Tuesdaythoughts my a** !

Katselin aamulla – eli silloin kuin kaikki oli vielä näennäisesti hyvin, muka – aamukahvia siemaillessani, että jokaiselle viikonpäivälle on ikään kuin omat hästägit , joita käyttämällä voi sitten…. niin, käyttää niitä hästägejä. Tiistaille niitä suosituimpia (siis maailmanlaajuisesti ) olivat kai #tuesdayvibes #tuesdaythoughts ja mitä kaikkea siellä nyt tiistai-sanan perään olikaan keksitty laittaa. Tiistai myös kuulemma on se paras päivä postata mitä vaan sosiaaliseen mediaan! *excuse me what* Niin ne siellä tilastoissa väittivätten.

No en tiedä sitten mitä mun päiväni olisi ollutkaan ilman noita tietoja, sillä niidenkin kanssa on tehnyt pikkasen tiukkaa. Nimittäin *Spede äänellä*… nimittäin tässähän kävi niin, että kun jo eilen iltamyöhään huomasin, että nuorin lapsukainen oli vähäsen lämpöinen ja aamulla jatkoin saman asian toteamista, niin siinä sitten tapahtui sellainen kömmähdys. Kaiken muun muuttuneen aikataulun sain sumplittua päässäni, mutta unohdin tyystin yhden tapaamisen perua. Inhimillistä, mutta harmittaa kuin sitä oravaa jonka ainoa käpy oli jäässä! Minä niin en kestä olla tällainen kun en oikeasti siis ole. Ollut. Siinä harmituksessani aloin miettiä – muka huumorilla – että mitähän muuta olinkaan unohtanut ja tottahan just silloin piti päähäni palata sellainen nippelitieto, että yhden lapsen hammaslääkärikin oli ja meni jo viime perjantaina , eikä siis vasta tulevana.

Lisätään siihen vielä sinnikkäästi itseään päivittävä tietokone, jumittava blogi joka ei meinannut päästää kirjoittamaan (tai tallentamaan niitä kirjoituksia) lainkaan , kummallisesti kaikista apseista ulos paiskaava kännykkä ja muutama muu, joita en nyt tässä voi ääneen sanoa , niin mun alkaa oleen kello aikalailla täynnä tältä päivältä. Ja silti vielä pitäis jaksaa ainakin jotain kahdeksan tuntia.

En taida.

Söin sensijaan piparin :

 

20181120_132951
Mukavasti koristeita

Ja otin selfien :

IMG_20181120_135429_971

Jännityksellä jään odottamaan mitä ilta tuokaan.

 

 

Sananen siitä kun ei nukuta

Kolme vuotta sitten kirjoittelin aiheesta ja nyt kun olen ollut yöllä vielä kello kaksi täysin valveilla ja taas heti kello viisi jo odottamassa silmät kirkkaina kellon soittoa (kello kuudelta), niin miltäs luulette että tuntuu juuri nyt. Olen silti tässä kyennyt ihan olemaan emäntä, tarjoillut aamiaiset ensimmäistä koulupäivää viettäville lapsille, pessyt pyykkiä, haudutellut riisipuurot, laittanut lounasta ja nyt olisi vielä muutama pellillinen sämpylöitä paistoa vailla. Ei sillä että laiska töitään vaan tässä lukis, vaan sillä, että ymmärrätte varmaan, että jos ja kun pysähdyn niin kamelin selkä se ottaa lepoa välittömästi lähes varmaan sinne katkeamiseen asti.

“Kun uni ei tu!

Unettomuus on ihmisille yleisesti äärettömän vaikee asia käsittää. Jos ja kun mainitsen, että joo kun mulla siis on tätä unettomuutta, että kato en saa nukuttua että siks vähän ny väsyttää ja haukottelen täs niin että leukapielet paukkuu – niin mitä nää ihmiset yks toisensa perään järjestänsä sanoo?

