Kas kukas se täällä!

Ei voi olla totta, minähän se. Pitkästä aikaa *nääh*. Miten ihanassa tämä elämä onkin näin kaikenlaista täynnänsä, etten ehdi niitä ylös kirjata? Onneksi. Siitä aina tietää, että on niinsanottua joutilasta aikaa, kun tekstiäkin tuloo näytölle. Ja joutilaalla ajalla tarkoitan kyllä myös sitä tuikitärkeää elintärkeää kuhavvaan olemista, jota ainakin minun sieluni ja ruumiini ihan kipeästi välillä tarvitsee ilman mitään aistiärsykkeitä. Kun jos esimerkiksi makaa jossain ihanassa maisemassa, esimerkiksi palmujen alla ja sitten korviin leijailee esimerkiksi kaunis letkeä musiikki ja vielä sellainen pehmeä esimerkiksi merituuli hivelee silkkikätösin poskia… niin ehei ei ei ei, ei tule mitään tekstiä todellakaan, sillä se kaikki on niin paljon, että koko minun tuntoaistini on ihan täynnä sitä. Ikään kuin jonkun ihmisen puhevyöry, jonka väliin et vaan saa sanottua mitään vaikka olisit just päästämässä housuihisi tai no, tekemässä ihan mitä vaan kriittistä. Joskus jotkut asiat yllättävät aistit niin että kestää hetken päästä ikään kuin taas itsensä niskan päälle.

20180710_111656

Kesä on ollut kyllä niin hyvä ja …kuuma. Minäkin olen ruskettunut – ei sillä että se olisi mikään itsetarkoitus ollut, mutta tässä on ihan tarina takana, jos ette tienneet. Pienenä tytöntylleröisenä olin aina AINA ihan ruskea jo maaliskuussa viimeistään. Siis kaikilta niiltä osin mitkä ikinä voivat ulkoilman kanssa tekemisissä olla. Ihmiset aina kysyivät ihmeissään, että ootko sä käynyt ulkomailla. Ihmeissään siksi, että olin vähävaraisen yksinhuoltajan lapsi ja ei todellakaan käyty missään ulkomailla – ei edes kerran vuodessa missään isommassa kaupungissa täällä kotimaassakaan – ja kaikki muut perheenjäseneni olivat ihan kalposia. (Ja tällä en nyt vihjaa, että toinen vanhempani olisi jotenkin helpommin ruskettuva jonka vaan jättäisin tässä mainitsematta, ei hänkään ei ollut sitä). Hiukseni olivat vielä ihan vitivalkoiset ja arvaatte kai miltä näytin sitten, ruskettuneine nahkoineni. No siitä alkoi sitten vaan sellainen legendaarinen lause, että meidän Larissaan nyt vaan ottaa aurinko paremmin kiinni. Ja ottikin. En muista olisiko seitsemänkymmentäluvulla mitenkään rasvattu ihoa auringonsuojaksi, mutta ikinä en silti palanut – olin vain ruskea.

Yhtäkkiä jossain vaiheessa aikuisikääni huomasin – ja minulle huomautettiin myös tästä hyvin suoraan – että minuun ei ottanut sitten mikään väri millään tapaa kiinni. Ei auttanut Kanariat, ei mitkään. Pysyin sitkeästi sellaisena pölyisen valjun hiekan värisenä. Varmaan parikymmentä vuotta.

Ja nyt taas. Olin jo toukokuun alkaessa täynnä kellonrajoja ranteessa, silmälasin ympyriöitä naamassa, nilkat kenkien rajat paljastaen. Havahduin itsekin ja niin havahtuivat muutkin. “Kuinka sä voit olla noin ruskea”. (Verrattuna siihen mitä olin aiemmin… siis).

20180708_081758

Olen todellakin siis palannut näköjään ainakin hetkellisesti siihen tilaan, jossa pilvisen päivänkin jäljiltä olen entistä pinttyneemmän ruskea. Ja todettakoon siis että käytän todellakin suurimpia suojakertoimia mitä voiteista löytyy, koska iho on minulle muutenkin suuren kompleksin paikka psoriasiksen takia. Yhden ainoan kerran tänä kesänä muuten kävi niin, että oli aivan valtavan kuuma, odotin bussia ehkä viisi minuuttia ja kietaisin siinä hiukset ponnarille (koska ne liimaantuivat kiinni nihkeään nahkaan ja se on niin yök!! ) ja sen jäljiltä olkapäähän tuli nirunarutopin raja hetkellisesti punoittaenkin koska nähtävästi siitä oli jäänyt rasva vähemmälle.  Muuten olen säästynyt ilman vaurioita onneksi. Saatoin myös hetkellisesti luulla että Yyterin aurinko otti peppuun liikaa, mutta ottikin ihan sopivasti loppujenlopuksi *virn*!!

Meille psoriaatikoillehan aurinko on katkeransuloinen kaveri. Se auttaa (yleensä) psoriasikseen, mutta toisaalta sitä miettii paljonko on liikaa sitten taas niiden kaikkien auringon vaarojen kannalta katsottuna. Itselläni vielä on ollut tämänkin kohdalla niin, että niinä vuosina kun aurinko ei muutenkaan ottanut kiinni, niin ei sitä toivottua apua ollut psorin oireisiinkaan. Itseasiassa yhden Teneriffa-viikon jälkeen oireet pahenivat! Lisäksi kun muutenkin käyt jatkuvaa taistelua seitsemänsadan erilaisen rasvatuubin kanssa, – että mikä auttaa, mikä ei auta, mikä pahentaa, onko tämä nyt enää hyvä ollenkaan, uskallanko kokeilla tätä – niin vielä siihen päälle aurinkorasvan lisääminen ja sen oikean löytäminen ei juurikaan ole kovin kiinnostava ajatuksena.

Viime kuukaudet on olleet oireiden osalta kovin yllättäviä omalla kohdallani. Toisaalta psorini on levinnyt, mutta toisaalta aurinko on helpottanut sitä valtavasti. Lisäksi kämmeneni palmoplantaarinen pustuloosi on nyt todella hyvänä *kop kop kop*.

