Rakastuminen

20180620_181003No mitä se on.

Se on tunne ja se on teko. Kun ei voi olla ajattelematta ja sitten kun ajattelee,  niin kaikki on vaan niin paljon kauniimpaa. Se on sitä, kun kaikki pienikin riittää. Kädestä pitäminen, katse ja hymy. Kaikki se pieni on yhtäkkiä maailman suurinta tunnetta täynnä.

Kun aloitat sanomaan ja toinen lopettaa lauseen. Kun molemmat soittaa toisilleen yhtä aikaa ja hetken on puhelinlinjat ihan sotkussa. Kun toisen nauru saa niin hyvälle tuulelle, että yhteisestä naurusta ei meinaa tulla millään loppua.

Kun kuunnellaan yhdessä musiikkia ja ilma on tiivistä ja hengittäminen lähes mahdotonta.

Kun kaikki on niin kamalan kiihkoisaa, että pienetkin mutrut saa maailmanlopun elkeitä. Kun kaikki höpsöttely on yhtäkkiä ihan normaalia puhetta ja rakkaudentunnustuksia voi ihan hyvin sanoa seitsemäntoista peräjälkeen eikä ollenkaan tunnu typerältä.

Kun jokainen neliösentti ihosta haluaa olla toisessa kiinni, kun toisesta ei vaan saa tarpeekseen.

Kun tulee rakastetuksi takaisin, se on kuin bensaa oman rakastumisen liekkeihin – eikä roihulle näy loppua.

Sitä se on.

 

 

 

 

Sadepäivä ja sen mukaiset mietteet

Tulihan se sade ja kyllä ihan odotettuna. Ensinnäkin: ymmärrän ihan viimesen päälle kaikkia maanviljelijöitä, jotka koittavat muutenkin suhteellisen haastavissa olosuhteissa saada meille puhdasta ruokaa kasvatettua ja sitten vielä ollaan tämän äärimmäisen kuivuuden äärellä, niin ei hyvänen aika. Yleensä on tainnut olla se päinvastainen ongelma, että pelloille ei olla joko päästy millään koneilla, kun kaikki uppoavat sinne mutasuohon ihan hetijustiinsa – tai sitten että pellot muuten vaan lilluu pienen järven näköisinä puolet kesästä, että kasva siinä sitten, joksikin. Että kaikin puolin soin tämän sateen heille, mahtoiko kuitenkaan vielä tulla ihan riittävästi…

Mutta oli se kosteus mukavaa muutenkin. Joka paikka on pölynnyt niin, että välillä saa ikkunasta katsoessaan miettiä palaako pellon toisella puolen vai menikö just joku vähän rivakammin polkupyörällä tai jollain muulla vempeleellä, sillä ilmassa leijuva pilvi on kummissakin sakea ja tiivis.

Meillä leivottiin tänään, koska aina kesäisinä sadepäivinä leivotaan – se on vähän niin kuin mun äidin peruja. Ja kyllä, mun äidillä se oli kyllä todella kaukaisia peruja. Nimittäin silloin ennenvanhaan sadepäivinä piti laittaa leivinuunin pesiinkin valkea ja jos siellä oli valkea, niin tokihan se kaikin puolin myös hyödynnettiin. Vaikka meillä onkin täällä leivinuuni, niin en minä silti siellä ole tainnut yhtenäkään kesänä kuitenkaan mitään valmiiksi paistella, vaan ihan sähköuunissa nykypäivän tyyliin – mutta silti nämä perinteet on vaan niin lujaan jo minuunkin iskostuneet (vaikka minäkin siis elin kyllä lapsuuteni ihan sähköuunin kupeessa enkä missään sähköttömässä torpassa suinkaan), että jo minunkin lapseni sanovat ”leivoksää kun sataa”. No leivon.

20180619_140834

Sämpylöitä tehtiin ja ai että olikin hyviä pitkästä aikaa. Pirkka-sämpyläjauhoilla (kaura-ruis-vehnä) tuli kyllä maukkaita, siirappia kun lorautti aimo annoksen sekaan vielä.

Muuten meillä on ollut ihan perusjuttuja vaan tässä päivässä, sitä mukavaa kotoilua. Vähän töitä ja vähän kauppareissua, vähän höpöttelyä tulevista kivoista jutuista mitä tässä perhepiirissä nyt sitten tapahtuukaan.

Mietin tuossa justiin, että ihan uskomattoman nopeasti on vuosikin tässä mennyt. Talvi oli kyllä kamalin ikinä, koska olin niin kipeä monta kuukautta, ettei sitä voi edes kunnolla tajuta ennen kuin vasta tuossa keväänkorvalla kunnolla viimein paranin, niin tajusin miten hemmetissä olinkaan ollut niin huonossa kunnossa ja pitkään. Ja kun yksin pyörität isoa huushollia keskellä pimeintä vuodenaikaa puolikuntoisena, niin otti aika paljon myös luonnon päälle. Tuli käytyä kaikki ne aatokset omassa päässä, että olenko tosiaan vaan niin saamaton ja vetelys, että en meinaa millään pystyä edes istumaan sohvalle ilman että taju meinasi lähteä sen samoin tein. Eikä mikään helkkarin ”nukkuminen” tietenkään auttanut, kun taukoamatonta yskimistä riitti läpi kaikki vuorokaudet. Kun ei nyt vaan ikinä enää tulisi niin kipeäksi! Mun läheiset tietää etten kyllä helpolla tunnusta olevani kipeä, mutta silloin kyllä olin. Mutta minkäs sillekään voin, kun ei sitä nyt voinut jättää elämääkään elämättä vaikka kuinka kolotti ja särki. No, onneksi se on nyt takanapäin.

Juuri nyt (klo 21 about) tuolta avonaisesta ikkunasta tulvii kostean nihkeää ilmaa tänne sisälle, aurinko näyttää ihmeesti jo paistelevan ja yllättäen lapset paineli pihalle vähän pyöräilemään (tarkoittaa siis että päästelevät pyörillä lätäköistä niin että soi.. voi kiesus..). Yksi isoista kävi lainaamassa matkalaukkua justiin ja tulevan matkansa suunnittelu sai itsenikin taas vähän täpistelemään. Ei sitä kauaa kestänyt sitä mun ”onneksi olen täällä missä mun kaikki romppeenikin on” – fiilistä! Heh!

Mutta nyt taas jalkkista, onneksi aiemmin jytistellyt ukkonen ei häiriskellyt tätä penkkiurheilunautintoa kuitenkaan millään tavalla! Moikka taas!

20180619_164104

 

 

 

 

Kesäelämää

No apua. Aika kauan on mennyt viime kirjoituskerrasta, mutta koitetaas nyt vähän kelata mitä kaikkea tässä nyt onkaan. Toisaalta, eipä meillä mitään kummempia siis ole tapahtunna, joten liekö tuo nyt niin suuri menetys lain. Vaan kukapa ei palais halusta kuulla meidän jokapäiväisistä hölmellyksistämme *sigh* !

 

!
20180616_155733
Kesäkuussa meillä on vietetty jo kahdet synttäritkin! Juhlat on aina kyllä niin ihania!