-mee aikasemmin nukkumaan (joo, siis unettomuus tarkoittaakin oikeesti sitä etten vaan ehdi nukkua!)
-älä juo kahvia (en ookaan itte tajunnu tota, onneks koko maailman unettomuusongelmat on nyt ratkastu, täänks!)
-joo ei kaikki tarvii sitä unta, mää en pystyis kyllä tohon (öhh, jaa, kun mää oon ollu huomaavinani, että varsinaisesti mun ei oo annettu valita)
Oikeesti, ette uskois kyllä, mutta oon ollu tosi hienovarainen kaikkia kommentoijia kohtaan. Vaikka ne kuulostaakin tökeröiltä varmaan ittensä norsunkin korvissa, niin silti mää oon vaan nätisti hymyilly että hmmm joo hihhii, tarttee varmaan niin. Kun kuka esmes sanois jalkansa katkasseelle, että emmää vaan pystyis oleen. Ai? No lakkaisiksää olemasta jotenkin siinä hetkesä vai? Vai aatteliksää että joku mietti mielessäns ett hei mää varmaan muuten hyvin pärjäisin jalka katkenneena että laitetaanpas tästä näin riks ja räks nooooin? Ekkai nyssentäs.

Meitä unettomia on varmaan yhtä montaa laatua kun on valvojiakin, mutta yleisesti sen määritelmäks vois kai sanoa että vaikka ihminen haluais nukkua ja on niinku nukkumassa, niin ei vaan pysty. Toiset ei saa unta alotettua, toisilla se katkee lyhykäsen alun jälkeen eikä tuu uudestaan vaikka kuija yrittäs. Kuulun itte noihin jälkimmäisiin.

Se on sitte yks riiva kans, voin sanoo! Kummeet nukkuu, niin yheksänkytyheksän prosenttisesti tiät että heräät parin tunnin päästä, hyvällä lykyllä menee kolme neljäkin tuntia. Viis tuntia on yleensä jo määrä, josta vois sanoo että oot nukkunu yös!

Sitten siinä on semmonen seikka, tieroks vaan kaikille, että ei auta nin mitään meeks nukkuun yheksältä vai kaheltatoista yöllä. Mutta mieti itte, jos meet yheksältä nukkuun ja heräät yheltätoista valvoon aamuun asti. Että haluisikko sää siittä niinku alottaa päiväs vai? Siks määkin yritän venyttää illalla nukkuun menon aina jonnekin kymmeneen, joskus yhteentoistaki. en kyllä jaksais aina, enkä jaksakka, mutta yritän. Yli kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen sen oon omalla kohdallani havainnu parhaimmaks näistä huonoista vaihtoehdoista. Parasta olis jos jaksasin johonki yhteen ehkä, mutta en kyllä tasan muista ees vuotta jollon olisin sinne asti pystyy valvoon!

Mutta siis mun yö menee tavallisesti niin, että meen kymmeneltä nukkuun (siis nykykymmeneltä, koska kelloja siirrettiin, se olis sitä kesäaikaa yheltätoista), nukahdan kyllä kun tukki sillä siunaamalla kun pääni tyynyyn laitan vaan, että siinä ei oo mitään hankaluuksia torellaka. Sitte herään sillai BING. Siis silmät vaan aukee ja mää killitän siinä (pimeetä). Kaik uni on tipotiessään ja siin oon. Ennen kattoin kelloo, jokku lukee kirjaa (haloo, niillä ei taira nukkua siin samas kamaris ketään muita) ja jokku lähtee juomaan kuumaa maitoo ja tekeen sanaristikoita. Joo, oon sevverta kuunnellu vertaistukee että tiän että meitä on niin monenaisis elämäntilanteis ja – vaiheis että voi sitä kirjoa! Mää yritän olla ja olenki, ajattelematta mitään, en laita mitään valoja, oon peittäny kelloradion numerotki paidalla, etten rupee tuijottaan niitä numeroita ja stressaan kuinka aamu tulee ja uni sensijaan ei. (voin kertoo, että pikkasen ehkä joskus otin kierroksia kun tiesin että täytys jaksaa skarppina olla/mennä/toimia seuraava päivä pitkälle iltaan ja unta takana jokku kolme tuntia!) Siin mie makkaan ja vaan ootan sitä unta. Useimmiten nään kunkatuvalot kaukana syttyy, aamu alkaa valkeneen ja kellonsoitto lähestyy. Jep. Siin vaihees oon usein jo ollu tuntikausia hereillä ja energiatasot on sitäluokkaa, että tekis mieli alkaa itkeen. Vaan eip auta! Ylös kun muutkin kerran herää ja sitte kahvit naamaan, päivä vauhtiin ja sillailla. Hyvin menee, useimmiten. Mutta alkuillasta se iskee jo viideltä-kuudelta, se tajuton uupumus kunei jaksais ees kättänsä nostaa. Pakko jaksaa. Uni tulis heti jos maate menis mutta ei pal auttas herätä saman päivän puolella uuteen päivääns niinku. Sitte vaan sinnittelen ja tsemppaan ja koitan tehdä energiabuusteja ittelleni kaikilla ihme ulkona-piipahtamisilla tai muilla hassunhauskoilla jutuilla. Ja illalla vetkutan unille menoo taas kilttinä tyttönä, jotta saan ne muutamat uneni tunnit sijotettua sinne oikeeseen kohtaa vuorokautta ninkus. Tai “oikeeseen” tän ympärillä pyörivän maailman mukasesti, mun vuorokauteni olis varmaan ihan erilainen jos saisin olla ja elää oman sisäisen unikelloni mukaan.

