Elämäni erilaisin, ihana, marraskuu

Istun tässä sohvalla, ikkunan takana harmaa päivä huutelee luokseen ihan turhaan, väsyttää ja ei ole kiire minnekään.

Eilen kun nautittiin vähän toisenlaisesta säästä niin mietin että kirjoitan ihan varmasti tästä marraskuusta. Ja tässä sitä nyt ollaan sitten tekemässä..

Voidaan varmaan lähteä liikkeelle ihan niin kaukaa, että todetaan kuinka ihmisiä on (vähintään) kahdenlaisia: niitä jotka tykkäävät syksystä ja niitä jotka eivät. Usein se sama toistuu, mutta käänteisenä, sitten kevään korvalla – syksyihmiset eivät kestä kevään kirkasta läpitunkevaa aurinkoa ja toiset taas saavat siitä energiaa kuin tuhannesta appelsiinista yhdellä kertaa ja vähän vielä päälle. Syksyihmiset taas fiilistelevät sitä syksyään monenkuosisten torkkupeittojensa ja kynttilänhämyjen kanssa ja ovat ihan in da mood kokoajan.

Minä olen aina ollut kevätihminen, tammikuu jo on ihan sellaista puolihypeä, kun tiedän että ihan kohta ne kevätauringot taas alkaa paistamaan ja steppaan innostuneena paikallani kuin pieni lapsi jäätelöaltaalla kaupassa. Niin se vain on aina ollut. Ei se syksy minua mitenkään ole inhottanut , mutta jotenkin se on (onnistuneesti) vienyt aina mielen matalaksi, hyvistä torjumisyrityksistäni huolimatta. Viime vuonnakin söin vitamiineja niin että paukkui ja silti taudit iski päälle – ei siinä kovin menestyksekkäästi tullut hyviä viboja ylläpidettyä, oikeesti.

Tällä kertaa keskustelin paljonkin asiasta etukäteen jo läheiseni kanssa, joka rakastaa syksyä. Hänen mielestään syksy on aina uusi alku – ja tätä mielikuvaa en edelleenkään ole saanut itselleni jotenkin perusteltua, vaikka yrittänyt kyllä olen. Syksyllähän kaikki kuolee: luonto, innostus, auringonvalo ; itse vuosikin vetelee kirjaimellisesti loppuaan. Että mikähän siinä nyt sitten muka olisi alkamassa, muu kuin murheen alho ja masennus. Vähintään.

Sitten, ettei tämänkään postaukseni lukeminen olisi ihan liian helppoa tai yksinkertaista, mennään vähän vielä toisenlaiseen näkökulmaan. Kun me tiedetään kaikki nämä “uusi vuosi, uusi minä” – jutut, joita tulee sekä ihan jokaiselta meiltä että medioilta ihan joka tuutista tammikuun alusta lähtien, niin kauan kuin lukea jaksetaan ja vähän vielä päälle. Toinen rykäys samanmoiselle itselleen heräämisen aatteelle on siinä keväällä , sopivasti ennen kesää, jolloin viimeistään meidän pitää herätä elämään eloisasti ja terveellisesti ja itseään rakastaen ja jumpaten ja hikoillen. (Eikä näissä siis periaatteessa mitään vikaa ole, ei toki).

Tällä kertaa minä päätinkin, että hitot. Minä aloitan sen juuri nyt. Kesti kyllä hetken, ihanan ihanan lämpimän hellivän suloisen kesän jälkeen, koota itseni, mutta minä tein sen. Saakeli. En vaipunutkaan siihen syksyn selittelyyn itselleni (tai vaivuin mutta nousin sieltä), että kyllähän minä sitäjatätä mutta kun on pimeää ja märkää ja kylmää ja väsyttää ja eihän tässä mitään ehdi, kun aurinko laskee heti lounasajan jälkeen. Toki minä yritin selitellä, sinne ja tuonne suuntaan, toki istuin sohvalla ja otin torkkujakin välillä. Mutta jostain se päättäväisyys nosti kuitenkin päätään myös. Ripottelin kammottavalta haisevaa tyrnijauhetta aamupuurooni ja päätin että käyn lenkillä vaikka mikä olisi keli. Sama sitten juoksenko vai kävelenkö, kunhan menen pihalle ja puuskutan.