 

Lapset on siis kesälaitumilla – neljä nuorinta kaiket päivät täällä kotona mun kanssani ja loput sitten kesätöissään ja omissa menoissaan , kuten nuorten / nuorten aikuisten kuuluukin. Minä teen töitä täältä kotoa – tai siis sieltä missä ikinä poikueeni kanssa kuljenkin -, eli puhelin kourassa kuljen aiheuttamassa paheksuntaa kaikissa niissä kukkahattutädeissä jotka kirjoittelee yleisönosastoille, että ihan kamalaa kun jotkut ne räplää puhelimia kahviloissa ja busseissa aijaijai. No se räplääminen voi olla kuulkaa töiden tekoa jota varten toiset tarvitsee ihan kokonaisen työhuoneen (kysyn että miksi minä siihen), joten ei kannattais hutkia sen enempää jos ei asiaa tunne. Mullahan on vielä tämä työpuhelinnumero ihan presiis se sama kuin privaattipuhelinkin, joten en voi vaan jättää töitä taakseni ja olla ikään kuin siviiliminä. Tää on tätä aina ja iänkaikkisesti, mutta olen ihan sinut sen asian kanssa , koska näitä hyviä puolia on niin paljon, kuten tämä lasteni kanssa kesänvietto.  Siksipä siunattuja olkoot vaan ne lentokonematkat, jolloin puhelin ei voi olla lainkaan päällä (ahhahhah), joskus nuo hetkelliset hengähdystauot on enemmän kuin paikoillaan!

 

20180608_114613
Kotitoimistossa voi olla vähän niin ja näin. Ja peukut pystyyn ettei skype-neuvottelut paukkaa päälle mitenkään yllättäen!

 

 

20180617_182320
Jonkin sortin moottoripyörätyyppi tää mun kolleega….

 

Mutta siis oikeasti, tiukan ja kiireisen talven ja kevään jälkeen on ollut melkoisen rentouttavaa olla yhden maan kamaralla ja kotona, siis siellä missä mun kaikki tarvikkeenikin. Reissussa on kyllä aina ihan kivaa ja jännittävää, mutta se tavaroiden rahjaaminen ei ole kyllä yhtään mielenkiintoista. Tosin huonepalvelu on kyllä täällä kovin rumpsuista, jos aamulla jättää pedin petaamatta niin se on edelleen kuulkaa petaamatta vielä illalla kun sinne kömpii! Miten ikävää.

Kesän alkajaisiksi meillä oli ylioppilasjuhlat täällä ja ne olikin kyllä niin ihanat ja kauniit kuten nuori lakitettu neitokainen itsekin. Kuulostan ihan dinosaurukselta (ja todennäköisesti olenkin sellainen) kun tähän huokaisen, että voi hyvänen aika miten tämä aika on juossut, kun justiinhan minä itse olin omia ylioppilasjuhliani viettämässä ja ihan silmänräpäys sittenhän tämä lapsikin oli vielä pieni lettipäinen tytöntyllerö!!

 

20180602_180603
Ah juhlaa, ah nuoruutta!

 

 

20180603_162321
Kun kerran ikään kuin itsenäisesti tässä huushollissa pidän jöötä, niin silloin tällöin hyväntahtoiset ihmiset kysyy miten mää pärjään. Ihan hyvin kiitos, paitsi silloin kun jotain tälläistä sattuu. No tämänkin tilanteen purki luontoäiti kun kerran oli sen järjestänytkin. Pari päivää piti vain kärsivällisesti ootella 🙂 *virn*

 

Mutta niistä pirskeistä lomat siis aloitettiin ja me ollaan poikanelikon kanssa täällä sitten vaan tehty just sitä mitä arkena muuten ei – ollaan kukuttu ja nukuttu (paitsi tämä dinosaurus, joka ilman kelloakin kupeksii hereillä kahvinkeitossa ikään kuin joku keski-ikäinen vaan konsanaan… siis mitä, mähän siis olen…) , ollaan oltu ilman aikatauluja ja menty ja tehty ihan oman mielen, innostuksen ja säätilan mukaan. Uimarannalle, frisbeegolfaamaan, eväsretkelle, kaupunkikäppäilylle – you name it. Viime viikonloppuna pykäsin teltan pystyyn pihaan ja siitä on riittänyt riemua tähän hetkeen asti – just käytiin se purkamassa (lasten omasta tahdosta!) koska säätiedotus lupasi raivoavaa sadetta ja mitälie piiskatuulia. Käytiin vielä tänään kuitenkin kylillä eli tossa viiden kilsan päässä tämän tienoon ”keskustassa”, jossa on siis kioski , kauppa ja koulu semmosen reilun puolen kilsan säteellä toisistaan. Kolme poikaa veivas fillareilla sinne ja me muut haettiin ystävän pienokainen kärryihin mukaan ja päästettiin mutsinsa päikkäreille. Vempsuteltiin koulun puistossa ja metikössä hyvästi parikin tuntia ennen kuin palautettiin (koko ajan hyvin sikeäasti nukkuva) vaavi kotiinsa. Ilma oli kuuma mutta tuulen voimakkuus kieltämättä jo melkoinen, joten taitaa se sitä sadetta tuoda mukanaan hyvinkin tästä. No, me nautittiin kuitenkin vielä ulkoilmasta – on kyllä ihan superhienoa kun nää mun muksut on yhtä ulkoilmaihmisiä kuin minäkin ja me ollaan kyllä melkein aina pihalla, kun ei vaan  (kovin suuria) mummoja taivaalta niskaan ropise. Henkisesti ollaan valmistauduttu sisälläolopäiviinkin kyllä, saas nähdä miten se toteutus sitten meneekään…

20180616_172553

20180616_190127

Jalkapallon MM-kisat on kans yks hieno häppeninki, jos ette jo tiedä niin olen aika kova futisfani ollut jo niin kauan kuin muistan. Myös mun lapset kaikki (paitsi nuorin) on pelanneet jalkkista , joten kentän reunoilla on tullut vietettyä tovi jos toinenkin tässä vuosien varrella. Ja olenpa kerran, kauan sitten, hyvin viattomaan viestiin ”Mitäs teet just nyt?” vastannut rehellisesti , että ”Juon kaljaa ja katon jalkapalloa telkkarista”  – ja saanut vastaukseksi kuulla olevani jokaisen miehen unelmanainen. Että kyllä tällä kaikella vaan on tarkoituksensa! *röyhtäisee ja kiittää kunniasta*

(Nytkin muuten oottelen Englanti-ottelun alkua kun Belgian 3-0 voitto Panamasta tuli jo huudettua päätökseensä! *Lukakuuuuuu* )

20180617_215943

20180617_225740

Muuten me ollaan keritty käydä jo leiripäivälläkin tuolla seurakunnan leirikeskuksessa Leiriaholla, jossa olen käynyt ihan aikain alusta lähtien ehhhehhheh eli siis siitä asti kun lapsia mulla on ollut. Ja :  sitä ennenkin, ihan noilla omilla leireilläni omassa lapsuudessani. Että tämän sorttinen nurkkapatriootti . Ja jos haluatte pienen informaatiopläjäyksen (ja vaikka ette haluaisikaan…), niin voin kertoa että olen asunut jo kolmessa kunnassa elämäni aikana siirtymättä kuitenkaan mihinkään täältä missä asun. Tämä paikkakunta oli alun perin siis Kiikka, joka yhdistyi 1981 naapurikuntaan ja tästä muodostui Äetsä. Joka yhdistettiin 2009 naapurikuntaan ja tästä kaikesta muodostui Sastamala. Joka on wikipedian mukaan kuulkaa koko maakunnan (Pirkanmaan) pinta-alaltaan suurin kunta. Että näin ikkään sitä tilaa tuloo ympärille vaikka edelleen täällä samalla kylällä asustelen – tosin olen nyt sentäs vaihtanut joen toiselle puolen, etten ihan pääse pölyyntymään.