Screenshot_20180715-135703
Niitä todellisia kuvia , reality when you have #psoriasis
20180715_140743
Parempaan päin menossa ❤

IMG_20180706_202726_613

En osaa yhtään kuin arvailla että mikä tähän kaikkeen mahtaakaan olla syynä. Yksi asia mikä on todella paljon erilailla tänä vuonna kuin muina vuosina elämäntavoissani on vitamiinit joita olen syönyt. C ja D.  Olen syönyt kerrankin niitä pitkään ja säännöllisesti enkä vain joitain satunnaisia kuureja silloin tällöin. Toisaalta, vitamiineista huolimatta olin talvikauden siinä helvetillisessä taudissa jota en halua enää ikinä kuunaan milloinkaan kokea. Ja niin onhan tietysti toinenkin asia mikä sellaiset kaksikymmentä vuotta tahditti elämääni kovin erilailla kuin nyt. Olinhan raskaana kahdeksan kertaa ja siihen sitten ne imetysajat päälle – kroppa oli taatusti kovin toisenlaisessa myllyssä kuin nyt. Tässä seesteisessä keski-iässä hahhhahhhah…

Miten teillä muilla? Onko siellä lukijoissa näistä sairauksista kärsiviä? Miten kesä on teitä hellinyt ihan muuten? Kertokaas kuulumisia!

P.S. Meinas hermot mennä. Kuvat ei sitten meinaa millään siirtyä, ei vaikka kokeilen mitä laitetta! Argh! Ja muuten, se case Ruokapäiväkirja, siihen palaan vieläkin myöhemmin. *syvä huokaus*

 

 

 

 

 

Ikäkausiuhmaa, roisia puhetta ja ruokapäiväkirjaa

Heissan!

Kaksi eri kertaa olen aloittanut ja aina tuntuu jotain parempaa tulevan väliin, mutta koitetaas tästä nyt selvitä tällä kolmannella kertaa.

Piti kirjoittaa, hah, ainahan mun pitää niin paljon kaikkea, sillä tavalla aihe kerrallaan, mutta eihän siitä mitään tule! En ole itsekään kovin yksoikonen, joten God help me ei ole bloginikaan. Siksipä : sillisalaatti:

Kahdeksan lapsen jälkeen luulisi ettei näissä pikkulapsiajoissa enää mikään yllätä, mutta taas yllätti. Olen kyllä aina, – jokaisen lapsen kohdalla vaikka en mistään yleistämisestä tykkääkään, mutta joskus se vaan on niin vaikka miten katsoisi, – huomannut , että kun muu valtakunta puhuu eskarivuoden (eli kuusivuotiaiden ) pääkkötempuista, niin meillä se on ollut aina vuotta aikaisemmin. A i n a . Meillä se viisivuotisikä on ollut sellainen , josta huomaa että lapsi alkaa potkimaan itseään ulos siitä pikkulapsi-iästä ja kasvamaan tuskanparaus kerrallaan kohti sitä pikkukoululaista. Jokainen on omalla tavallaan taistellut sen tiensä sinne, mutta tämän nuorimmaisen kohdalla jotenkin yllätyin, sillä hän on ollut kyllä niin pikkuvanha lapsonen, että jotenkin tässä pääsi vanha äiteekin ihan unohtamaan, että lapsi hän siltikin on. Ja kasvaa myös , vaikka kuinka olisikin suurin piirtein puolen maailmaa hallussa jo.

Tämä kuopuksenihan on itse, tuon kahdeksanvuotiaan kanssa, opetellut muun muassa englantia kysellen innokkaasti sanoja ihan kesken leikkiensä – esimerkiksi “Äiti tää dino menis tänne kauppaan nyt, äiti miten sanotaan englanniksi mä menen kauppaan?” – tai kun kuulee vaikka jostain telkkarista englantia, niin hän osaa itse bongata sieltä niitä sanoja ja lausahduksia: “Tossa sanottiin letsgou, eiks se ookin että mennään?!” . Muutenkin Rudi the Boy *heh* (nimi jolla hänet tunnetaan mm Instagramissa) on ollut varsin sanavalmis (noh…kaikkihan nämä on…) ja töihin mennessämme on muun muassa sanonut minulle, että äiti olen sitten tuolla varastolla jos kaipaat mua, sanon vaan ettet sitten pelästy että missä sun poikas oikein on. Hän muistaa kauppalistat ulkoa (kun vaan kotona sanon ääneen mitä pitää ostaa, niin tämä muistaa jokaisen) ja ymmärtää ihan todella paljon asioita maailmasta ja luoja paratkoon hän on se lapsista joka aina muistaa missä hänen kaikki tavaransa tai sukkansa tai jonkun toisenkin tavarat tai sukat on! Uskomaton mukula, siis, kaiken kaikkiaan. Kuten nämä kaikki, tietenkin!

Mutta ehkä juuri siksi koska Rudi on ollut niin toimiva, sellainen jonka kanssa ei ole paljoa tarvinnut vääntää ja joka ymmärtää kerrasta mitä sanotaan, niin onkin ollut yllättävää huomata näitä viisvuotisjunttaamisen piirteitä hänessäkin. Nykyään tehdään vaikka kielletään, enää ei kerta sanominen meinaa riittää mihinkään. Aina pitää vähän kokeilla voisko sittenkin jatkaa tätä juttua joka just kiellettiin. Tai sitten puhutaan välillä vähän vauvankieltä, eikä aina niin vähääkään. Sitä huomaa äiti itsestään näitä kummallisia häpeän piirteitä, kun siihen asti varsin selkeäsanainen lapsi onkin yhtäkkiä julkisella paikalla jotain ihan käsittämätöntä sössellystä suoltava jälkeläinen. Myönnän, että joka ikinen kerta sanon hänelle, että sanopa niin että äitikin ymmärtää koska osaat kyllä. Ja lapsi sanoo ja minä ymmärrän ja asia on sitä myöten pihvi. Mutta silti välillä mieleen puskee ne tyhmät mitämuutkinajattelee -ajatukset, koska aikoinani sain palautetta varsin paljonkin vähän kaikesta ja aina sillä perusteella, että kun niitä lapsia on niin monta, niin… Suurinpiirtein lapsen hukassa oleva hanskakin johtui siitä että lapsi oli ihan sekaisin kun joutui niin monen ihmisen keskellä elämään että ei ihme että hanskakin hukassa raasulta. No sillä perusteella yksikään ainokainen ei koskaan tässä maailmassa ole mitään hukannut – ja me kaikkihan tiedetään että on – joten sinne meni se teoria, mutta silloin joskus siinä hetkessä se tuntui enemmän iholla. Nykyään en enää kyllä (kuten olette varmaan huomanneet) hetkeä kauempaa mieti mitähän muut nyt mistään ajattelee, mutta toki ne vanhat tunteet välillä meinaa pulpahdella pintaan. Että siinä se yksinhuoltajan nuorimmainen on nyt ihan jäänyt vaille huomiota ja kerjää sitä reppana esittämällä vauvaa. Ja mitä näitä teorioita nyt on.