Ollaan meinaan vertaistuessa jutskattu, että kummeitä nyt vaan on niinki paljon, että ehkä jotkut ihmiset (eli me) ollaan vaan tehty erilaiseen rytmiin! Voisin meinaan hyvinki kuvitella nousevani kolmelta yöllä peseen pyykkiä, imuroimaan tai leipomaan. Tai ulkoilemaan. Mutta sitte olisin varmaan aamupäivällä unien tarpeesa ja sitte nukkusin. Sitte taas heräisin toimimaan minänä perin kummalliseen vuorokaudenaikaan.

Sitä on kans pohdittu, että miksei unettomuutta voi niinku parantaa. Kun ne jokka ei saa illalla alkuunkaan nukahdettua, saa helposti lääkäriltä kyllä lääkettä siihen. Se ei vaan millään tavoin auta sitä ihmistä seuraavana iltana ja uus lääke on kuulemma otettava. Mun tapasille keskellä yötä – tai niinä suden hetkeks kutsuttuna aikoina herääville on järjestäns tarjottu niinki hienoo ratkasua, kun nukahtamislääke siihenkohtaan – ja aamuks piristävä sitte, kun muuten ei jaksais alottaa sitte sitä päivää sillon kun muutkin. Minä en ole halunnu edes kokeilla, jotkut tuntemani on kokenu sen aika turhauttavaks ja epäluonnolliseks, minkä hyvin ymmärrän. Sitähän se onkin.

Miten unettomuuden kans sitte ollaan? Ihan normaalisti. Kukaan uneton ei oo sen superihmisempi kuin kukaan komiasti nukkuvakaan. Siihen vaan tottuu, siihen väsymyksen sietämiseen koska se on niin tavallista. Ihan niinku ihmine tottuu kipuun, ei se sitä kipua poista mutta se mikä ensmäiset kuukaudet häiritti hirveesti, häirittee vaan sitte vähempi vähän myöhemmin. Koska vaihtoehdot on ny aika kehnot jos saan sanoa ja sanonki: kun on niinku joko sopeuduttava ja koitettava vaan jaksaa, tai sitte lopetettava olemine. Kummansää ny sitte valkkaisit? Veikkaisin ensimmäistä.

