Että mitähän hitsvittua

Kyllä, tämä pakerrus puserretaan tänne suomeksi. Koska nyt ei riitä muunkieliset ärrinmurrinsanat tämän tuulen esille tuomiseen.

Tiedättekö, kun joskus vaan ei niin kuin mene. Ei lähde, eikä mene. Ei putkeen , eikä muihinkaan paikkoihin. Ei irtoa, mutta jumituttaa kyllä senkin edestä. Tämä kirjoittaja olis just niin kuin in-the-middle-of semmosessa. Niih.

Esimerkiksi, menet kauppaan. Kauppaan! Yksinkertaista ja usein tehtävää toimintaa. Luulis nyt blondin selviävän siitäkin ilman mitään. Ahhhahh, sallitte varmaan mun nauraa.

Ensiksikin, ilma oli kuin mistäkin kotoisin silloin. Kylmä, harmaa ja tuuli suoraan Putinin peräkamarista. Senverran olin nenääni laittanut ovesta aikaisemmin, että osasin pukeutua sään mukaisesti. Kyllähän minä nyt senverran! Vaan unohdin täysin että meidän auto on vähintäänkin kummallinen – ei mennä nyt niihin pitkiin yksityiskohtiin – ja puhaltaa pelkkää kuumaa ja täysillä eikä reagoi mitenkään mihinkään himmennysnappuloihin. En sitten tiedä, sitä edelliset kaksi viikkoa se puhalsi aivan hyytävän kylmää, niin että hengitykset huurusi auton sisällä, kun ulkona oli se ilmastonmuutoksen aiheuttama toinen kesä. No jokatapauksessa, hiki oli kun kauppaan päästiin.

No jonkinmoisesta flunssasta (Kerpele sitäkin! Taasko se alkaa! Viime talvi oli niin kamala, etten enää ikinä halua sellaista kokea ja taas ollaanko menossa hyvää vauhtia sitä kohden? Minä niin en tule tätä kestämään…) kärsineenä tartuin hedelmiin hyvinkin päättäväisen pontevasti, vaikka olimmekin lähikaupassa jossa hedelmiä joskus on, joskus taas… no on niitä silloinkin , mutta ei tee mieli ottaa. Jos ymmärrätte? Me ostetaan hedelmät melkein vallan citymarketista, mutta nyt siis olin keskellä pientä kyläkauppaamme, ihan liian paljoissa talvitamineissa, ihan liian hikisenä ja tungeskelin isoja punaisia omenoita siihen pussiinsa. Ja kas kehveliä : omppua lykkäs pussin toisesta päästä vallan rivakasti pihalle siinä vaiheessa kun sain sen just ääriään myöten täyteen. Ihan pikkasen sviduddi. Kyykin ja konttasin keräilemässä joka suuntaan karkailleita hedelmiä ja hihkuin tukka hiessä jälkikasvulle, josko odottaisi vähän kun menee hiukan odotettua kauemmin tässä nyt ja väistelin tietysti muita asiakkaita jotka yrittivät siinä tulla ja mennä , mutta minä näytin kovasti haittaavan sitä liikennettä siinä omine touhuineni. No, sitkeä emäntä kun olen, otin toisen pussin ja toiveikkaina hedelmää sitä kohti. JA KOKONAINEN KYLKI PUSSISTA HALKI, huomasin, kun sain taas omenaa sinne sisällytettyä. Tiedättekö. Melkein, niin likellä oli, että melkein jätin ne vaan kaikki ihan sinällään siihen ja kävelin pihalle. Mutta, jotenkin keräsin kuitenkin hikisen sitkeyteni rippeet ja pakersin ne hiton omenat kolmanteen pussiinsa. Ja sitten jatkamaan hienosti alkanutta kauppakierrosta! Mieliala oli ainakin jo mitä mahtavin.

Pianhan sitä olikin jo sitten äidillä poikineen kärrit täynnä sitäjatätä (silti unohdin pari juttua, sehän on vakio) ja päästiin vihdoin kassalle. Lapattiin tavaraa hihnalle ja pakattiin ja mitä kaikkea siinä onkaan tapana tepparoida. Pikkuiset pikkuisen auttoivat. Hiki oli edelleen ja ruuhka vasta olikin. Bonuskortti noin masiinaan ja sitten pankkikortti maksua varten. Mitä hemmettiä. Ei toimi. Hinkataan ja puhallellaan olemattomia roskia pois, ei toimi. “Kyllä siellä rahaa on” tekee mieli huutaa, mutta en nyt muista huusinko. Ei vaan toimi. Jumankauta ja viisi kassillista tavaraa. Onneksi ihmeen kaupalla sattui olemaan käteistä. Ruuhkan kasaantuessa hoitelen omistussuhteeni tavaroihin siirtyväksi sen avulla ja autan pakkaustoimenpiteissä kieppuvaa jälkeläistä. Ja yllätys, kun tartun kassiin, niin nouseehan se siitä lattiasta, mutta tavarat sensijaan jäivät hyvinkin sinne jalkoihini levälleen. Meni sitten muovikassikin rikki. Mikään muu ei tainnut hajota (ihme) , mutta kirsikkatomaatit päätti pyörylöidä siinä pitkin lattiaa ja viisivuotias keräili niitä sitten heitellen toiseen kassiin kuin karamelleja. Nonniin. Se niistä tomaateista, minä se hiton hiki päässäni mietin ja tungin ostoksia jälleen uuteen pussiin.

