuineen, mekin käytiin joulupukille sanomassa heipat ja saatiin suut makiaks siitä hyvästä. Pojat myös valkkasivat joulukalenterit (ainoastaan nuorimmalla oli jo, kun oli mun kans aiemmin kaupoilla joskus) ja käytiin myös plätkyttämässä kenkäpassi melkein täyteen, kun silkohapsien jalat huusivat talvisempia kenkiä jalkoihinsa.  (Ja kuin tilauksesta tänä aamuna oli pakkasta, että saatte kyllä onnitella mua tästä täydellisestä ajoituksesta *kumartaa*)

TOINEN P.S. Sisäkuvat on suttuisia, koska puhelimeni kamerassa on nyt joku häikkä, enkä vaan saa sitä ottamaan selkeämpiä kuvia muuta kuin silloin tällöin. Pahoittelut. Jos ihan hirveästi ottaa kupoliin, niin mua saa muistaa uudella paremmalla kameralla *HEH* !

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Että mitähän hitsvittua

Kyllä, tämä pakerrus puserretaan tänne suomeksi. Koska nyt ei riitä muunkieliset ärrinmurrinsanat tämän tuulen esille tuomiseen.

Tiedättekö, kun joskus vaan ei niin kuin mene. Ei lähde, eikä mene. Ei putkeen , eikä muihinkaan paikkoihin. Ei irtoa, mutta jumituttaa kyllä senkin edestä. Tämä kirjoittaja olis just niin kuin in-the-middle-of semmosessa. Niih.

Esimerkiksi, menet kauppaan. Kauppaan! Yksinkertaista ja usein tehtävää toimintaa. Luulis nyt blondin selviävän siitäkin ilman mitään. Ahhhahh, sallitte varmaan mun nauraa.

Ensiksikin, ilma oli kuin mistäkin kotoisin silloin. Kylmä, harmaa ja tuuli suoraan Putinin peräkamarista. Senverran olin nenääni laittanut ovesta aikaisemmin, että osasin pukeutua sään mukaisesti. Kyllähän minä nyt senverran! Vaan unohdin täysin että meidän auto on vähintäänkin kummallinen – ei mennä nyt niihin pitkiin yksityiskohtiin – ja puhaltaa pelkkää kuumaa ja täysillä eikä reagoi mitenkään mihinkään himmennysnappuloihin. En sitten tiedä, sitä edelliset kaksi viikkoa se puhalsi aivan hyytävän kylmää, niin että hengitykset huurusi auton sisällä, kun ulkona oli se ilmastonmuutoksen aiheuttama toinen kesä. No jokatapauksessa, hiki oli kun kauppaan päästiin.

No jonkinmoisesta flunssasta (Kerpele sitäkin! Taasko se alkaa! Viime talvi oli niin kamala, etten enää ikinä halua sellaista kokea ja taas ollaanko menossa hyvää vauhtia sitä kohden? Minä niin en tule tätä kestämään…) kärsineenä tartuin hedelmiin hyvinkin päättäväisen pontevasti, vaikka olimmekin lähikaupassa jossa hedelmiä joskus on, joskus taas… no on niitä silloinkin , mutta ei tee mieli ottaa. Jos ymmärrätte? Me ostetaan hedelmät melkein vallan citymarketista, mutta nyt siis olin keskellä pientä kyläkauppaamme, ihan liian paljoissa talvitamineissa, ihan liian hikisenä ja tungeskelin isoja punaisia omenoita siihen pussiinsa. Ja kas kehveliä : omppua lykkäs pussin toisesta päästä vallan rivakasti pihalle siinä vaiheessa kun sain sen just ääriään myöten täyteen. Ihan pikkasen sviduddi. Kyykin ja konttasin keräilemässä joka suuntaan karkailleita hedelmiä ja hihkuin tukka hiessä jälkikasvulle, josko odottaisi vähän kun menee hiukan odotettua kauemmin tässä nyt ja väistelin tietysti muita asiakkaita jotka yrittivät siinä tulla ja mennä , mutta minä näytin kovasti haittaavan sitä liikennettä siinä omine touhuineni. No, sitkeä emäntä kun olen, otin toisen pussin ja toiveikkaina hedelmää sitä kohti. JA KOKONAINEN KYLKI PUSSISTA HALKI, huomasin, kun sain taas omenaa sinne sisällytettyä. Tiedättekö. Melkein, niin likellä oli, että melkein jätin ne vaan kaikki ihan sinällään siihen ja kävelin pihalle. Mutta, jotenkin keräsin kuitenkin hikisen sitkeyteni rippeet ja pakersin ne hiton omenat kolmanteen pussiinsa. Ja sitten jatkamaan hienosti alkanutta kauppakierrosta! Mieliala oli ainakin jo mitä mahtavin.