Unettomuudes on sellanen hauska sivujuonne aika monen, ja munki, kohdalla, että välillä ihan yhtäkkiä ilman ennakkovarotuksia sää nukukki. Heräät puolen vuoden valvomisen jälkeen kaheksan tunnin unilta ihan pönttö sekasi ja kädet puutuneina. Ja sitte se alkaa. Se tekemine! Se energiamäärä meinaa minä ihmiseen sillon iskee on ihan sanoin kuvaamaton. Mää oon yleensä sillon suursiivonnu koko huushoollin, siis oikeesti, koko huushollin. Leiponu kahta eri asiaa samaan aikaan sitte siinä siivoomisen touhinas ja vielä illalla vetäny jonku puolentoista tunnin lenkin. Ja ollu niin sosiaalinen tietty koko päivän! Jokane ystävä saanu kilautuksen multa ja viestejä on lähteny meinaan ilosin mielin. Ilman noita päiviä mää luultavasti masentusin, koska luulisin että tää mun oleminen unettomana olis niinku mun luonteenpiirre. Mää luokittelisin itteni siis semmoseks rauhalliseks veteläks hiipijäks, jonka ajatus saattaa olla välillä vähän hidas koska sillä ei vaan leikkaa. Ison osan aikaa mää oonki tommone! Mutta sitte kun se uni on tullu ja ollu, niin mää nään sen omimman itteni joka mää oon aina ollukki. Energinen, spontaani, reipas, puhelias, sosiaalinen. Semmonen hääräri.

Se mitä muut ajattelee, on oikeestaan ihan yks lysti unettomalle, ainaki mulle, koska mulle tärkeintä on itteni hyväksymine – se mitä mää ajattelen ittestäni. Että mää myönnän jot tää on mun elämääni ja näillä mennään. Milloin vain ottaisin kunnon yöunet, jos valita saisin, mutta kunei täs maailmas tapahdu asiat niinku me halutaan aina. On mentävä niillä eväillä jokka on annettu ja nää ois niinku tän eväät sitte *virn*. Vaikka unettomuus on ihmiselle suuri terveysriski, riskit sairastua muunmuas sydänperäisiin sairauksiin on suuremmat kun hyvin sikeensä vetävillä, niin silti tästäki on otettava se ilo irti mitä nyt voi. Siks minäkin oon ollu unitutkimukses mukana, saanu mahtavaa vertaistukee ja lohduttautunu kaikki nää vuodet sillä, että aika moni kirjailija on kai kärsiny unettomuudesta. Sitte ne on noussu kirjottaan keskellä yötä ja nukkunu kun uni on seuraavaks tullu. Me ollaan siis luovia hul…vattomuuksia kaikki vähän ja sekös jos mikä on huisia!

P.S. “Suden hetki” on toss aamuyösti, joskus kolmesta etteenpäin (klo 3-5 öbaut). Mää joskus luulin että hahhhah sillon sitä ulvoo kuin susi unettomuuden tuomaa tuskaans mutta joo ei, sillon ihmine on niinku heikoimmillaan, kaikkeist haurain niinkun. Ja sudet kulkoo saalistamas (sitte meitä heikkosia , tai siis TEITÄ, koska määhän oon hereillä ja näinollen pelastun. Tsiisus määhän kekkasin just että oon vaan niin hyvä, siks mää en nuku! Mullon vaistot tallella!). Oikeesti mulle on tuonu aina vähän jotai lohtua toi suden hetki- käsite, kun se on semmonen vähän mystinen. Ja sekkii, että sillon kun mää killittelen siel pimeyden kattoo tuijotellen, niin jossain joku muukin valvoo ja jossain muuallaki ja jossain muuallaki. Maailma ei lepää koskaan ja semmosta se ny vaan on. Deal with it ja sillai. “

On se nyt kumma

Kun mikään ei voi mennä sillä tavalla kerralla putkeen. Mikä siinäkin on.

En saa nukuttua, vaikka olen koko ajan väsynyt. Joku siellä nyt viisastelee, että johtuisiko siitä etten nuku. No shit, Sherlock! Mutta nukupa siinä, kun kello puoli kaksi yöllä olet virkeimmilläsi ikinä, voisit mennä lenkille (paitsi ettet voi, koska pieni pellavapää tuhisee kainalossa tyytyväistä untaan), voisit siivota (paitsi ettet voi, koska niin, ne muut nukkuu ja se yleensä tapahtuu hiljaisuudessa) , ja niin edelleen.

20180807_171845
Joo, rätti se siinä keskellä mun sisustustani. Oliko edes yllätys…

Juon kahvia, olen juomatta kahvia, sama saakelin ylikierroksilla pyöriminen tulee silti käymään kun iltalamput ja mitkä ne nyt onkaan, kaikki maailman himmelihommelit, sammuu.