20180614_124442

Että mun juttu pääsee aina välillä vähän polveileen, siis jalkapallosta piti sanomani, että eilennäkin vielä laitoin puut grilliin illan himmetessä, päivän viimeisen ottelun toosasta bluetoothilla hoilottaan ja lapset paukkas pitkin tantereita ja minä nautiskelin pelistä ja ”vahdin tulta”. Käristettiin muutama makkara siinä sitten ja lopuksi vielä lasten toivomia vaahtiksia. Vähän ennen puoltäyötä kerättiin viltit ja kampsut kainaloon ja kömmittiin sisälle hampaiden pesulle. Aikas ihkua kesäelämää ihan meidän kaikkien mielestä!

Mitäs te ootte puuhaillut? Juhannus tulee kovaa vauhtia, onko suuria suunnitelmia vai jotain perinteistä ? Heipat teille, peli alkaa joten tämä menee nyt!

 

 

 

 

 

 

 

Toukokuun viimeinen maanantai – loppuelämäni on alkanut

Rakastan sanontaa : This is a wonderful day, I`ve never seen it before. Tämä on ihana päivä, en ole nähnyt sitä koskaan ennen. (jonkun tuntemattoman kynäilemä)

Tiedättehän kuinka elämä tuntuu joskus olevan sitä samaa puurtamista. Saman toistoa, tylsää, puuduttavaa, rutiinia. Toisaalta tuttu voi olla myös turvallista. Kun tietää mitä tapahtuu, niin ei tarvitse kuluttaa energiaa sen jännittämiseen.

No entäpä tiedättekö sen tunteen, kun kaikki tuleva oikeastaan on yhtä tuntematonta. Ihanaa ja mahtavaa, mutta vierasta ja ennen kokematonta? Toisaalta se tuo jokaiseen käsillä olevaan päivään sellaisen tunteen, että näistä hengenvedoista tässä nauttii, koska joskus näitä vielä tulee muistelemaan, koska yksikään päivä ei tällaisenaan koskaan enää palaa. 

(Yli-) dramaattisen otsikon antamaa vaikutelmaa voin tietysti vähän pehmentää, sillä ei ole tapahtunut mitään sellaista mikä olisi saanut minut henkeä puhkuen pomppaamaan ylös ja hihkumaan, että ”Nyt se sitten alkoi,  loppuelämä!” , vaan ihan pelkästään tätä ikääkin kun jo ajattelee (viisikymmentä on lähempänä kuin neljäkymmentä, tämän oivalluksen koin tuossa muutama päivä sitten ja ihan viileän rauhallisena vieläpä) niin jonkinlaista henkisten silmäluukkujen aukeamista on ollut jo syytäkin odotella.

Ja kyllä minä olen tätä elämää koittanut elää sillätavalla uteliain silmin, sillätavalla kuin minä haluan jokaisen päiväni elää – täydesti ja hyvillä mielin, velvollisuuteni ja asiani kuitenkin tietenkin parhaani mukaan hoitaen. Itselleen eläminen saattaa kuulostaa helposti itsekkäältä elämäntyyliltä, mutta ainakaan tässä minun kohdallani en koe sen olevan sitä. Ei omasta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan huolehtiminen tarkoita kaikkien muiden unohtamista – miten edes voisin kuvitella olevani aidosti onnellinen, jos jotenkin laiminlöisin läheisiäni tai muuta vastaavaa? Eihän se niin mene.

Silti, olen opetellut sen vaikeaakin vaikeammaksi kokemani asian eli sanomaan ei silloin kun oikeasti niin haluan sanoa. Jokaisen puhelimen pirahduksen tai viestin piippauksen vuoksi ei tarvitse säntäillä sinne tänne väsyneenä – jos tuntuu että haluan nyt juuri istua tässä terassin portaalla ja kuunnella tuulen suhinaa puissa, niin minähän hittovie teen niin ja ennenkaikkea ihan ilman tunnontuskia. En tiedä onko se tyypillisesti äitien, naisten vai vain ihan minun oma kiltin tytön syndroomani, mutta yritinhän minä ennenkin kovasti ottaa sitä aikaa itselleni, mutta soimasin itse itseäni siitä aina eniten. Nyt ei tuota mitään vaikeuksia, olen jotenkin vapaa siitä kaikkien miellyttämisen kahleesta.

Millään tavoin en nyt tarkoita, että en tykkäisi siis ystävistä ja ihmisistä elämässäni. Tokikaan asia ei ole niin. Ystävät on minulle äärettömän tärkeitä (tärkeämpiä kuin osaan sanoakaan tässä) ja arvostan jokaista joka on jaksanut matkassani yhä pysyä ja ymmärtää ilman kiukutteluja kuinka joskus vaan ihminen tarvitsee aikaa itselleen ja silti yhteydenpito jatkuu taas ilman draamaa, kun tuulensuhinat on nautittu. Ja hei, jos nyt en juuri sinun soittoosi vastannut, niin en silti välttämättä juuri sinua vältellyt jonkun zen-tilani vuoksi. Ihan hyvin mahdollista, että olin vain kiireinenkin. Koska elämä, tiedättehän. Se on yhtä härdelliä tässä huushollissa! Ja äänien kera!

Suurin oivallus itselleni on ehkä ollut, että pystyn elämään vaikka joku ei minusta pitäisikään. Koska se on sen jonkun muun ongelma, eikä minun. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ihan oikeasti vaati yli neljäkymmentä elettyä vuotta se sisäistää. Ennen en pystynyt suurinpiirtein syömään, juomaan, saati nukkumaan, jos olin saanut käsityksen, että joku nyt saattoi ajatella negatiiviseen viittaavan häivähdyksenkin meikäläisestä. Vaivasin päätäni yli kaiken sillä miten ihmeessä joku ihan ehkä tuntematonkin oli saattanut minut niin väärin käsittää ja miten minä tämän sitten korjaisinkaan.

Ja tässä minä olen. Omassa kodissani, täällä lounaisen Suomen leveässä mutta harvaan asutussa maalaiskaupungissa, joen mutkan talossa, tutun, elämän alla notkahtaneen sohvan nurkassa teille tätä näpyttelemässä ja kaikki tuntuu niin hyvältä . Huumaava helle on saanut myös minun puutarhani pursuilemaan kaikkea vihreää ja kukallistakin tietenkin, jopa minä itsekin olen saanut väriä pintaani (minä joka en meinaa ruskettua edes etelänmailla, en kyllä palakaan mutta en rusketukaan, näytän yleensä korkeintaan sellaiselta pinttyneeltä…hah, tiedätte varmaan) kun olen ihan ilman tunnontuskia käynyt voimaannuttavilla reippailulenkeillä ja toisaalta loikonut pitkin pituuttani nurmikolla vaikka kuinka olisi hommia odottamassa siellä ja täällä. Olen niin nauttinut siitä, että olen osannut nauttia ihan näistä tavallisista hetkistä. Varmaan jollekin peruskauraa, minulle se Suuri Oivallus.