Pianhan sitä olikin jo sitten äidillä poikineen kärrit täynnä sitäjatätä (silti unohdin pari juttua, sehän on vakio) ja päästiin vihdoin kassalle. Lapattiin tavaraa hihnalle ja pakattiin ja mitä kaikkea siinä onkaan tapana tepparoida. Pikkuiset pikkuisen auttoivat. Hiki oli edelleen ja ruuhka vasta olikin. Bonuskortti noin masiinaan ja sitten pankkikortti maksua varten. Mitä hemmettiä. Ei toimi. Hinkataan ja puhallellaan olemattomia roskia pois, ei toimi. “Kyllä siellä rahaa on” tekee mieli huutaa, mutta en nyt muista huusinko. Ei vaan toimi. Jumankauta ja viisi kassillista tavaraa. Onneksi ihmeen kaupalla sattui olemaan käteistä. Ruuhkan kasaantuessa hoitelen omistussuhteeni tavaroihin siirtyväksi sen avulla ja autan pakkaustoimenpiteissä kieppuvaa jälkeläistä. Ja yllätys, kun tartun kassiin, niin nouseehan se siitä lattiasta, mutta tavarat sensijaan jäivät hyvinkin sinne jalkoihini levälleen. Meni sitten muovikassikin rikki. Mikään muu ei tainnut hajota (ihme) , mutta kirsikkatomaatit päätti pyörylöidä siinä pitkin lattiaa ja viisivuotias keräili niitä sitten heitellen toiseen kassiin kuin karamelleja. Nonniin. Se niistä tomaateista, minä se hiton hiki päässäni mietin ja tungin ostoksia jälleen uuteen pussiin.

Ihme, että päästiin pihalle ja kotiinkin ilman tämän enempää. Hiki oli ja hermot tietenkin tiessään, lapset huuteli ensimmäisenä haluavansa keksejä joita olin ostanut ikään kuin jälkiruuaksi enkä suinkaan miksikään heti siitävaan vedeltäviksi. Kieltäminen aiheutti vastareaktion ja mäkätyksen aalto tulvi läpi talon. Sitähän mä just halusinkin kuunnella siinä niin, edelleen ihan helvetin kuumissani, tukka joka suuntaan sojottaen, nenä tukossa ja kahvia vailla. Tsekkasin nettipankista tilin vielä varmuudeksi, ettei minua mitenkään kyberryöstetty oltu ja siellähän sitä rahaa nökötti nätisti tilillä. En ymmärtänyt miksei kortti toiminut ja aivoonhan se otti tietenkin ihan kaikki siihen liittyvä ajatuskin. Että menen seuraavana päivänä kaupunkiin asti asiaa selvittämään, kokeilenko toimiiko se läpyskä muualla ja jos toimii niin voiko siihen luottaa, pitääkö mun nyt aina käyttää käteistä vai tässä korttien luvatussa maailmassamme ja muutenkin, minkä takia tässä kylässä ei ole enää mitään! ? Ei pankkia, ei pankkiautomaattia, ei bensa-asemaa, ei edes toista puotia tahi kiskaa jossa vois kokeilla onko vika siinä kortissa vai kyseisen kaupan laitteessa.