Mutta siis tätä meillä nyt on liikkeellä, onko kellään muulla? Ja kaikkihan tietysti ymmärtää, että lapsi on minulle aina rakas ja ihana omana itsenään kaikkine tapoineen ja kaikkine puolineen, minä en todellakaan tässä hae sitä että koittaisin saada lasta johonkin muottiini väännettyä. Sitä paitsi, kun katson näitä minun ihania isompia lapsiani, niin ymmärrän enemmän kuin hyvin että heistä tulee juuri sitä mitä he itse haluavat ja miksi he itse haluavat tulla, eikä me vanhemmat onneksi kamalan paljoa pystytä heitä pilaamaan (varsinkin kun on omapäisillä lapsilla siunattu). Itse olen aina, a  i  n  a , korostanut lasten erilaisuutta ja heidän persoonallisia puoliaan ja koittanut tehdä kaikille selväksi, että jokaisen oma persoona on vahvuus ja paras just sellaisenaan.  Jonkun luonne voi tehdä elämästä haastavamman elää hänelle itselleen, sellaisen vaikeimman kautta kaiken hakemisen, mutta silloinkin voi auttaa lasta näyttämällä, että itselleen armon antaminen on aika vapauttavaa. Että aina on uusi päivä (ja armo uus). Jokainen lapseni on minulle maailman rakkain ja heidän elämänsä seuraaminen on minulle suurin ilo mitä voi olla.

Niin myös siis tämän Rudin kohdalla, jokainen hetki on ainutlaatuista ja ihanaa, oli se sitten uhmaa tai kaiken sujumista kuin tanssi. Ja kun joku aika sitten koin sitä valtavaa luopumisen tuskaa, kun tämä minun vauvani vaan kasvoi ja minun sylini ja vauvamoodini huusi ikävää ja tyhjää syliä ja se oli ihan oikeasti aika pitkä prosessi päästä eteenpäin, niin nyt olen ihan todella onnellinen, että asiat on niin kuin ne on ja minulla on juuri nämä lapset.

 

20171225_213747
Muisteloista löytyi näinkin vauhdikkaita kuvia, kuopus tosin näyttää vähän järkyttyneeltä kun näki oman kuvansa tuo härpäke päässään…

 

Ja koska elämä on niin ihmeellinen asia, niin bonuksena sitä saattaa saada elämältä lahjoja jotka mykistävät ihan näinkin puheliaan ihmisen aika pitkäksi aikaa. Siitä sitten toisella kertaa enemmän. 

Elämältä saamisesta puheen ollen päästäänkin seuraavaan asiaan, eli siihen mitä kaikkea ihmiset blogeissa kirjoittavatkaan. Nyt sitten sanon varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, että seuraava aihe on sellainen mistä en ikinä itse kirjoita varmastikaan, vaikka yleensä en mistään koskaan sano en koskaan. Mutta… tällekin saattaa tilaus olla, joten jos haluatte kuulla siitä asiasta ihan oikeilla nimillä, niin klikkaa linkkiä: Desire Nyman blog. Tämä postaus tuli ihan sattumalta eteeni blogeja netissä selatessani ja täytyy nyt kyllä pienen yskänpuuskan jälkeen todeta, että siinä on nuorella naisella otetta asioihin. Jos joku siitä saa vertaistukea, niin aivan mahtavaa! Meillä mummoilla kun saattaa olla edessä hieman toisenlaiset ongelmat *ahhahhahhhah* Varmaan jossain hormonihuurussani siitäkin joskus avaudun, odottakaa vain. Jotenkin alkujärkytyksen jälkeen olen enemmän kuin iloinen että tuon blogin löysin, sillä niin paljon on täällä blogimaailmassa sellaisia jonninjoutavia hienostelijoita jorisemassa kaiken maailman asioista, joista tuntuu ettei heillä ole mitään kokemusta tai varsinkaan kykyä katsoa asioiden niitä toisiakin puolia, kuin vaan ne oman nenän edessä olevat, ainoat oikeat..

 

20180626_170113
Granny 😉

 

Ja koska edelleen minulta kysytään kaiken maailman dieeteistä viesteillä (en kyllä ymmärrä miksi, koska en ole millään dieetillä enkä edes näytä siltä että olisin!) niin ajattelin näyttää teille vaikka parin viikon verran , alkaen nyt, että mitä minä ihan oikeasti syön, siis aikuisten oikeasti kerron ihan kaiken ilman mitään epämääräisiä kiertoilmaisuja tai muita, raakaa luettelointia, olen jo tämän päivän kaikki kirjannut ylös, sisältäen muun muassa kolme tortillasipsin suikaletta. Tarkoitus ei ole olla esimerkki yhtään kellekään, ei hyvässä herraparatkoon eikä toivottavasti huonossakaan kuitenkaan, vaan ihan vaan kertoa että näin syömällä (koska olen jo pitkään syönyt “näin” eli mitäikinätykkään ) saa sen pudotetun painon pysymään kyllä poissa. Näköjään. Vaikka olisi yli nelivitonen. Ja vaikka olisi vähän tällainen laiskanpulskea luonne. Kirjaan kaikki ylös ja laitan tänne sitten niitä jollakin aikavälillä. Onko joillain jotain ehdotuksia tähän? By the way, huomasin että mun vastauskommenttini teidän kommentteihin tänne ei meinaa aina näkyä, olen kyllä jokaiseen vastannut ja ne näkyy kyllä jostain syystä minulle julkaistuina tässä minun kirjoitustilassani, mutta kun kirjaudun ulos, niin osa on tipotiessään *häh*! No koitan löytää ratkaisun ongelmaan, jos tuntuu että joku asia vaatii privaattia kommentointia, niin minulle saa edelleen laittaa sähköpostia tai kirjoittaa kommenttiin toivomuksen ettei sitä julkaista, niin pidän lupaukseni kuten tähänkin asti ja en sellaisia julkaise.

 

20180626_155616
Eilisen herkuttelulta aika raikkahan värinen kuva! Ja yks vetää taustalla jäätelöä pikkasen autuaana…

 

Nyt jotain jalkapalloa taas vähän telkkarista, jalat huutaa kyllä hierokaa mua! ja perskannikat kans, sillä olen ottanut kaikesta huonovointisuudesta huolimatta rutiineihini taas vähän astetta rankempaa jumppaa. Kun näyttää siltä että kelien puolesta ei sinne lenkillekään ihan hetkeen taas pääse. Argh.