Tulevaisuus on tässä edessäni, täynnä kaikkea ihanaa. Kutkuttavaa, hienoa, turvallista, oikeaa, erilaista, haastavaa, työlästä, mietityttävää, mutkikasta, – ihanaa. Välillä pieni pääni kuumenee ylikierroksille ja meinaan vallan nääkähtyä kaiken tuntemattoman edessä – vaikka se tuntematon olisikin kaikkea ihanaa, niin ei se paljoa auta kun keski-ikäinen naisihminen alkaa stressaamaan! Tiedättehän! Tässä iässä sitä osaa jo sen kaikenmurehtimishomman aika hyvin! Varsinkinkin kun olen luonteeltani sellainen totaalinen varmistelija. Aina mieluummin tunnin ajoissa kuin minuuttiakaan muita odotuttaen ja sitä rataa. Monien mielestä olen muka perusluonteeltani niin itsevarma ja rohkea että ikään kuin minulle ei tuottaisi mitään tuskia kohdata haasteita ja esimerkiksi vieraita paikkoja työssäni tai muuten matkustellessa paikoissa joissa en ole ennen käynyt enkä mitään oikeastaan tiedä. Mutta kuten olen sen monesti varmaan jo sanonut aiemminkin, asia ei ole ollenkaan niin. Minä yhtälailla käyn ne samat tunteet läpi kun muutkin, ne jotka sanoo että ei minusta vaan olisi , mutta kun minä olen päättänyt että tämän teen tai tänne menen, niin aikansa kun näin on sitten tehnytkin peloista ja epävarmuuksista huolimatta, niin siihen omien tunteidensa hallitsemattomuuteen tottuu , oppii hallitsemaan niitä hallitsemattomia. Ei ne mihinkään katoa, mutta ne eivät estä minua elämästä niin kuin haluan ja niin kuin olen päättänyt.  Jääräpäisyydestä on joskus hyötyäkin siis, kun se menee jopa oman epävarmuuden yli! Ajatelkaas!

Jos vielä näihin elämän positiivisiin (mutta tuntemattomiin) muutoksiin palataan, niin muutoksiahan on niin monenlaisilla tasoilla, meillä kaikilla. Ne voi olla konkreettisia käytännön muutoksia, tai ne voi olla ihan siinä omassa ajatusmaailmassa tapahtuvia. Kaikki silti järisyttävyydessään samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia. Näitä ihan kaikkia on minulle tapahtumassa. On jo tapahtunutkin. 

En siis malta odottaa – mutta silti nautin tästä hetkestä juuri tässäkin.

P.S. Hupsista. Kirjoitin tämän muutama tunti sitten ja unohdin julkaista! No tässäpä siitä lohdutukseksi kuva jonka juuri kävin nappaamassa ulkoa. Ehkä siis olikin tarkoitus että saan vielä tämänkin tänne, muistojen blogikirjoihin ja kansiin tallennettua juuri tälle päivälle.

20180528_231012

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Asioita joihin täytyy puuttua – tapa jolla kirjoitat muista, kertoo sinusta itsestäsi sen oleellisen

Jos minun kirjoittajahistoriaani ajattelee, niin en minä ole se mikään herttaisten höttösten puhuja ollut kai koskaan, mutta muutamia asioita minunkin pienessä päässäni sentään on suht selvänä aina ollut.

Ensinnäkin: asiasta saa mielestäni aina sanoa, nimenomaan asiasta ja muistaa se loppuun asti, että tässä on kyseessä asia josta ehkä aika monella on mielipide, eikä välttämättä mikään niistä samanlainen keskenään, mutta se ei tarkoita että se asia ikään kuin henkilöytyy ja saat yhtäkkiä pilkata sitä (ketä vaan keskustelussa tai asian ympärillä olevaa) henkilöä ihmisenä miten sattuu. Esimerkki: joku poliitikko sanoo mielipiteensä vaikkapa työttömyysasiaan. Saatat olla erimieltä hänen sanoistaan, saatat jopa ajatella, että onko lie ikävä ihminen muutenkin kun moisia suustaan päästelee, mutta henkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien haukkumiselle sinulla ei ole mitään oikeutusta. EI, vaikka hän kylpisi rahoissa. EI, vaikka hän olisi etuoikeutettu kaikin munkin tavoin. EI, EI ja EI. Jos näin teet, niin olet – onneksi olkoon – juuri ryhtynyt kiusaajaksi. Katsokaas, kun kiusaamista tapahtuu myös toisinpäin, ihmisellä ei tarvitse olla mitään varsinaista alisteista asemaa tullakseen kiusatuksi. Härregyyd kuinka moni somenkäyttäjä on tämän unohtanut!

Toiseksi: Jos nyt yllämainittua on päässyt tapahtumaan, koska ihmisiä me kaikki kai ollaan ja jopa ammattisomettajilla on varmasti aina kasvunvaraa omissa jutuissaan, niin tee hyvänen aika asialle jotain! Jos on aikaa ja tilaa postata pilkkaa, on varmasti aikaa ja tilaa osoittaa katumisensa. Edellyttäen tietenkin että sitä on ilmassa. 

Minä luen netistä melko lailla sellaisia tekstejä, joiden kirjoittaja osaa tuoda näkokulmansa esiin taitavasti – täysin riipumatta siitä onko se mielipide lähelläkään omaani. En todellakaan ymmärrä ihmisten tynnyrissä-kasvamisen-logikkaa, jossa hengataan vain samanmielisten kanssa eikä edes kuunnella (paitsi korkeintaan röhönaurulla) niitä toisenlaisia kantoja mihinkään asiaan. Sanomattakin selvää, että sellaisen ihmisen kehitys ei mene ainakaan eteenpäin. En myöskään allekirjoita ollenkaan sitä, että monet bloggaajat sanovat etteivät lue juurikaan muiden blogeja. Siinäpä se kirjoituskehityksen nousu ja tuho sitten onkin valmiina graafisena linjana, sillä jokaisella, jopa sillä tuhansien seuraajien bloggaajalla, on varaa olla vielä vähän parempi ja oppia jotain uutta. Ja sellaista ihmistä ei olekaan jolta ei jokainen meistä jotain oppisi. Senverran pitää kirjoituskuningattarienkin olla nöyremmällä asenteella liikkeellä. Somevaikuttamisessa on aina se kääntöpuoli myös, vaikka hetken aikaa onkin niin valtavan hienoa, kun saa vaan valita yhteistyökumppaninsa ja sitä tuntee olevansa jollakin tapaa tärkeä osa heidän markkinointitiimiään – niin odotapas vaan kun se kääntyykin sinua vastaan. Kun jokin yritys saa tarpeeksi palautetta, että nyt tällä ja tällä asialla onkin negatiivinen vaikutus heihin brändinä, niin siinä tuskin säälille tai selityksille on varaa. (vrt Audi-mies)

Miksi minä sitten kirjoitan tästä? Koska olen huolissani siitä hiljaisesta hyväksymisen kulttuurista joka tuntuu täällä somessa vallitsevan joidenkin kirjoittajien kohdalla. Ei uskalleta sanoa, että nyt menit vikaan ja pahasti, hupsistarallaa. Mikä sekin olisi vielä hyvin hyvin helppo korjata oikeaan suuntaan. Jotkut tosin yrittävätkin sanoa, mutta valitettavasti he eivät saa sanomisilleen mitään järkevää vastinetta kohteelta, koska mihinkään tällaiseen kriittiseen tarkasteluun ei välttämättä olekaan kykyjä. Ja kyllä, sitä kriittistä ajattelua mitataan myös sillä miten osaa suhtautua muiden antamaan kritiikkiin, ei vaan siihen että itse tuo itsestään esille niin sanotusti löytämiään vikoja, joita sitten haluaa siinä julkisesti korjailla.