Keitinpä siinä sitten itselleni semmoiset kahvit, että pelkästä hengitysilmastakin olisi saanut varmasti kofeiinia suonistoonsa ja kulutin loppuillan (kaiken muun näpräilyn ohella tietenkin) katselemassa mitä asuntotarjontaa olisi ihan missä vaan muualla, paitsi tässä periferiassa. Toiminta on aina hyvää lääkettä kaikkeen tällaiseen ärjytykseen. Talttuu se hurjempikin hurmutus siitä, kun aikansa siinä selaa. 

Ja jos ei siinä ollut vielä tarpeeksi, niin ainoa sosiaalisen elämäni lähde (kauppareissun lisäksi ja mehän jo tiedetään miten se ei mennyt niin kuin Strömsössä) eli puhelin sekosi ihan melkein vallan viimeaikaisten päivitysten sekopoltsimisten seurauksena. Tuuttasi ilmoitusta tulemaan viesteistä jotka olin saanut jo ikuisuudet sitten , mutta mihinkään uuteen ei meinannut sitten mitenkään reagoida. Asentelin ja poistatin appseja moneen kertaan joka suuntaan ja aina viiden minuutin onnen ja autuuden jälkeen sama (huitha)pelleily jatkui. Argh!!! Ja vielä viimoiseksi , ihan niin kuin hyviksi öiksi ja silleen, joku örlönvöntti oli laittanut viestiä että mitä sä lähettelet sun kuvias tännenäin. No öh, koska en lähetä? En tiedä voinko olla enää enempää ihmeissäni. Että mitähän hsvittua nyt. Joku täysin tuntematon. Että joku jostain vissiin ottanut huvikseen mun kuvia ja laitellut niitä menemään. Voin kertoa, että en jaksanut edes kulmakarvaani kohottaa, – olkoot! Ja kaiken kruunuksi, jos ei vielä tuolla tullut hyvät unet, niin, niin luin ystävällisesti minulle toimitetun arvostelun meikäläisestä, joka kuului näin: ” You look expired. No ass and a gallon face.” Tänks! Kyllähän tässä jo sitten olikin!

Että mites teillä? Onko mennyt yhtään paremmin?

Kyllä, olen ottanut kovat panokset käyttööni!! Tyrni, kaikki luotto on nyt sinussa. Tämän syksyn ja talven jälkeen tiedetään siis, onko nämä kaikki vaan ihan huijausta, vai onko tämä todella sellainen vitamiinipommi kuin väitetään. Maistuu ainakin ihan p*skalta. Joten siinä mielessä vois ollakin , että auttaa jopa. Mikään hyvähän ei ikinä tehoa mihinkään. *doh*

Numerous numerals ( The Real life edition , lol )

Saw this on a blog ( Optimismia ja Energiaa ) and thought immediately to (avoid all work… ) participate, because…  why not?

Basically it`s about numbers of your life. I don`t know if numbers have any kind of specific importance in my life but here are some, now.

person and one person only defines me and my life decisions , and that`s me. A bit of a rough start, but hey, that is how it is no matter how you wanna put that onto words.

chances are given free, that`s my minimum and about begin to be the maximum too, I guess. Being in my life is the first chance for you to be real, you mess up once and I might and possibly most likely will give you a second chance. After that… wouldn`t be so sure.

rd life era has started for me. Am thrilled. I am, honestly. 

seasons, please, for me. Or no seasons and all summer. Got that, Mother Nature?

th month is mine. I am the child of May and I wouldn`t want it any other way. I think I would love May anyway (even if it wasn`t mine ), because it is so moody – like me, yeah! I know, that`s what you thought too. It can begin with a nice summerish feeling or with snow, you never know, but it will end up with leaves on trees and all the surroundings green _no matter what_. Something in May is inevitable and that`s somehow calming to know when stumbling through the month.

th sense is definitely existing in me. You can figure it out by yourselves what it really means, am sure you all know that we have these five commonly known senses : sight, hearing, taste, smell and touch. The sixth is up to you. 

would be my lucky number , if  I`d had a lucky number.

kids and can`t even think how miserable I would be without having them. I would be a absolute brat, too, so we all win with this.

years ago I lost both my parents within days. Life is about that, folks. Once you are and then you are not.