 

20180623_131338
Todellisuus – ja todellisuus. Ihan vaan koska voin. 

 

 

 

 

Neljäkuus ei ole sama kuin… no mikään sitä edeltävä numero

Terveisiä p*rseestä. Juuri könysin tuolta makuuhuoneen hämärästä keittiön (kahvipannun ja vesihanan) kautta tänne olohuoneen sohvalle. Joku hemmetin kamala päänsärky iski päälle tuossa joku aika sitten ja ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tai pikemminkin kuvailisin sitä tonnin painoiseksi betonimöykkeröiseksi joka painettiin minun pikkukroppani (hah!) niskaan juuri kun iloisna mielin käperryin uutta vastaostamaani kirjaa lukemaan. (Eihän kaikki nyt Anna-Leena Härkösestä tykkää, mutta että tarttee ihmiseltä taju viedä lähes kun kirjan avaa…)

20180625_174024

En edes halua ajatella mikä ihme mulla oikein on. Kuin tuhannen krapulasta (kyllä, kaikki tätä lukevaiset lapseni, valitettavasti äitikin tietää mitä se on) heränneenä tässä koitan olla jossain tolkuissani. Kaiken kukkuraksi olen tänään syönyt vielä sillä lailla terveellisemmin ja säännöllisesti, enkä lainkaan kuin juhannuksenpyhinä, jolloin tuli mätettyä kerralla sillit ja sörsselit niin että napa vinkui valmiiksi ennen jälkiruokaan pääsemistäkään ja yhtenäkin iltana myönnän kyllä tämänkin tässä kun ei se kuulemma vielä rikos ole tuli otettua olut, Belgian ja Saksan ja ties minkä joukkueen voiton kunniaksi. Eilen jo katselin peilistä, että ei ole vanhaksi tulemista , kun turvotus kaiken tuon edellä mainitun ruokavalion jälkeen oli naamassa ihan kamala. Jos joku asia pitää sanoa tästä elämästä reippaasti yli nelikymppisenä,  niin tuo turvotus on minulla ainakin ollut ihan silmiinpistävä juttu, jota minulla ei ollut koskaan ennen – ei edes kertaakaan kahdeksasta raskaudestani. 

 

20180625_085231
En minä nyt aamullakaan mikään kukkanen ollut, mutta ei ainakaan ottanut kipeää mistään päin.

 

No mutta nyt on ja siksipä aloitin päiväni vedenjuonnilla, niillä jokapäiväisillä vitamiineillani ja raikkaalla salaattileivällä aamukahvin kaverina. Jossain vaiheessa lähdettiin kahden nuorimman kanssa kylille, kun muut lapset on kaikki jossain muualla ja me mentiin humpsutteleen vähän Hesburgeriin jossa minä söin kanasalaatin siemensekoituksella ja ilman mitään kastiketta! Ei pitäisi olla siis mitenkään hirvittävä verensokerinnousukaan syynä nyt mihinkään jysäriin , joinkin vain vissyä. Kun pojat oli aikansa temunneet leikkipaikassa niin lähdettiin käymään vielä ruokakaupassa ja ajeltiin kotia. Oltiin kaikki ihan intoa täynnä, ostin sieltä tarjouksesta kasan kirjoja (kannattaa mennä penkomaan ainakin siis tuonne paikalliseen Citymarket Sastamalaan : 4,99 oli isot kirjat dinosauruksista ja ties mistä jättiläisistä. Härkönen oli vähän kalliimpi ja lego-kirja jonka Rafu valkkasi, mutta tarjouksessa silti nekin!) No jokatapauksessa siis, kaikki oli vallan hyvin, näpsyttelin välissä vähän työhommia (ja anteeksi nyt vain kun en saanut italialaiselta asiakkaalta puhetta katkeamaan siinä Hesburgerin jonossakaan, vaan kukkahattutätien kauhuksi senkin siinä sitten hoidin) ja ehdin lukemaan kirjaani hetkisen kun alkoi päätä ja koko kroppaa painaa niin, että tuntui että valun sänkyni patjan sisälle siitä, suoraan lävitse. Ihan hirveä olo, nuorimmainen tuli viereen palpattaan omasta kirjastaan ja minusta tuntui että jos en pitänyt silmiäni kiinni, niin ne olisi kääntyneet vallan mainiosti siitä ihan itsestään ympäri. Joka ikisestä ruumiinosastani tuntui voimat lähtevän ihan jonnekin muualle. Siis niin kuin sekunneissa.

20180625_175712

 

20180625_175705
Jättiläiskirjan sisältä löytyi jättiläinen. Ja pöydän alta ei löydy koiranpaskaa vaikka saattas äkkiseltään siltä näyttää. Siellä oli sukka poikineen, kävin just tarkistamassa.

 

Aikani siinä sitten olin ja koomailin, kunnes sain itseni sieltä tähän dagenefter-olotilaan kammettua. Nyt tuntuu, että kyllä tämä tästä. Ehkä.

Tai sitten tämä on tätä ikää ja paluuta ei ole, kuin kohti hurjempaa alamäkeä. Hah. Mutta kuka voisi kellot seisauttaa , en minä ainakaan, joten näillä on mentävä. Kovin tylsää jalkapalloa vaan tänään tiedossa, tarkoittaako se siis todellakin sitä, että minun on mentävä leikkaamaan tuota ruohoa! Ei kai!

 

20180625_175646
Mää niin samaistun tähän poikaan. Istui tuossa mököttämässä. Kysyin mikäs nyt hiertää. “En enää muista mutta ei kuule haittaa” sanoi hän…

 

No eiköhän me tästäkin päivästä taas seuraavaan selvitä, joten heikun keikun! Nähdään taas “langoilla” !