Ihme, että päästiin pihalle ja kotiinkin ilman tämän enempää. Hiki oli ja hermot tietenkin tiessään, lapset huuteli ensimmäisenä haluavansa keksejä joita olin ostanut ikään kuin jälkiruuaksi enkä suinkaan miksikään heti siitävaan vedeltäviksi. Kieltäminen aiheutti vastareaktion ja mäkätyksen aalto tulvi läpi talon. Sitähän mä just halusinkin kuunnella siinä niin, edelleen ihan helvetin kuumissani, tukka joka suuntaan sojottaen, nenä tukossa ja kahvia vailla. Tsekkasin nettipankista tilin vielä varmuudeksi, ettei minua mitenkään kyberryöstetty oltu ja siellähän sitä rahaa nökötti nätisti tilillä. En ymmärtänyt miksei kortti toiminut ja aivoonhan se otti tietenkin ihan kaikki siihen liittyvä ajatuskin. Että menen seuraavana päivänä kaupunkiin asti asiaa selvittämään, kokeilenko toimiiko se läpyskä muualla ja jos toimii niin voiko siihen luottaa, pitääkö mun nyt aina käyttää käteistä vai tässä korttien luvatussa maailmassamme ja muutenkin, minkä takia tässä kylässä ei ole enää mitään! ? Ei pankkia, ei pankkiautomaattia, ei bensa-asemaa, ei edes toista puotia tahi kiskaa jossa vois kokeilla onko vika siinä kortissa vai kyseisen kaupan laitteessa.

Keitinpä siinä sitten itselleni semmoiset kahvit, että pelkästä hengitysilmastakin olisi saanut varmasti kofeiinia suonistoonsa ja kulutin loppuillan (kaiken muun näpräilyn ohella tietenkin) katselemassa mitä asuntotarjontaa olisi ihan missä vaan muualla, paitsi tässä periferiassa. Toiminta on aina hyvää lääkettä kaikkeen tällaiseen ärjytykseen. Talttuu se hurjempikin hurmutus siitä, kun aikansa siinä selaa. 

Ja jos ei siinä ollut vielä tarpeeksi, niin ainoa sosiaalisen elämäni lähde (kauppareissun lisäksi ja mehän jo tiedetään miten se ei mennyt niin kuin Strömsössä) eli puhelin sekosi ihan melkein vallan viimeaikaisten päivitysten sekopoltsimisten seurauksena. Tuuttasi ilmoitusta tulemaan viesteistä jotka olin saanut jo ikuisuudet sitten , mutta mihinkään uuteen ei meinannut sitten mitenkään reagoida. Asentelin ja poistatin appseja moneen kertaan joka suuntaan ja aina viiden minuutin onnen ja autuuden jälkeen sama (huitha)pelleily jatkui. Argh!!! Ja vielä viimoiseksi , ihan niin kuin hyviksi öiksi ja silleen, joku örlönvöntti oli laittanut viestiä että mitä sä lähettelet sun kuvias tännenäin. No öh, koska en lähetä? En tiedä voinko olla enää enempää ihmeissäni. Että mitähän hsvittua nyt. Joku täysin tuntematon. Että joku jostain vissiin ottanut huvikseen mun kuvia ja laitellut niitä menemään. Voin kertoa, että en jaksanut edes kulmakarvaani kohottaa, – olkoot! Ja kaiken kruunuksi, jos ei vielä tuolla tullut hyvät unet, niin, niin luin ystävällisesti minulle toimitetun arvostelun meikäläisestä, joka kuului näin: ” You look expired. No ass and a gallon face.” Tänks! Kyllähän tässä jo sitten olikin!

Että mites teillä? Onko mennyt yhtään paremmin?

Kyllä, olen ottanut kovat panokset käyttööni!! Tyrni, kaikki luotto on nyt sinussa. Tämän syksyn ja talven jälkeen tiedetään siis, onko nämä kaikki vaan ihan huijausta, vai onko tämä todella sellainen vitamiinipommi kuin väitetään. Maistuu ainakin ihan p*skalta. Joten siinä mielessä vois ollakin , että auttaa jopa. Mikään hyvähän ei ikinä tehoa mihinkään. *doh*