9,5 was the score I gave to the most painful pain I have ever experienced. The Dr asked why the half, why not ten? I (hardly , with  only a little voice) replied that I can still talk a bit. It would be ten if I was all silent. And it wasn`t during any of my child births, just to let you know. I wasn`t any near to be quiet during them I`d say !!!

10 points to good service, friendly advices, tasty menus, smiley faces. It is not that difficult to give a positive feedback! Try! 

12 o`clock is my fave, because always loved midday and midnight. There`s magic in them. Or lunch…

16 year old me took a train to the east and left to pick some (straw)berries as a summerjob in Suonenjoki , far away from home, just leaving a note to kitchen table. That was how we did when there was no selfphones and your mother was at work, you kids. 

19 (or 91, either way) I graduated that age and that year and took my bags  (again) and went to United States of America. Saw New York for the first time and got the absolute awakening that I was made for being on the move. Like a rolling stone…

24 ( th of December), Christmas Eve, always the most important day of the year. It means everything.

29 is a symbol that only one person in this world along with me knows the meaning of it.

30 was the one single plan I had for my life, to have my all kids (if any) done by the age of 30. Oh how little did I know *ahhh hahh*. Only half of them I had til that. Haven`t done plans like that ever since. Doing great without them.

36 is the total number of countries my blog readers comes from. Most of you of course are from Finland, but the pretty good rival is USA, which am shocked kind of ! Yay you americans (or perhaps finns living in there…?)! And the third is UK, if you want to know.

40 (41) I thought I would be de.. vastately oldish by then,  but instead I got a baby and a grandkid little after that. Was the best of the bests!

45 minutes aboutish was my quickest child births. From the moment I woke up at home having that feeling and when actually arriving to the hospital and having the newborn into my arms. That was the loudest too, I would say. Said quite many cursing words within those 45 minutes.

46 my current age. That is so complicated to other people (read: to men) , because younger think it is apparently so appealing but hey, the biological clock has stopped so damn woman!, –  and older one think you are so fresh and cool but wtf this little kid phase is, please call me when they are past that will ya. Just making a point here in general. I may or may not have my own experiences of that. Ha. Ha.

50 *sighs* Okay, lied to you about the plans. I have a plan to see the Africa latest when turning fifty. Am keeping that one. 4 years to go. Omg! I mean, yay.

50s – 60s music is hitting me. I mean, I don`t know the lyrics of the finnish most popular songs from the radio playlists (that can be on every day in my house, year in year out) but hell yea I know the lyrics of Buddy Holly`s or Eddie Cochrane`s songs. Dah! 

72 my year of birth. Also a title of a Anssi Kela Song (1972).

90s disco beats are always flowing through my veins. Was on a perfect age then and had the greatest time , too. Even my kids are liking that music now. Can`t blame them, it`s the coolest!

100 % will be given when am serious. That is me.

491 followers on Twitter.

2016/17 Obama…. and then Trump. God help us.

2017 was a watershed in my life,in so many ways.

2018 is a year of foundation what will be.

32:1 Is the verse in Deuteronomy that I like.

5135513 my childhood home phone number. Could easily type couple of my closest friends numbers too from those days. But I have no idea of even my kids current phone numbers at this very moment. What a world, ha?

26 208 views in my blog, last time I checked.

1 000 000 butterflies at least making my stomach feel restless and heart beat of excitement. Cheesy, I know, but a girl can be little cheesy at a times, can`t she…

I don`t honestly know if am done here yet, but gotta go do some other things. So, see you later and if you do this too, let me know and I will pop by for a visit! (Can be done anywhere in social media, so no worries if not having your own blog).

Ta-ta!

Music: Italo brothers “Summer air” !!

linkedin