P.S. Ai niin, piti sanoa, että kylille ajellessa kaksi eri kertaa tuli auto melkein peltiin kiinni, ensin keskellä ei-mitään ihan suoraan nenän eteen sivutieltä. Siis ainoastaan minä liikkeellä hiljalleen puksuttelemassa siellä autiolla tienpätkällä ja tuo toinen auto vartoo risteyksessä että ehdin melkein kohdalle ja porauttaakin eteeni siitä sitten noin vaan. Voin kertoa, että lapset oppi ne viimeisetkin maailman kirosanat siinä vaiheessa kun äiti vähän kommentoi mitä mieltä oli… samalla kun jarrutin varpaat krampissa ettei tullut tärskyä. Onneksi vauhtini oli hiljainen niin säästyttiin kolaritta ja setämiehen mersu pääsi menemään. Toisella kertaa (niissä kylän ainoissa) liikennevaloissa päin kaikkia mahdollisia varoitusvaloja joku jo valmiiksi ihan helv*tisti kolhua ottanut auto “puikkelehti” sieltä väleistä eteeni, niin että piti oikein hetki miettiä onko autoni muuttunut yhtäkkiä jotenkin näkymättömäksi. Nähtävästi ei kuitenkaan pelkkä autoni vaan myös minä olin jotenkin olemassa olematon, sillä siellä hampurilaisravintolassa eräskin lapsukainen toisaalta protestoi seurassaan olevalle aikuiselleen, että miksi hänen on juotava maitoa täällä Hesburgerissakin. “Koska pienet pojat juovat ruuan kanssa maitoa!” oli täpäkkä vastaus aikuiselta siihen (eikä siinä mitään), mutta lapsipa oli nokkela ja bongasi nämä meikäläisen pienet pojat jotka suinkaan eivät juoneet maitoa, vaan kolaa siinä posket lommollaan ja silmät autuudesta melkein ympäri kääntyneinä. Keskustelu tästä jatkui siinä perhekunnassa siihen ääneen, että teki mieli kiekaista että minä olen tässä näin ihan melkein vieressäsi ja kuulen paheksuntasi kyllä vallan mainiosti. Mutta en sitten viitsinyt. Koska neljäkuus on kyllä jotakin opettanut minullekin….

Ähäkutti

kynäilty lauantaina, mutta elämä kun unohtui julkaista … paree siis myöhään tai siis sunnuntaina kuin ei milloinkaan

Hää hää, nokkelimmat on jo huomanneet, että minäpä se olen aktivoitunut tässä kirjoittamisessa. Siinä kävi katsokaas niin, että mitä harvemmin ehti kirjoittamaan, niin sitä korkeammaksi nousi se kynnys, että vähintäänkin jonkinmoinen yyberhieno hengennostatus piti saada itsestään ilmoille, jos jotakin meinasi kynäillä. (“kynäillä”). Kun kerran, aikaakin oli tullut tuhlattua sellaiseen turhanpäiväiseen jumputteluun ja aiheiden hautomiseen… tiedättehän. Elämiseen. 

No minunhan hermot meni ihan melkein heti (vuoden päästä). Ei minusta ole mihinkään hienoon edes harvoin! Ennenvanhaan kirjoitin blogiin kaikki maailman höpinät ja se oli kivaa ja mieluisaa, kun edelleenkin pystyn vuosien päästä käydä lukemassa siitä ihan tavallisesta elämästä. Tahdoin niin sen saman takaisin! *polkee jalkaa* Nihkerta!

Ja sitten yks toinen juttukin olis vielä. Kun olen lueskellut (uusia ihkuja, vanhoja ihkuja!) blogeja, niin vähintäänkin kahta erilaista bloggaajan-puoliso-tai muuta siellä taustalla elävää-tyyppiä löytyy karkeasti sanottuna. Niitä , jotka ei vois vähempää korvaansa lotkauttaa että mitä se (emäntä?) kirjoittaa milloinkin sinne blogiinsa – ja sitten niitä jotka kommentoi (privaatisti tietysti, huokaus) jokaista aihepiiriä ja sisältöä ja koko kirjoitelman rakennetta ja kaiken paljastavuutta /paljastamattomuutta ja järkevyyttä  ylipäätäänkin. *huo-ka-us* . Saattaa olla että tunnen yhden tuommoisen jälkimmäisen. Ei millään pahalla siis, mutta välillä (siis aina) sekin nostaa kynnystä jos toinen on vaan niin hyvä ja kokeneempi. Kirjoittaja, siis. Sitä näkee itsekin omat näpytyksensä sellaisina mitättöminä turhanpuhumisina. JA miettii että no nyt tätä häpeää on sitten kantamassa joku toinenkin vielä tässä, että ei riittänyt että itsensä ja lapsensa jo siinä möykyssä kierii. Ja todettakoon, että minua ei siis ole todellakaan kritisoitu kirjoittamisesta, eikä kielletty tai edes kommentoitu mitään siihen viittaavaa. Ei taivahan totisesti tietenkään. Sellainenhan olisi jo iät ajat sitten kuullut mitä mieltä olen sananvapaudesta ja muusta sellaisesta ohimennen mainitsemastani oikeudestani. Minua on ihan kyllä kannustettu ja sellaisella (ei-suomalaisella!) tavalla koitettu prepata olemaan aina vaan parempi minä. 

Joskus se vaan luo sekin paineita, että saa vapaat kädet. Siksipä minä tässä puolileikilläni (siis umpitosissani) koitan tätä vyörytystaktiikkaa: kirjoitan niin paljon kuin pieniltä sormiltani kerkiän. Ikinä ei tiedä jos vaikka on niin kiire jollakin, ettei ehkä ehdikään kaikkea niin pitkään miettiä. Tälle mun logiikalle saa taputtaa, on se niin surkea että… 

Joku (no yks bloggaaja siis) kirjoitti , että blogien aika alkaa oleen ohi jo. Kaikki vaan tubettaa ja tiesmitättää, menee siellä missä kehityskin menee. Ihan sama. Minä kirjoitan varmaan ikuisesti, luki kukaan tai ei. Samainen bloggaaja myös sanoi muuten, että jonset kuvaa blogikuviasi järkkärillä  – tai vielä parempi olisi jos sulla on ammattikuvaaja joka näpsii ne kuvat siihen sun blogiin  – niin kyllä silmät ihmisillä vuotaa verta. Aivan sama. Edelleen minun blogista löytyy kuvia jotka olen ottanut ihan elämän tuoksinassa omalla kännykälläni. Koska niin minä teen! Elän ja näen jotain kivaa tai kamalan hirveätä ja otan kuvan ja jatkan sitten taas eteenpäin. Ei minun elämä mene kyllä niin, että varaan jonkun kuvaajan joka ottaa köntissä kuvat minun elämästä kertovaan blogiin seuraaviksi viikoiksi. (siis niin kuin mitä toi edes tarkoittaa) .