Jumppaan tahi olen rentona pieruverkkareissa sohvapottuna, sama homma. Käyn haukkaamassa happea tai loikoan illan päätteeksi saunassa, sama homma. Luen kirjaa tai katson elokuvaa, sama homma.

Että mitähän helkkaria, oikeasti, universumi?

20180803_175949
Makkoilua

Ja entä sitten tämä valmistautuminen tulevaan. Koululaisten lukuvuoteen? Juu ei olla harjoiteltu ajoissa nukkumaan menemistä. Ajattelin, että aloitetaan tänään (toim huom peruskoulut alkaa huomenaamulla). Kouluvaatteita (siis vaatteita jotka ovat edes ensimmäisenä koulupäivänä ehjiä ja sen näköisiä ettei niitä ole kieputettu pihkassa ja metsänpohjassa) haettiin jossain vaiheessa kesää, enkä kyllä enää muista puoliakaan että missä ne on ja mitä pitäisi edes lähteä etsimään. Reput, penaalit ja kynät sentään on, eikö se ole jo jotain? Osa lapsista on vieläkin kesälaitumilla muualla, kotiutuvat tänään sillä tavalla viime tipassa. Hunsvontteilemme siis lahjakkaasti ihan viimeisille metreille kun kerran ollaan sille tielle lähdetty.

Ja ei voi ihmisen sosiaalinenkaan elämä mennä niin kuin elokuvissa. Ei tietenkään. Aina jotain jurnutusta jossain päin ihmissuhdekarttaa ja meinaa ihan mennä rauhalliselta ihmiseltä hermo! En tiedä mitä Luoja ajatteli, kun maailman itsepäisimmän ihmisen mun tyköni toi. Hitto on kuin peiliin katsoisi. (älkää sanoko mitään, älkää vaan sanoko mitään…)

20180807_153937(0)
Auttaiskohan…

Ja sori ystävät, tää kaikki häsellys on vienyt mun aikani ja nukkumattomat yöt ne viimeisetkin energianrippeet , että on jäänyt poikkeilut vähemmälle. Silti mä teitä ajattelen ja jos jaksatte sinnitellä, niin toivotaan nyt että nähdäänkin tässä.

P.S. Isoja juttuja tulossa. Tai sitten ne kaikki kaatuu. Lupaan päivittää tänne jos ja kun mitä tapahtuukin. Instagram kertoo kans tätä mun tarinaa, vähän tiuhempaan tahtiin vaan. Joko seuraat?

20180731_200823
Tämä passi on ainakin nähnyt maailmaa. Ja taas mennään!

 

Neljäkuus ei ole sama kuin… no mikään sitä edeltävä numero

Terveisiä p*rseestä. Juuri könysin tuolta makuuhuoneen hämärästä keittiön (kahvipannun ja vesihanan) kautta tänne olohuoneen sohvalle. Joku hemmetin kamala päänsärky iski päälle tuossa joku aika sitten ja ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tai pikemminkin kuvailisin sitä tonnin painoiseksi betonimöykkeröiseksi joka painettiin minun pikkukroppani (hah!) niskaan juuri kun iloisna mielin käperryin uutta vastaostamaani kirjaa lukemaan. (Eihän kaikki nyt Anna-Leena Härkösestä tykkää, mutta että tarttee ihmiseltä taju viedä lähes kun kirjan avaa…)

20180625_174024

En edes halua ajatella mikä ihme mulla oikein on. Kuin tuhannen krapulasta (kyllä, kaikki tätä lukevaiset lapseni, valitettavasti äitikin tietää mitä se on) heränneenä tässä koitan olla jossain tolkuissani. Kaiken kukkuraksi olen tänään syönyt vielä sillä lailla terveellisemmin ja säännöllisesti, enkä lainkaan kuin juhannuksenpyhinä, jolloin tuli mätettyä kerralla sillit ja sörsselit niin että napa vinkui valmiiksi ennen jälkiruokaan pääsemistäkään ja yhtenäkin iltana myönnän kyllä tämänkin tässä kun ei se kuulemma vielä rikos ole tuli otettua olut, Belgian ja Saksan ja ties minkä joukkueen voiton kunniaksi. Eilen jo katselin peilistä, että ei ole vanhaksi tulemista , kun turvotus kaiken tuon edellä mainitun ruokavalion jälkeen oli naamassa ihan kamala. Jos joku asia pitää sanoa tästä elämästä reippaasti yli nelikymppisenä,  niin tuo turvotus on minulla ainakin ollut ihan silmiinpistävä juttu, jota minulla ei ollut koskaan ennen – ei edes kertaakaan kahdeksasta raskaudestani. 