Ja mitä enemmän sinulla on seuraajia missäkin kanavassa, sitä enemmän vastuusi kasvaa siinä minkälaista käyttäytymistä juuri sinä pidät hyväksyttävänä ja toisaalta mihin haluat ehdottomasti muutosta. Esimerkki: Jos haluat kunnioitusta tuoda esiin juuri oman ammattisi edustajana, niin ole älykäs ja aktiivinen keskustelija muutenkin. Jalkaa maahan polkeva kiukuttelijaharvoin tulee kohdelluksi aikuisen tavoin.

Minulla ei täällä miljoonien kirjoittajien keskuudessa ole oikeastaan minkäänlaista vaikutusvaltaa, mutta sehän ei minua silti estä tuomasta kantaani esille. Itse kyllä olen aina kannattanut sitä taktiikkaa, että jos jostakin asiasta on sanomista, niin se sanotaan sille kohteelle suoraan siinä käsillä olevassa tilanteessa luonnollisesti, eikä näin yleisten kirjoitusten kautta, mutta kaikki eivät ole valmiita vastaanottamaan palautetta, joiden vuoksi joutuisi omaa kantaansa edes vähän miettimään uudelleen. Siksi näin.

 

20180519_174203

P.s. Ai niin, jos tässä on kovastikin kirjoitusvirheitä, niin kirjoitan tätä ulkona ja aurinko kyllä tekee kaikkensa jotten näkisi mitään tältä ruudulta! *ihanaa*

Toinen P.s. Mitä minä haluan että tämä kirjoitus kertoo minusta? Vaikka että minulle tasa-arvo on asemasta riippumatonta mielipiteiden arvokkuutta. Että koen yleisen lynkkausmielen esim tässä tapaus Susanna Koskessa hyvin epämiellyttävän alhaiseksi  sivistymättömien huuteluksi, joukolla yhden kimppuun käymiseksi ja omien julkisuusasemien näin väärin käyttämiseksi . Ja sehän ei tarkoita silti todellakaan että mitä mieltä olen Susanna Kosken mielipiteistä. Moniko on edes ajatellut mitä hän on siellä sanonut oikeasti? 

 

Olen äiti myös silloin kun lapset eivät ole luonani

 

20180505_173311
Kahvihetki ulkona, elämän pieniä iloja

 

Nykypäivinä vuoro(viikko)vanhemmuus taitaa olla yhä lisääntyvä suuntaus lastenhoidossa sen jälkeen kun vanhempien tiet ovat lähteneet maantieteellisesti eri suuntiin –  ja sitä mukaa myös sanastoon tulleet muutamat uudet ilmaisut, kuten ”lapsivapaa” tai ”lapsiviikko”. Näillä yleisesti taidetaan siis tarkoittaa sitä milloin lapset konkreettisesti ovat ilmaisua käyttävän vanhempansa luona – tai eivät ole. Selkeää ja informatiivista, kun asiaa ajattelee ihan pelkästään tiedonjaolliselta kannalta.

Mutta auta armias kun joku kyseisessä tilanteessa oleva menee käyttämään jotakin noista väärässä paikassa. Väärään äänensävyyn. Väärällä ilmeellä! Silloin lapsivapaa kuulostaa samalta kuin olisi joku hirviöäiti (tai -isä) kyseessä , joka odottaa kärsimättömänä hiekkalaatikonreunalla ruopien koska siitäkin piinasta pääsee ja voi alkaa elämään ”sitä normaalia elämää”. Njooh. Myönnän, että itsellenikin se sana on särähdellyt korvaani niin, että vähintään hammasta on vihlonut sen seuraksena, jos ei jopa hermoakin.

20180505_173336

Silti, ymmärrän kyllä aivan täysin sen , kun vaan menen oman (muka!) ”jalomman” ihmisluonteeni ulkopuolelle ja mietin näiden ihmisten elämäntilannetta. Jos kerran on olemassa esimerkiksi juuri viikko ilman lapsia, niin sitähän se on, eikä se muuksi muutu vaikka kuinka sitä yrittäisi muulla tavalla ilmaista. Itkun ja potkun ja rääkymisen kera asia pysyy silti ihan samana. Ihmiset eivät vaan meinaa erottaa toisistaan sitä faktaa, että heitä todellisuudessa ärsyttää se että joku vuoroviikkovanhempi riemuitsee ja ilakoi tai jollain muulla paheksuttavalla tavalla osoittaa odottavansa aikaa jolloin lapset ovat sen toisen vanhemman luona. Eihän se nyt käy päinsä. Eihän kukaan ns. ydinperheessä eläväkään saa odottaa vaikka firman pikkujoulua tai treffi-iltaa sen oman puolisonsa kanssa. Ei. Sitä pitää itkeä mieluusti jo viikkoja ennen ja varsinkin kertoa kaikille vastaantulijoille, että mullon tossa toi teatteri illalla mutta en kyllä yhtään haluaisi mennä, enkä kyllä aio nauttia pätkääkään siis ja en varsinkaan laita sosiaaliseen mediaan mitään päivitystä siitä, että olisin hetkenkään verran hymyillyt. Nihkerta. Koska vanhemmuus.

 

20180504_081251
Luoja paratkoon näitä on tarvittu hahhhahh

 

Niin, eli  ennen kuin tuomitset, niin mieti edes hetki. Vuoroviikkovanhemmuus on mitä luultavimmin (vähintään) kahden ihmisen keskenään tekemä sopimus. Eli toisin sanoen, on sovittu että näin toimitaan ja perusteluina mitä ilmeisimmin se, että lapsilla on vanhempien yhdessäolostatuksesta huolimatta kaksi vanhempaa edelleen ja arki ja elämä molempien vanhempien kanssa jatkuu ilman mitään sen kummempia mutkutteluja. Ainahan tämä ei onnistu, joskus käytännön (esim. välimatkojen) syistä tai sitten joistakin sellaisista, joista me muut ihmiset emme voi (eikä meidän tarvitsekaan) tietää. Emmehän me ulkopuoliset mene ns. ydinperheidenkään huusholleihin nenä pitkällä katsomaan kuinka kauan kukakin siellä lapsia huoltaa ja missäs se toinen oikein mahtaakaan oikein luurata. Ja millä mielellä! Miksi meidän tehtävämme olisi millään tavalla puuttua näihin asioihin silloin, kun parisuhdestatus jossakin perheessä on muuttunut?