Mutta en minä mikään ole ketään moittimaan, ihania kuvia niillä hienoilla vempeleillä saa ja niitä on jopa mieluisa katsella jos ne liittyisi edes jotenkin siihen kirjoitettuun tekstiin. Edes joku niistä.

Yhteen asiaan minäkin olen kuitenkin vähän tässä taipumassa. Kun minulta on lukijoiden toimesta ja yhden saitinkin toimesta toivottu niitä perhe-elämään liittyviä arkisia postauksia, niin niitä sitten täältä tulee, koska sitähän minä täällä elän. Jotenkin vaan en ole osannut kohdistaa kirjoittamistani tähän kotielämään niin paljoa viime aikoina, kun tuntuu että joka puolella tapahtuu niin paljon että jokaiseen maailmalla vellovaan aiheeseen tekisi mieli tarttua (ja sitten ei tartu lopulta mihinkään… vaan näkisittepä ne luonnokset, kyllä on yritetty!)

Ja sanoista tekoihin: kerrottakoon siis että istuksin sohvalla, katselen jalkkista ja juon vissyä hienosta partymukista. Nuoriso tuli, toisetkin nuorison edustajat tuli ja menivätkin jo, ja palju tuolla ulkona pihisee ja ilma on taas ihan per….

20180623_205630

 

 

Kuumat tunnelmat kelistä huolimatta

Nonniin. Suomalainen keskikesän kohokohta on jo pitkällä iltapäivässä tätä varsinaista Juhannuspäivää (kun eilinen aattohan se varsinainen hulahula-päivä yleensä on ollut) ja voidaan alkaa koko kansakunnan voimin juhannussäiden sijaan miettimään ja pohtimaan tulevan joulun kelejä taas. Niin se vuoden kierto toimii täällä Suomessa…

 

20180622_195439
Vähän jalkapalloa, aina on aikaa vähän jalkapallolle

 

Meillä oli kyllä taas oikein sellainen meidännäköinen mittumaari, niin kuin tietysti pitikin! Jotta kaikkien toivoma kylpypalju saatiin (siis että minä sain) juhlakuntoon, piti kaikki valmistelu tietenkin aloittaa hyvissä ajoin, eli siis torstai-iltana vesisateessa ruosteisen sahan kanssa pitkin tynnyrin ympärystää villiintynyttä kirsikkapuuta karsien. Ihme ettei sattunut mitään! Tosin se sahan kerpele oli kyllä niin huono, että sain paljain käsin paljon paremmin raivattua sitä viidakkoa kuin sillä vimpaimella mitään.

 

20180623_131138
Mitä yhteistä on mulla ja Sauli Niinistöllä… 

 

Aatto alkoi kans ihan kivasti. Piti käydä vielä kaupassa vähäsen (lue: niin pitkän listan kanssa, että joku ohikulkeva kanssa-asiakaskin totesi että onpas sulla pitkä kauppalappu! Daa! Siinä oli vaan ne viimeiset!) ja sitä ennen piti äkkiä laittaa tuli paljun kiukaaseen, ettei tarvitse avantouintia ikään kuin harjoittaa kenenkään siinä jäätävässä tuulessa ja vesisatehessa. Ja siitä se riemu sitten lähtikin repeilemään! Miettikää, olin jo vähän lämmitellyt edellisenä iltana vettä siellä ja hakenut puita liiteristä ihan muina naisina vaan. Nyt kun mentiin sinne liiteriin pojan kanssa, niin jukolaude. Yksi ampiainen kaarsi meidän kintuissa ja ennen kuin ehdin sanoa kissaa tai siis mitvit`siä, tuli niitä tsiljardi sieltä meidän jaloista halkojen seasta ja kävivät pärskeleet kimppuun heti sen enempiä kyselemättä. Juostiin kuin tuulispäät sieltä pitkin pihaa ja se samperin lentue perässä. Poika parkaa pisti sitten paljaisiin kinttuihin. Minä nähtävästi pidin niin pahaa ääntä etteivät sitten herenneet tulla maistille. Ja poikakin kyllä pärräs kiitettävästi siinä pistokset kintuissa ja kyllä olis ollut Huono Äiti ylpeä oppiplikastaan, kun “lohdutin” lapsiraasua “No voi että… ei saa hei kiroilla…vtn ampiaiset… mutta älä hei kiroile ,hyi… saakeli niitä kun sua satuttivat… mutta siistimpää kieltä jooko…”. Niin että ei mennyt ihan kuin Strömsössä mullakaan.

No lapsi oli onneks reippaampi kuin äitinsä ja oli pian taas ihan juhannusvoimissaan. Minä sen sijaan olin ihan vailla elämäni suuntaan, kun mietin miten hel…landuudelissa me saadaan se palju lämpimäksi ja grilli lämpimäksi tai yhtään mikään miksikään, kun sinne puita hakemaan ei kyllä mennyt erkkikään. Kaiken valmistelun lomassa soittelin sitten sinne ja tuonne, kunnes mahtavat naapurit -minkä ampiaistarinalle naurultaan herkesivät – paikkasivat puuvajeen ja pelastivat meidän Juhannuksen. Tuhannen kiitosta! 

Siinä sitten jo suht rentoina kokattiin, vieraita tipahteli paikalle omaan tahtiinsa ja päivän vuoronperään paistaessa ja sataessa kävin lämmittämässä paljua ja koitin sitten sytyttää sitä grilliäkin. Paitsi että just silloin tuli kyllä niin järkky kaatosade kohdalle, että grillin pohjakin näytti tiskialtaalta jossa on tulppa paikoillaan. Onneksi yksi tytär kääri hihat ja alkoi paistamaan sapuskoita pannut tiristen sisällä ja muutenkin vähän sovellettiin menua, niin eipä ollut hätää. Paitsi että olihan mulla taas, siinä välissä, kun olin ensin ainakin kaksisataa kertaa painottanut pizzanteossa auttaville pojille, että säilykepurkin avatut reunat on-sitten-vaarallisen-teräviä-ja-niitä-pitää-varoa , niin enköhän juuri sitten ensimmäisen kerran neljäänkymmeneen kuuteen vuoteen viiltänyt sormeani säilykepurkin reunassa. Verta tuli tietysti kuin vettä Suomen taivaalta Juhannuksena ja koska se oli tietenkin oikea käsi, niin ruuanlaitto siitä eteenpäin oli todellakin kuin vasemmalla kädellä tehtyä *ahh hahh hahh*.