 

20180625_085231
En minä nyt aamullakaan mikään kukkanen ollut, mutta ei ainakaan ottanut kipeää mistään päin.

 

No mutta nyt on ja siksipä aloitin päiväni vedenjuonnilla, niillä jokapäiväisillä vitamiineillani ja raikkaalla salaattileivällä aamukahvin kaverina. Jossain vaiheessa lähdettiin kahden nuorimman kanssa kylille, kun muut lapset on kaikki jossain muualla ja me mentiin humpsutteleen vähän Hesburgeriin jossa minä söin kanasalaatin siemensekoituksella ja ilman mitään kastiketta! Ei pitäisi olla siis mitenkään hirvittävä verensokerinnousukaan syynä nyt mihinkään jysäriin , joinkin vain vissyä. Kun pojat oli aikansa temunneet leikkipaikassa niin lähdettiin käymään vielä ruokakaupassa ja ajeltiin kotia. Oltiin kaikki ihan intoa täynnä, ostin sieltä tarjouksesta kasan kirjoja (kannattaa mennä penkomaan ainakin siis tuonne paikalliseen Citymarket Sastamalaan : 4,99 oli isot kirjat dinosauruksista ja ties mistä jättiläisistä. Härkönen oli vähän kalliimpi ja lego-kirja jonka Rafu valkkasi, mutta tarjouksessa silti nekin!) No jokatapauksessa siis, kaikki oli vallan hyvin, näpsyttelin välissä vähän työhommia (ja anteeksi nyt vain kun en saanut italialaiselta asiakkaalta puhetta katkeamaan siinä Hesburgerin jonossakaan, vaan kukkahattutätien kauhuksi senkin siinä sitten hoidin) ja ehdin lukemaan kirjaani hetkisen kun alkoi päätä ja koko kroppaa painaa niin, että tuntui että valun sänkyni patjan sisälle siitä, suoraan lävitse. Ihan hirveä olo, nuorimmainen tuli viereen palpattaan omasta kirjastaan ja minusta tuntui että jos en pitänyt silmiäni kiinni, niin ne olisi kääntyneet vallan mainiosti siitä ihan itsestään ympäri. Joka ikisestä ruumiinosastani tuntui voimat lähtevän ihan jonnekin muualle. Siis niin kuin sekunneissa.

20180625_175712

 

20180625_175705
Jättiläiskirjan sisältä löytyi jättiläinen. Ja pöydän alta ei löydy koiranpaskaa vaikka saattas äkkiseltään siltä näyttää. Siellä oli sukka poikineen, kävin just tarkistamassa.

 

Aikani siinä sitten olin ja koomailin, kunnes sain itseni sieltä tähän dagenefter-olotilaan kammettua. Nyt tuntuu, että kyllä tämä tästä. Ehkä.

Tai sitten tämä on tätä ikää ja paluuta ei ole, kuin kohti hurjempaa alamäkeä. Hah. Mutta kuka voisi kellot seisauttaa , en minä ainakaan, joten näillä on mentävä. Kovin tylsää jalkapalloa vaan tänään tiedossa, tarkoittaako se siis todellakin sitä, että minun on mentävä leikkaamaan tuota ruohoa! Ei kai!

 

20180625_175646
Mää niin samaistun tähän poikaan. Istui tuossa mököttämässä. Kysyin mikäs nyt hiertää. “En enää muista mutta ei kuule haittaa” sanoi hän…

 

No eiköhän me tästäkin päivästä taas seuraavaan selvitä, joten heikun keikun! Nähdään taas “langoilla” !