20181121_151750

Ja niin myös olen tehnyt. Olen kirjaimellisesti kompastellut pitkin pimeää tienpielustaa, koska eihän täällä nyt mitään katuvaloja ole kaikille jakaa ja joskus jotkut autot tulevat pitkät valot päällä vastaan, jolloin sitä ei vaan kertakaikkiaan näe mitään eteensä poloinen lenkkeilijäparka. (Jep, opin ottamaan sen lisälampun mukaani parin tuollaisen keikan jälkeen). Sateessa kun en viitsi tuota kännykkää kastella, vaan se saa soitella rauhassa inspiraatiobiisejään mun korviini sieltä taskun kätköistä kuulokepiuhoja pitkin.

20181107_125147
Joskus tuli vähän enemmän hiki

Mitä tämä lenkkeily sitten on tuonut mukanaan, näiden viikkojen jälkeen? No aluksi toi kyllä melkoisen sikeät yöunet. Rojahdin illalla sänkyyn ja heräsin aamulla siitä samasta asennosta ja olin melko varma etten ollut liikahtanutkaan koko yön aikana niiltä sijoiltani. Sanomattakin selvää, että olin aika innoissani. No se ilo loppui sitten aikanaan ja yöunen laatu oli ihan just tasan yhtä hyvää tai huonoa kuin ennenkin, mutta ei siis kuitenkaan myöskään vallan loppunut , joten mitään arvokasta ei menetetty tässä kaupassa. Toki myös fyysisesti on tapahtunut kaikkea positiivista, lihakset heränneet taas vahvistumaan ja olemus ryhdistynyt (minä saan kyllä itseni melko nopeasti ruotuun tällä tavalla fyysisesti, mutta ihan yhtä nopeasti minusta tulee myös se ryhditön lösöttäjä, joka näyttää siltä kuin ei olisi ikinä ponnistellut askeltakaan evö).

IMG_20181121_164807_855
Lenkin mukavuus on suoraan verrannollinen pukeutumisen onnistumiseen. Tässä astetta paksumpi takki ja kahdet lenkkitrikoot päällekkäin.

Suurin muutos on kuitenkin mielialassa. Minusta, entisestä syysmasentujasta tulikin ihan kädet levällään marraskuuta rakastava innostuja, hyväntuulinen itsekseen hymyilijä, sellainen ettei tässä ole mihinkään kiire, mutta ihanaa kun on tekemistä ja tekemättä olemista ja että elämä on just tässä ja nyt. Vaikka silti odotan innolla myös tulevaa ja kaikkea mitä sen varalle on suunniteltu!

Olen kaikesta, elämän hurjuudestakin, huolimatta niin onnellinen siitä kaikesta mitä on nyt ja mitä minä olen nyt. Lempeän jämäkkä, myös itselleni. Marraskuu ja koko syksy on ollut niin hyvä ja nythän ei ole enää mitään muuta kuin entistä enemmän hyvää odotettavissa, kun tulee Joulu joka on siis vuoden parasta aikaa ja kaikkea extraa on tiedossa sitäkin silmällä pitäen – ja sitten jo tuleekin se uusi vuosi ja ne uudet minät ja alut ja keväiset päivänpaisteet ja ja ja ….. Tässä ei voi kuin voittaa enää!

Joten , sopivasti kiitospäivälle kun sattui, niin kiitollinen olen, tästä. Kaikesta. Myös tästä harmaasta väsypäivästä, joka antaa tilaa majassa syödyille retkieväille kuopuksen kanssa, koska kerhopäivä meni kotona pienessä kuumeessa.

Screenshot_20181122-075441_Chrome