Ja koska ollaan lapsiperhe, niin lähes jokaiseen ruokafiestaan kuuluu tietenkin joku joka toteaa siinä ruokapöydässä, että mulla on vähän huono olo ja sen jälkeen jokaisella alkoi oleen pelkästä ajatuksesta vähän huono olo. Onneksi ko. tapaus ei ollut sitä ihteänsä vaan ihan vaan innostunutta odotuksen jännitystä ja vähän liian keveällä aamiaisella liikkeellä olemista. Ihmeparantuminen todettiin jälkiruuan kohdalla, kun poika veteli mansikoita, herneitä ja raparperipiirakkaa minkä kerkesi. Vähän toppuuttelin ja lupasin aamulla lisää mm. niitä herneitä kunhan vähän malttaa. Ja malttoi!

Jossain vaiheessa iltaa sitten mentiin sinne paljuun monessa vuorossa ja nää pienimmät kävi vielä yölläkin viimeiset pulikoinnit. Minä en enää siinä vaiheessa taipunut uimapukuuni, vaan seisoin toppatakissa sateenvarjon alla siinä karsitun kirsikkapuun kupeessa ja vahdin polskivia lapsukaisiani Juhannusyön ollessa kyllä juurikin, kauneimmillaan, vaikka säätilan puolesta ei ehkä ihan siltä näyttänyt.

Yön hämärtyessä (ja sehän hämärtyi, kysynpä vaan että mitähän ihmettä, yötön yö muka kun sai jokaisen sähkölampun tässäkin torpassa räppästä päälle että näki kulkea) pelailtiin lautapelejä ja napsittiin ruuanrippeitä.

Ihana keskikesän juhla siis kertakaikkiaan!

Aamulla viriteltiin vielä muistipeliä kahvittelun lomassa ja lapset valmistautui lähtemään yökylään. Yksi isoista kyydittiin rautatieasemalle aamulla, kun lähti lomareissulle lämpimään ja äitiä täällä tietysti yhtä aikaa sekä hykerryttää että jännittää, kun ihanaa kun lapset levittävät omat siipensä ja valloittavat maailmaa, mutta onhan se samalla ihan kamalaa että apua mun lapsi yksin maailmalla! Vaikka paremmin hän pärjää kuin äitinsä, sen verran olen hänen kanssaan reissannut, että tiedän tämän!

Minä olen sitten oikeaoppisesti tänään himpsutellut kotona pitkissä kalsareissa, haukotellut, ottanut viiden minuutin torkut kun ei enempää muka nukuttanut, kuunnellut musiikkia, lukenut kirjaa ja viikannut pyykkejä. Niin jännää tämä mun elämä! Nyt sitten katselen tässä Belgian jalkapallopeliä ja mietin, että kaffeellee mulla taitaa olla vielä yksi pala raparperipiirakkaa tuolla.

Että vois sitä huonomminkin olla, sanos suomalainenkin.

Toivottavasti teillä on ollut myös ihana Juhannus !

 

20180623_143251
Siis niin nättinä!

 

20180622_201018

20180622_201224

20180622_160751

20180622_175110

Miksi en kovin helpolla lääkitse itseäni

Tuossa yhdessä postauksessa tuli kerrottua kuinka olin viime talvena ja pitkälle kevättäkin sairaana – ja tiedä sitten mikä minut lopulta paransi, riittävän pitkä poteminenko vai se lopulta oikea troppiyhdistelmä, mutta selvääkin selvempää on, että tottakai otin lääkkeitä tuohon jaksoon elämässäni.

Hyvin harvoin syön särkylääkkeitä kuitenkaan, en edes yhtä Buranaa vuodessa, mutta jos siltä tuntuu, niin tottakai otan jotakin jonka olen kokenut helpottavan oloani. Minulla vain on jonkinlainen herkkyys vähän kaikille lääkkeille – minuun vaikuttaa kaikki niin mahdottoman voimakkaasti. Siksipä juuri harkitsenkin yleensä aika pitkään otanko jotakin helpotusta yhteen vaivaan mutta aiheutan sillä samalla itselleni jotakin toisenlaista huonoa oloa , vai kärsinkö sitä alkuperäistä ihan vaan sillä tavalla luonnollisesti.

Sama juttu muuten on minulla rokotusten suhteen, ne kuulemma toimiikin sitten paremmin kun tulee reaktio, mutta kovin vähän lohduttaa siinä vaiheessa kun podet jotakin jolta tavallaan koitat juuri rokotuksella välttyä. Toki, lievempänä. Ja minä olen kyllä rokotusten puolesta puhuja vaikka meillä on kaikki lapsetkin saaneet aina kovat rokotusreaktiot, kerran terveydenhoitaja huolestui niin kovasti meidän viikon ripuloivasta ja kuumeilevasta lapsestamme , että laittoi kyselyn THL:n ,  josta vastakseksi tuli että reaktiot _silti_ normaalin rajoissa ja rokotusohjelmaa voidaan turvallisesti jatkaa.

Mutta tämä minun krooninen (ette tiedäkään kuinka vaikeaa oli tuo sana tuohon kirjoittaa, melkein viiden vuoden jälkeenkin vielä vaikea myöntää itselleni etten siitä koskaan parane ) sairauteni , tai yksi niistä, psoriasis siis, on sellainen johon kyllä olen lääkitystä käyttänyt varsinkin sairauden puhkeamisen alkuvaiheessa, koska tuska oli kyllä niin valtava. Kuvittele itse päänahkaasi vesirokkorakkulat kutiamisineen ja kirvelemisineen tuhatkertaisesti ja koko päänahan peittävällä alueella – ja mieti sitten ottaisitko itse jotakin helpotusta vastaan. Juu kyllä ottaisit ja niin otin minäkin, sitten kun sitä vaan löytyi. Minuahan ensin “hoidettiin” väärällä diagnoosilla lähtien siitä että pesen hiuksiani liikaa tai väärällä shampoolla, että minulla on lasten märkärupi, että minulla on nikkeliallergiaa (joka tavallaan osoittautui osaltaan vähän sinnepäin meneväksi, sillä psorin myötä herkistyin korujen sun muiden rimpsuttimien metalleille, myös hopealle ja kullalle, ja nämä aiheuttavat kyllä iho-oireita edelleen, jos joskus turhamaisuuksissani herkeän jotakin käätyä kaulassani herkeä kauemmin pitämään. Korvakoruthan jouduin välittömästi jättämään pois, sillä jokainen psorista kärsivä tietää kuinka kamalaa psori on korvakäytävässä sisällä. Tiedän myös erään kohtalotoverin, joka ei pysty pitämään enää silmälaseja – ei edes muovisia sankoja! – koska sai näistä välittömästi psorin röyhähtämään kasvoilleen. Itsellänikin tulee välillä silmän alle sellainen “olo” että tekee mieli ottaa välillä lasit pois ettei kutina ja kirvely leviä ja onnekseni en ihan umpisokea ole, sillä tällä lasittomalla oleilulla olen tähän asti saanut ne oireet pysymään poissa.)