P.S. Ai niin, piti sanoa, että kylille ajellessa kaksi eri kertaa tuli auto melkein peltiin kiinni, ensin keskellä ei-mitään ihan suoraan nenän eteen sivutieltä. Siis ainoastaan minä liikkeellä hiljalleen puksuttelemassa siellä autiolla tienpätkällä ja tuo toinen auto vartoo risteyksessä että ehdin melkein kohdalle ja porauttaakin eteeni siitä sitten noin vaan. Voin kertoa, että lapset oppi ne viimeisetkin maailman kirosanat siinä vaiheessa kun äiti vähän kommentoi mitä mieltä oli… samalla kun jarrutin varpaat krampissa ettei tullut tärskyä. Onneksi vauhtini oli hiljainen niin säästyttiin kolaritta ja setämiehen mersu pääsi menemään. Toisella kertaa (niissä kylän ainoissa) liikennevaloissa päin kaikkia mahdollisia varoitusvaloja joku jo valmiiksi ihan helv*tisti kolhua ottanut auto “puikkelehti” sieltä väleistä eteeni, niin että piti oikein hetki miettiä onko autoni muuttunut yhtäkkiä jotenkin näkymättömäksi. Nähtävästi ei kuitenkaan pelkkä autoni vaan myös minä olin jotenkin olemassa olematon, sillä siellä hampurilaisravintolassa eräskin lapsukainen toisaalta protestoi seurassaan olevalle aikuiselleen, että miksi hänen on juotava maitoa täällä Hesburgerissakin. “Koska pienet pojat juovat ruuan kanssa maitoa!” oli täpäkkä vastaus aikuiselta siihen (eikä siinä mitään), mutta lapsipa oli nokkela ja bongasi nämä meikäläisen pienet pojat jotka suinkaan eivät juoneet maitoa, vaan kolaa siinä posket lommollaan ja silmät autuudesta melkein ympäri kääntyneinä. Keskustelu tästä jatkui siinä perhekunnassa siihen ääneen, että teki mieli kiekaista että minä olen tässä näin ihan melkein vieressäsi ja kuulen paheksuntasi kyllä vallan mainiosti. Mutta en sitten viitsinyt. Koska neljäkuus on kyllä jotakin opettanut minullekin….

Ähäkutti

kynäilty lauantaina, mutta elämä kun unohtui julkaista … paree siis myöhään tai siis sunnuntaina kuin ei milloinkaan

Hää hää, nokkelimmat on jo huomanneet, että minäpä se olen aktivoitunut tässä kirjoittamisessa. Siinä kävi katsokaas niin, että mitä harvemmin ehti kirjoittamaan, niin sitä korkeammaksi nousi se kynnys, että vähintäänkin jonkinmoinen yyberhieno hengennostatus piti saada itsestään ilmoille, jos jotakin meinasi kynäillä. (“kynäillä”). Kun kerran, aikaakin oli tullut tuhlattua sellaiseen turhanpäiväiseen jumputteluun ja aiheiden hautomiseen… tiedättehän. Elämiseen. 

No minunhan hermot meni ihan melkein heti (vuoden päästä). Ei minusta ole mihinkään hienoon edes harvoin! Ennenvanhaan kirjoitin blogiin kaikki maailman höpinät ja se oli kivaa ja mieluisaa, kun edelleenkin pystyn vuosien päästä käydä lukemassa siitä ihan tavallisesta elämästä. Tahdoin niin sen saman takaisin! *polkee jalkaa* Nihkerta!