20180505_211014

Meissä on jokaisessa ”statusryhmässä” varmasti niitä jotka tuntevat välillä pakokauhua siitä kotonaolosta, oli siellä sitten lapsia tai ei, jotkuthan tuntevat ahdistuvansa kahdestaan parisuhteessakin, jotkut taas eivät kestä yksinoloa yhtään. Tätä ei pidä millään tavalla sekoittaa siihen, että eron jälkeen lapsia hoitaa edelleen molemmat vanhemmat, omilla vuoroillaan.

 

20180430_182329
Ohops. Korkki oli tiukalla, no… ei ole enää!

 

Sillä vanhemmuus jatkuu silloinkin kun ne lapset ovat jossakin muualla, tietenkin! Ihan kuin ydinperheen isä lähtee työmatkalle , niin hän on kyllä isä sen matkankin aikana, ei pelkästään ollessaan konkreettisesti läsnä siellä missä lapsensakin. Tai kun äiti lähtee aamulla töihin ja lapset ovat sen aikaa hoidossa tai koulussa, äitiys jatkuu edelleen, vaikka joku toinen niiden lasten perään välillä katsoisikin. Moni taitaa unohtaa tämän asian vallan ja käsittävät lasten luonapidon määrittävän myös vanhemmuuden jaksottuvan pelkästään noille ajanjaksoille?

Minun henkilökohtaisessa elämässäni ei ole vuoroviikkosysteemiä käytössä, eikä oikeastaan mitään muutakaan ”systeemiä”, mitä tulee lastenhoitoon. Lapsia hoidetaan edelleen yhdessä, niin kuin hoidettiin ennenkin. Molempien vanhempien työ on vaatinut ja edelleen vaatii matkustamista, joten läpi aikojen on ollut luontevaa olla välillä erilaisin kokoonpanoin pelkästään kotona. Se on myös opettanut alusta asti olemaan itsenäinen ja ikään kuin pärjäämään omine nokkineen, oli se parisuhdestatus sitten ollut milloin mikä tahansa.

 

20180501_115303
Lasten kanssa eletään ja luodaan muistoja vaikka sateessa

 

Kun tärkeimpänä mielessä pitää tällaisissa tilanteissa ihan niitä perusjuttuja: että lapset voi elää arkeaan luontevasti ja huoletta edelleen molempien vanhempiensa kanssa, niin oikeastaan ei voi kovin pieleen mennä vanhempana, oli se oma tapa olla ja elää sitten mikä tahansa (muiden silmissä, lähinnä, missä se kai eniten taivasteluja aiheuttaakin). Sen kun vielä muistaa, että etummaisena on lasten oikeus molempiin vanhempiinsa ikään kuin rajattomissa määrin, eikä niinkään vanhemman oikeus saada olla lastensa kanssa tietyn aikaa kuukaudesta/viikosta/vuodesta/elämästä, niin säästyy paljolta turhalta fundeeramiselta ja usein muiden tilanteista kuuluvilta ”meneekö kaikki nyt tasan ihan varmasti” – vänkytyksiltä. Iloitsen siitä, että meilläkin arkipäivän asiat jaetaan edelleen molempien kesken, eikä kummastakaan vanhemmasta tule sitä ”hauskaa vapaa-ajan leikittäjävanhempaa” ja toisesta pelkästään sitä joka komentaa ajoissa nukkumaan ja läksyjen tekoon. Kun nämä kuuluu molemmille vanhemmille, niin lapsetkin kokevat että vanhemmuus on edelleen meidän molempien juttu. Tällaiseen tilanteeseen ei kuitenkaan pääse ihan niin vain luulemalla, että kun minä nyt mietin näin niin varmasti me toimimme myös näin ja ai että kun ollaan esimerkillisiä erovanhempia ja näin sitä ratsastetaan auringonlaskuun ilman minkäänlaista huolenhäivää lallallaa , vaan se vaatii kyllä paljonkin sellaista oma-aloitteista asettumista toisen ihmisen asemaan, omien henkilökohtaisten tunteenpurkauksien ihan oikeata sivuuttamista ja muutenkin: sellaista villaisella painamista p a l j o n . Eikä tässä olla itse kyllä yhtään sen jalompia kuin ketkään muutkaan (jos nyt menitte niin luulemaan), kyllä ne aina ja ikuisesti sinne toiseen paikkaan unohtuneet hanskat ja saappaat ja ulkohousut ja tiesmitkä saavat otsasuonen pullistumaan täälläkin ja joskus ei vaan millään meinaa jaksaa ikään kuin kantaa vastuuta  vielä siitäkin miten ne romppeet sieltä toisesta huushollista kotiutuu taas takaisin. Mutta kun asiaa ajattelee ihan vaan asiana, niin hakemallahan ne asiat korjaantuu ja luojalle kiitos siitä toisesta vanhemmasta joka varmasti myös se otsasuoni pullottaen hammasta purren jaksaa ajella ees taas niitä jälkikäteen palautellen.  Pieniä ovat nuo harminjyväset tässä maailmankaikkeudessa kuitenkin ja toisaalta, ei se vanhemmuus ole aina / koskaan ydinperheenäkään pelkkää sulaa sujua ja löydössäolevia lastenvaatteita (todellakaan!), joten miksi ihmeessä se olisi sitä muulloinkaan. Tällaisten yksinkertaisten asioiden hyväksyminen on alku siihen, että osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Jos ei ihan heti välittömästi, niin ainakin hetken henkeä vedettyään.

 

20180505_155428
Minusta on tullut grillimaisteri, ihan, melkein, kohta

 

En nyt halua todellakaan tässä olla mitenkään neuvomassa ketään … eikäkun haluanpas, mitä sitä kieltämään hahhah, kyllähän minä ihmettelen miksei aikuiset ihmiset vaan kerta kaikkiaan voi ymmärtää, että kaikenlaiset vihanpidot ja muut ”lasten luovuttamiset toiselle vanhemmalle jonkun kolmannen osapuolen avustuksella, koska ei voida hengittää ilmaa samoista kuutiometreistä edes viittä minuuttia” osoittavat vaan kuinka keskenkasvuisia sitä aikuiset ovatkaan. Oli syy eroon mikä tahansa, mikä tahansa, niin sitä voi itse päättää laittaako kättään kokoajan uudelleen sahan syötäväksi vai antaako vaan olla. Jos haluaa oman reaktionsa jostakin tehdä sille toiselle osapuolelle selväksi, niin se sallittakoon, mutta lapset eivät ole sitä parisuhdetta aloittaneet eivätkä siis myöskään päättäneet. Kaikenlainen mielenosoittaminen  joka vaan jatkuu ja jatkuu on muutenkin kovin epäkypsää (tyhmää), vielä epäkypsempää (tyhmempää!) kun se useimmiten vaikuttaa kuitenkin niihin lapsiin, joita jokainen vanhempi on kuitenkin velvollinen suojelemaan kaikelta, oli itse sitten tullut miten tahansa vaan kohdelluksi . Kunpa kaikki muistaisivat, että eron syyt eivät oikeuta yhtään ketään, petettyä tai jätettyäkään, olemaan yhtään sen yhteistyökyvyttömämpi vanhempana. Vanhemmuus on sellaisen ulkopuolella täysin.