Mutta tähän juuri minun psoriini lääkkeet on vähän hankalampia käytännössä käyttää ilman että niistä tulee näinkin epäturhamaiselle ihmisellekin jo paineita. Minunhan oireeni ovat enimmäkseen päänahassa – joten sinne se hoitokin on osoitettava. Muistan kyllä elävästi diagnoosin tehneen lääkärin toteamuksen, että “tämä  [märkärakkulapsoriasis , päänahassa] on yleensä miesten tauti ja hoitokin sen mukaista: tukka siiliksi ja öljyt päähän”.  Mutta kun hiukseni haluaisin kuitenkin pitää, niin se öljyäminen on vähän haastavaa, sillä vaikutus pruukaa loppumaan heti kun sen öljyhoidon pesee pois. Eli käytännössä oloni on loistava kun kuljen tukka rasvapötkylöinä, joka taas näyttää niin järkyttävälle, jopa omastakin mielestäni.  Onnekseni olen vain kerran unohtanut että minulla oli öljyä päässä ja se oli takavuosina kun vein lapsen rippikoulua varten johonkin iltakirkkoon. Tarkoitus oli, että hurautan takaisin ja joku sitten noutaa kun hommeli on ohi, mutta kirkolla kuultiinkin että tilaisuus kestäisi vain kolmisen varttia, niin ajattelin miksipä sitä nyt tässä edestakaisin ajelemaan. Big mistake! Sinnehän kampesin itseni kirkonpenkkiin ja valitettavaa kyllä muistamattomuus ei ollut minulle armollinen lopuun asti vaan toikin tietenkin siellä kesken kaiken mieleeni, että olin öljynnyt pääni muutama tunti takaperin. Syvät pahoittelut takanani istuneille ihmisille jotka joutuivat rasvalettiäni katselemaan sen seremonian ajan. Toivottavasti olette jo traumoistanne päässeet tähän mennessä (– niin kuin näette, minä en!).

Öljyn lisäksi minulla on tähän psoriin myös ihan oikeaa lääkettä, jota olen käyttänyt ja joka on kyllä tehonnut. Mutta, kun ei ole kerran kyse mistään vähän kuivasta päänahasta tai muusta vastaavasta lievästä ilmiöstä vaan ihan oikeasta sairaudesta, niin oireita lievittämäänkin tarvitaan niitä lääkkeitä joita ei oteta mitenkään varmuuden vuoksi. Niissä on sivuoireita ja ne kyllä tuntuu. Minullehan tulee psoriasislääkkeestä myös aknea – siis ei mitään pieniä näppylöitä vaan ihan oikeaa aknea – , joten elämä on todellakin välillä yhtä tasapainoilua sen seitsemän purnukan kanssa, että pystyisi jotenkuten edes elämään itsensä kanssa.

Ja vihdoista viimein siihen, mistä tämä koko tekstini sai kimmokkeensa alun perinkin: jouduin nimittäin pitkästä aikaa lääkitsemään päätäni tuossa ja vaikka kuinka olen varovainen ja huuhtelen käteni ja teen muutenkin kaiken niin kuin ohjeissa sanotaan (en esimerkiksi oleile avotulen lähellä heti lääkkeenlaiton jälkeen, ettei pää leimahda…) , niin silti raadollinen jälki käsipyyhkeessä näyttää minkälaista myrkkyä sitä päähänsä joutuu ihminen laittamaan.

20180620_201740

Mutta silti olen tietenkin kiitollinen, että helpotusta löytyy kun hätä on suurin. Kaikille sitä ei edes suoda ja kivun kärsiminen on kyllä jotakin mitä ei voi ymmärtää, se syö ihmisestä kyllä aivan kaiken jos sitä ei saada hallintaan ja tänäkin päivänä maailmassa on vielä vaivoja joiden kipuja ei pystytä poistamaan. Siihen verrattuna oma kohtaloni on kyllä pientä vielä ja olenkin kyllä tietoinen siitä, en yhtään kiellä. Ja ajatukseni ovat kyllä niiden tykönä jotka tälläkin hetkellä joutuvat kipuja kestämään.

Laitetaas tähän lopuksi nyt vielä joku vähän iloisempi kuva tai kolmaskin, ettei vallan mene synkistelyksi 🙂

 

 

P.S. Tarina vitamiinipurkin takaa löytyy Instagramista ja blogin Facebookista *virn*

 

 

 

Rakastuminen

20180620_181003No mitä se on.

Se on tunne ja se on teko. Kun ei voi olla ajattelematta ja sitten kun ajattelee,  niin kaikki on vaan niin paljon kauniimpaa. Se on sitä, kun kaikki pienikin riittää. Kädestä pitäminen, katse ja hymy. Kaikki se pieni on yhtäkkiä maailman suurinta tunnetta täynnä.

Kun aloitat sanomaan ja toinen lopettaa lauseen. Kun molemmat soittaa toisilleen yhtä aikaa ja hetken on puhelinlinjat ihan sotkussa. Kun toisen nauru saa niin hyvälle tuulelle, että yhteisestä naurusta ei meinaa tulla millään loppua.

Kun kuunnellaan yhdessä musiikkia ja ilma on tiivistä ja hengittäminen lähes mahdotonta.

Kun kaikki on niin kamalan kiihkoisaa, että pienetkin mutrut saa maailmanlopun elkeitä. Kun kaikki höpsöttely on yhtäkkiä ihan normaalia puhetta ja rakkaudentunnustuksia voi ihan hyvin sanoa seitsemäntoista peräjälkeen eikä ollenkaan tunnu typerältä.

Kun jokainen neliösentti ihosta haluaa olla toisessa kiinni, kun toisesta ei vaan saa tarpeekseen.

Kun tulee rakastetuksi takaisin, se on kuin bensaa oman rakastumisen liekkeihin – eikä roihulle näy loppua.

Sitä se on.