Ja sitten yks toinen juttukin olis vielä. Kun olen lueskellut (uusia ihkuja, vanhoja ihkuja!) blogeja, niin vähintäänkin kahta erilaista bloggaajan-puoliso-tai muuta siellä taustalla elävää-tyyppiä löytyy karkeasti sanottuna. Niitä , jotka ei vois vähempää korvaansa lotkauttaa että mitä se (emäntä?) kirjoittaa milloinkin sinne blogiinsa – ja sitten niitä jotka kommentoi (privaatisti tietysti, huokaus) jokaista aihepiiriä ja sisältöä ja koko kirjoitelman rakennetta ja kaiken paljastavuutta /paljastamattomuutta ja järkevyyttä  ylipäätäänkin. *huo-ka-us* . Saattaa olla että tunnen yhden tuommoisen jälkimmäisen. Ei millään pahalla siis, mutta välillä (siis aina) sekin nostaa kynnystä jos toinen on vaan niin hyvä ja kokeneempi. Kirjoittaja, siis. Sitä näkee itsekin omat näpytyksensä sellaisina mitättöminä turhanpuhumisina. JA miettii että no nyt tätä häpeää on sitten kantamassa joku toinenkin vielä tässä, että ei riittänyt että itsensä ja lapsensa jo siinä möykyssä kierii. Ja todettakoon, että minua ei siis ole todellakaan kritisoitu kirjoittamisesta, eikä kielletty tai edes kommentoitu mitään siihen viittaavaa. Ei taivahan totisesti tietenkään. Sellainenhan olisi jo iät ajat sitten kuullut mitä mieltä olen sananvapaudesta ja muusta sellaisesta ohimennen mainitsemastani oikeudestani. Minua on ihan kyllä kannustettu ja sellaisella (ei-suomalaisella!) tavalla koitettu prepata olemaan aina vaan parempi minä. 

Joskus se vaan luo sekin paineita, että saa vapaat kädet. Siksipä minä tässä puolileikilläni (siis umpitosissani) koitan tätä vyörytystaktiikkaa: kirjoitan niin paljon kuin pieniltä sormiltani kerkiän. Ikinä ei tiedä jos vaikka on niin kiire jollakin, ettei ehkä ehdikään kaikkea niin pitkään miettiä. Tälle mun logiikalle saa taputtaa, on se niin surkea että… 

Joku (no yks bloggaaja siis) kirjoitti , että blogien aika alkaa oleen ohi jo. Kaikki vaan tubettaa ja tiesmitättää, menee siellä missä kehityskin menee. Ihan sama. Minä kirjoitan varmaan ikuisesti, luki kukaan tai ei. Samainen bloggaaja myös sanoi muuten, että jonset kuvaa blogikuviasi järkkärillä  – tai vielä parempi olisi jos sulla on ammattikuvaaja joka näpsii ne kuvat siihen sun blogiin  – niin kyllä silmät ihmisillä vuotaa verta. Aivan sama. Edelleen minun blogista löytyy kuvia jotka olen ottanut ihan elämän tuoksinassa omalla kännykälläni. Koska niin minä teen! Elän ja näen jotain kivaa tai kamalan hirveätä ja otan kuvan ja jatkan sitten taas eteenpäin. Ei minun elämä mene kyllä niin, että varaan jonkun kuvaajan joka ottaa köntissä kuvat minun elämästä kertovaan blogiin seuraaviksi viikoiksi. (siis niin kuin mitä toi edes tarkoittaa) .

Mutta en minä mikään ole ketään moittimaan, ihania kuvia niillä hienoilla vempeleillä saa ja niitä on jopa mieluisa katsella jos ne liittyisi edes jotenkin siihen kirjoitettuun tekstiin. Edes joku niistä.

Yhteen asiaan minäkin olen kuitenkin vähän tässä taipumassa. Kun minulta on lukijoiden toimesta ja yhden saitinkin toimesta toivottu niitä perhe-elämään liittyviä arkisia postauksia, niin niitä sitten täältä tulee, koska sitähän minä täällä elän. Jotenkin vaan en ole osannut kohdistaa kirjoittamistani tähän kotielämään niin paljoa viime aikoina, kun tuntuu että joka puolella tapahtuu niin paljon että jokaiseen maailmalla vellovaan aiheeseen tekisi mieli tarttua (ja sitten ei tartu lopulta mihinkään… vaan näkisittepä ne luonnokset, kyllä on yritetty!)

Ja sanoista tekoihin: kerrottakoon siis että istuksin sohvalla, katselen jalkkista ja juon vissyä hienosta partymukista. Nuoriso tuli, toisetkin nuorison edustajat tuli ja menivätkin jo, ja palju tuolla ulkona pihisee ja ilma on taas ihan per….

20180623_205630