Siinähän sitä onkin se vanhemmuuden vaikein polku kuljettavana, helppoahan se on silloin täyttää keskustelupalstat hurskastelulla itsekkäistä vuoroviikkovanhemmista ja lapsivapaista ja ties mistä, kun omat murheet eivät ole kurahanskoja kummempaa luokkaa. Sitten kun oikeasti joudut laittamana itsesi (esimerkiksi) äitinä ja naisena täysin eri lokeroihin ja käsittelemään ne lokerot aivan erillään toisistaan, niin siinähän ne jyvät todella erotellaan akanoista. Kun itsellesi olet kuitenkin kokonaisuus. Ja tokihan sitä olet edelleenkin, mutta niin vaan täytyy osata kaivaa ne oikeanlaiset tunnereaktiot kohtaamaan sitä osa-aluetta mitä mikäkin asia koskee.

Ero on siis kuin onkin kasvun paikka henkisesti vanhempana, vaikka parisuhde päättymisineen onkin tavallaan siitä täysin erillään oleva asia.

Tätä mieltä minä ainakin olen.

EDIT: Ja siis kun on näitä isojakin lapsia, niin eihän sellaista hetkeä olekaan etteikö joku olisi tulossa tai menossa täällä kotona. Ettei joku nyt luule että ihan tyhjän pesän syndroomaa tässä jouduttu kärsimään!

20180504_073913

20180417_135823
Apua, äiti yksin  – ja vielä hotellissa.  ”Koirat ne haukkuu, mutta karavaani se vaan kulkee…”

 

 

 

 

 

 

 

 

Raikas tuulahdus suoraan perheestä

Olen saanut kuulla miehiltä suoraan, kuinka raikas tuulahdus olen naisten joukossa, koska minua kiinnostavat muutkin asiat kuin lapset ja että en ole ”tiineenä” joka vuosi.” lltalehti.fi , 28.4.2018 

Tässähän ihan tuli herättyä blogikoomasta ja kavuttua tänne ihmisten ilmoille älisemään. Tuosta kyseisestä lauseesta joka tuossa on lainattuna (ja joka minusta kertoo vain ja ainoastaan siitä yhdestä ja ainokaisesta lauseen sanojasta, ei todellakaan naisista yleisesti, eikä muuten miehistäkään) voisin tietysti sanoa kaikenmoista, mutta lähdenkin nyt vaan kertomaan oman kantani asiaan.

Meinaan en ole kertaakaan kohdannut työelämässäni sellaista hetkeä, että kukaan sanoisi tai edes antaisi ymmärtää että äitinä olisin jotenkin elähtäneempi tuulenpuuska siinä ah niin mukavassa aftersheivintuoksuisessa harmaapukuisessa ukkoporukassa joka miesvaltaisella alalla elää ja hengittää minunkin työympyröissäni. (Kahdeksankertaisen) äitiyteni myötä en ole koskaan myöskään menettänyt kiinnostustani muuhun maailmaan asioineen – sen seitsemänsataatuhatta kertaa toki olen muuten niitä kommentoimasta kaihtanut mutta en sen vuoksi ettei ne äitinä minua kiinnostaisi – eli kun sellainen rehellisen kiinnostava asia vaan tulee eteen, niin edelleen olen tuntosarvet törröllään sitä kaivelemassa ; eikä siihen vaikuta se olenko päästänyt itsestäni pihalle maailmaan ihmisenalkuja tai en. For real.

20180425_081252

Ihmisenä toki olen muttunut ajan myötä ja sen mukana myös asiat jotka eniten koskettavat saattavat olla muuttuneet. Kummallista olisi jos ei, eikös? Ja toki myös äitiys on tuonut elämääni paljon lisää erilaisia aihepiirejä, jotka tottatiikerissä ovat ajankohtaisia jos itsekin siinä huiskeessa elän.

20180429_201443

Minulla on varmasti myös ihan naisena tietynlaiset asiat joskus enemmän kiinnostavina mielessä kuin esimerkiksi miehillä: niin kuin vaikka joka kuukausittaiset perkelöitymispäivät ja vaikka miten helkkarissa ne oikeankokoiset rintaliivit oikein itselleen löytääkään, ettei kokoajan ole laskemassa kellontikityksiä siihen hetkeen että saa päästää itsensä pois siitäkin piinasta siivosti ihmisten ilmoilla vietetyn rupeaman päätteeksi. En tiedä henkilökohtaisesti yhtäkään miestä joka olisi erityisesti halunnut keskustella jossakin taukokahvilla juuri näistä aiheista oma-aloitteisesti.

Toisaalta. Jottei mennä liian sukupuoliohjautuviin ajatusmalleihin, niin minua ei silti välttämättä kiinnosta alkuunkaan ne asiat mitkä taas reskontran raijaa tai mammakerhon mallua. Vaikka kuinka ollaankin naisia kaikki.

Että mikä sen kiinnostuksen asioita kohtaan sitten kaiken kaikkiaan määrittääkään? Sukupuoli? Perhestatus? Ammatti? Ikä? Lapsuus? Harrastukset? Luonne???

Sitä voi miettiä jokainen omalla kohdallaan. Luulen, että se on kuitenkin aika monen sattuman summa, meillä jokaisella sellainen ihan omanlaisensa.

Alkuperäinen Iltalehden juttuhan ei koskettanut muuten millään tavalla sitä miten naisia ikään kuin moitittaisiin noissa työympyröissä, vaan tässähän oli pointtina todellakin äitiys. Tällainen momsheimaus on kyllä harvinaisen tökeröä, sillä se tiineenä oleminen (herranjestas mitä sanankäyttöäkin vielä, onko ne isät sitten siementäjiä vai mitä) nyt vaan sattumoisin tapahtuu naiselle eikä miehelle ihan biologisista syistä ja jos yhtään haluaa ihmisiä tähän maailmaan lisää, niin jonkun nekin raskaudet on kannettava. Ei ole muuten jokaiselle naiselle sitä unelmien aikaa, saati hehkuvaa hedelmällisyyden jumalattarena olemista, vaan joskus se on tuhannen vaivan kestämistä kaiken palkitsevaa lopputulosta ajatellen. Ihan vaan halusin huomauttaa. 

20180428_072844

Mutta jos mennään takaisin tähän itse asian ytimeen, joka tuolla tölperöitä suustaan päästäneellä miehelläkin on ollut ehkä ajatuksenaan alun perin,  niin se että nainen haluaa – tai tarvitsee – sekä työnsä että vanhemmuuden , on ihan vaan järjestelykysymys. Tarkemmin sanottuna uudelleenjärjestelykysymys.  Tottakai siinä tulee katkosta uraan tai vaikka koulutukseen, uuden ihmisen saattamisesta maailmaan. Tottakai siinä tulee varmasti joillekin vaikeitakin valintoja eteen, jos kotitilanne mistä tahansa syystä vaatii voimia sen verran enemmän, että vaikkapa normipäivien lisäksi ylimääräisiä tunteja joka viikko haukkaava asema ei olekaan enää mahdollista toteuttaa sillä samalla intensiteetillä kuin ennen. Ihmiset tekevät valintoja.

Mutta tämä kaikki on ihan normaalia, eikä muuten kosketa pelkästään äitejä. Isätkin ovat väsyneitä valvottujen öiden jälkeen ja kokevat etteivät pysty antamaan ihan kaikkea mitä heiltä ehkä odotetaan. Isillekin on vaikea lähteä työmatkalle ja olla erossa lapsistaan vaikka kuinka ammatti velvoittaisi. Isätkin haluavat vertaistukea ja puhua perheessä jyllänneestä sitkeästä flunssasta ja auttaako se käsienpeseminen siihen ihan oikeasti, ihan siinä missä äiditkin. Ei äidiksi – tai isäksi – tuleminen yhtäkkiä tyhmennä ihmistä millään tavalla, vaan pikemminkin siinä näkyy kuinka epäitsekkäästi ja toisaalta luonnollisesti sitä toimiikaan, vaikka mikä olisi asema tai elämänvaihe. Presidenttikin puhui vaipanvaihdosta! 

Itse olen yhden ainoan kerran, siis yhden ainoan, joutunut kuulemaan kuinka äitiys olisi muka jonkinlainen este jollekin mitä nainen tekee. Ja tämä tuli esille paikallispolitiikassa, kun eräs herrashenkilö sanoi minulle, että politiikka ei ole pienten lasten äidin hommia lainkaan. Ikään kuin se kokoonpano mitä minulla on kotona vaikuttaisi kykyyni tehdä päätöksiä jossakin kokouksessa tiettyyn kellonaikaan. Johan sen sanoo ihan pelkkä maalaisjärkikin, että nimenomaan kaikenlaisia ihmisiä kaikenlaisista elämänvaiheista tarvitaan päätöksentekijöiksi, jotta saadaan mahdollisimman laaja näkökulma asioihin , eikö vain?

Sama pätee muuten työmaailmassa. Meitä kaikkia tarvitaan ja meillä kaikilla on paikkamme. Joskus meillä on jopa useita ja kaikenlainen muutos aiheuttaa ihmisessä aina vähän sellaista hakemista ja epävarmuutta, vaikka kuinka olisikin kyseessä ihan positiiviset asiat.

Sinänsä muuten ironista, että juuri tällä hetkellä olen ihan jäätävän väsynyt kahden viikon työreissuistani ja maanantaiaamun (kyllä, vappuaaton!) tarkastuslautakunnan kokous tuntuu aivan valtavalta voimainponnistukselta jo nyt etukäteen, kun tuntuu ettei ajatus luista senkään vertaa mitä ennenkään. Työmatkat meni sinällään siis hyvin, oli kiireistä eli se on siis aina ehdottoman positiivinen asia , mutta tuo itse matkan tekeminen on kerta kerralta vaan työläämpää. No fyysisesti on taas toivuttu liian lyhyestä sängystä jonka pääty tuli minun jaloilleni aivan liian äkkiä vastaan ja siiten että joka aamu heräsin jalat krampissa ja vähemmän levänneinä. Selkä taitaa olla jo niin turta kaikkeen siihen kävelyyn jota tuli tehtyä sitten se koko päivä siitä aamukuudesta kellonympäri, että ei se kai ota enää nokkiinsa mistään, joten kaipa sitä kropan kanssa mennään ihan hyvässä kohtaa jo vaikka herrajjestas mää tarttisin lenkkiä ja keveempää ruokaa huomasin tuossa kun pöhöttynyttä peilikuvaani katsahdin. Mutta se on oikeastaan ihan asia erikseen jo taas se.

20180423_100904

Toiseksi, kuinkas sattuikaan, tuli vähän väännettyä tästä työelämän rankkuudesta nainen versus mies juurikin tässä omassa pienessä elämässäni juuri tässä näin (juu, saa nauraa nyt tässä kohtaan, tiedän itsekin kuinka osuvasti tulikin juuri tähän saumaan, mutta minkäs sitä elämälle voi!) mutta siinäkin on varmaan saatu asiat jo ihan mallilleen taas. Kun minähän en mikään feministi ole, siinä mielessä kuin minä feminismin ymmärrän ja sitä sanaa käytän. Minulle kaikki ovat mitä on, biologia ja jotkut muut asiat määrittävät paljon asioita meissä ja siinä missä suurimmalle osalle naisista esimerkiksi hoivavietti on luontaista niin suurimmalle osalle miehistä taas sellainen mitensennytsanois insinöörimäinen ajattelu. Eikä tämä lausahdus todellakaan poissulje miesten hoivaviettejä tai naisten insinöörimäisyyksiä, jotkut asiat vaan esiintyvät ikään kuin etulinjassa enemmistönä juuri tietyllä sukupuolella – ja hyvä niin.  Ei siinä mitään väärääkään ole!

Silti vähän ottaa sielunpäälle, kun minun odotetaan olevan välillä ihan kaikkea niin hälvetin luontaisesti, että sitä ei melkein lasketa edes miksikään! Kyllä se vanhemmuus naisillekin aivotyötä vaatii, vaikka kuinka olisikin emokoodeja piukassa , joten se myös stressaa ja uuvuttaa yhtäläillä meitä äitejä, vaikka tietenkin tuo ihan samalla mitalla ja jopa enemmänkin iloa ja voimaakin, niin kuin kaikille vanhemmille lapset nyt vaan voi tuoda.

20180408_200829

Itse koen olevani jotenkin tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, että mitä tahansa sitten teenkin, niin yleinen mielipide on että jotenkin ihailtavasti jaksan ja olen jotenkin maagisella tavalla ylimääräistä energiaa täysi tämän kaiken handlatakseni. Ikäväkseni täytyy ilmoittaa, että olisinkin. Ihan samoilla unilla, väsymyksillä, pms-oireilla, ketutuksilla, laiskottamisilla, epävarmuuksilla ja stressaantumisilla minunkin vaan täytyy tämä kaikki viedä läpi. Yleensä, kun olen sellaisen moton itseeni iskostanut, saan ikään kuin kaikesta kokoajan jotakin muuta myös takaisin niin paljon, että vaikka se viekin mukanaan jaksamista ja unia, niin olen ikään kuin balanssissa, kun takaisin virtaa innostusta ja onnistumisen hetkiä ja saan kehitettyä jotakin asiaa eteenpäin tai mitä näitä nyt on, ilonaiheita jokapäiväisessä työelämässä. Ei tarvinne varmaan edes luetella mitä kaikkea perhe tuokaan elämääni , sitä kaikkea hyvää ja ihanaa, ihan määrättömästi .

Silti joskus, kuten vaikkapa nyt, sen balanssin pitäminen vaatii välillä vähän siirtymäaikoja, pitää saada sohvakoomailla ja koota itseään , ajattelematta juurikaan mitään makaronilaatikkoa vaativampaa ja vaan olla. Valitettavasti en jaksa aina olla kovin seurallinen näinä aikoina, ilman että se mitenkään johtuu erityisesti kenestäkään henkilöstä itsestään.

20180429_141703

Ja nyt on ilmiselvästi aika mennä nukkumaan, kun alkuperäinen punainen lanka on totaalisen hukassa! Hah! Good night, sleep tight!